”Lapset, lapset lapset! Perheelliset elävät ainoastaan lapsillensa – mitä elämää se sellainen on?”

Teksti Terhi-Anneli

Kuulin jostain hauskan vertauksen, että perheellisillä riittää aina jutunjuurta kuten koiranomistajilla.

Kuulin jostain hauskan vertauksen, että perheellisillä riittää aina jutunjuurta kuten koiranomistajilla. En omista koiraa, mutta olen tuhottoman monta kertaa kokenut miltä tuntuu lenkkeillä ystävän kanssa, jolla on hihnan päässä koira.

Olemme lähteneet yhdessä lenkille, mutta lenkillä koiranomistajat pakostakin tapaavat toisia korinomistajia, sillä koirat haluavat haistaa jokaisen vastaantulevan koiran takalistoa ja vetävät omistajiaan narussa. Siinä koiraton olen sitten vaihdellut painoa jalalta toiselle pitkästyneesti huokaillen, kun kymmenes koiranomistaja rupattelee ystäväni kanssa aiheesta, joka ei kiinnosta itseä sitten pätkääkään.

Mikä rotu, miten teillä nyt keväällä kun, entäs nuo kynnet miten nuo, eikö olekin kuuma niillä nytkun 

Eihän sellaista aihepiiriä vain jaksa kuunnella, joka ei itseä koske?

Eihän sellaista aihepiiriä vain jaksa kuunnella, joka ei itseä koske?

Olimme eräs ilta grillaamassa pariskunnan luona, joilla ei ole lapsia. Närkästystä oli ollut ilmassa, sillä meitä muutamia perheellisiä pareja oli yrittänyt jo pitkään saada kokoon pariskunta, joilla ei itsellään omaehtoisesti ole lapsia. Mutta nyt vihdoinkin istuimme pyöreän pöydän ympärillä kuin juuri vapautettu iloinen ritarijoukkio. Me vanhemmat, ilman lapsia! Pippaloissa me perheelliset ensin huokailimme sitä, miten ihanaa oli olla ilman lapsia hieman rentoutumassa.

Jälkiruoan tienoilla keskustelu alkoi lipsua jälleen takaisin lapsiin. Aihe, jota oltiin kierrelty ja kaarreltu koko ilta, kuin kissa kuumaa puuroa. Lapseton pariskunta pääsi aika nopeasti vinhaan vauhtiin: ”Lapset, lapset ja lapset! Perheelliset tekevät kaiken lapsien vuoksi, suorastaan vain ja ainoastaan elävät lapsillensa- mitä elämää se sellainen on?”

”Lapset, lapset ja lapset! Perheelliset tekevät kaiken lapsien vuoksi, suorastaan vain ja ainoastaan elävät lapsillensa- mitä elämää se sellainen on?”

Lapseton pariskunta oli enemmän kun tyytyväinen elämäänsä. Oli moottoripyörätjoilla kierreltiin Eurooppaa, veneharrastukset, viinikellari rakenteilla ja muut huiput kulinaristiset reissut. Kaikki kun eivät halua lapsia, vaan päättävät elää elämänsä kaksin, vapaina. Ei kuulostaa hullummalta? Vielä nelikymppisenä kaikki on kuin kaksikymppisenä, paitsi että nyt pääsee jopa vielä pidemmälle.

Kypsästi, kontrolloidummasti, sivistyneemmin.

Voin kuvitella, että on aika vapauttava tunne, kun ei tarvitse elää tuli hännän alla kuin olisi nuori vain kerran, vaan voi vetää vaikka ysikymppiseksi isoin vaihde päällä. Tai sitten voi ottaa ihan rauhassa, kun ei ole ikinä mihinkään kiire, ellei sitä kiirettä itse luo itsellensä. Lapsettomat osaavat nimittäin laittaa itse itsensä nukkumaan, hampaiden pesu sujuu ja tavarat pysyvät paikoillaan sen jälkeen, kun ne on paikoilleen asettanut. Elämä on sitä paitsi varmaan halvempaakin?

Ei minunkaan pitänyt saada lapsia, sillä perheellisten elämä vaikutti todella raskaalta, turhauttavalta ja tylsältä.

Ei minunkaan pitänyt saada lapsia, sillä perheellisten elämä vaikutti todella raskaalta, turhauttavalta ja tylsältä. Paljon kotona oleskelua, legotorneja ja vaunukävelyjä. Satoi tai paistoi, vaunukävelyjä. Minä siis todellakin ymmärrän pariskuntia ja sinkkuja, ihmisiä, jotka päättävät haluavansa elää lapsettomina.

Perheelliset myös tuppaavat valittelemaan, miten rankkaa aikaa nämä ruuhkavuodet ovat. Lapsia tulee, jotta elämä olisi täydempää ja sitten kuollaan väsymykseen, kun lapsia on. Parin vuoden päästä lapsien saapumisesta haluttaisiinkin jo lähteä etsimään unohdettua minuutta Balille, mutta kun ei voi, kun on lapset. Haluaisi, mutku ei voi ja ei oikeastaan haluakaan. Ota siitä nyt sitten selvää, mitä ne perheelliset haluavat?

Nyt perheestäni löytyy eri ikäluokkaa, uusperhesekametelisoppaa, vuoroviikkoja, teinikriisejä, monikulttuurisuutta ja kolmea kieltä.

Nyt perheestäni löytyy eri ikäluokkaa, uusperhesekametelisoppaa, vuoroviikkoja, teinikriisejä, monikulttuurisuutta ja kolmea kieltä. Kotonamme mikään ei ikinä pysy järjestyksessä, tavarat eivät jää sinne minne ne laittaa, kaikki näyttää siltä kuin siivoaisimme kerran vuodessa. Unohtelemme sitä sun tätä, myöhästelemme herkästi ja emme koskaan pääse mihinkään yhtäaikaa. Kaikki kestää, sillä lapsi nyt vaan tuli surulliseksi juuri silloin kun piti lähteä, eikä sille nyt mitään voi koska lapsi elää erilaisessa aikakäsityksessä kuin me oravanpyörään joutuneet.

Ja kun me perheelliset sitten olemme grilljuhlissa ja puhelin soi, tunnelma jäätyy odotukseen. Onko tuo se perheellisten puhelinsoitto, jolloin vanhemmat ryntäävät kotiin kuin tulipalon sattuessa? He eivät edes harmittele kesken jäänyttä iltaa, vaan suorastaan laukkaavat kotiin silmät kiiluen olikin jo ikävä!

Mutta miltä tuntuu se puhelinsoitto, kun pieni tarvitsee juuri minua, äitiä?

Mutta miltä tuntuu se puhelinsoitto, kun pieni tarvitsee juuri minua, äitiä? Miltä tuntuu vilkuttaa ovelta ja jättää oma lapsi toisen huostaan, kun ikävä tuntuu jo etukäteen, vaikka ei ole vielä edes lähtenyt?

Ei sitä voi oikein mitenkään kuvitella, se kaikki täytyy elää läpi.

Ymmärrän teitä vapaaehtoisesti lapsettomat, oikeasti. Been there, done that. Ja tiedän miltä tuntuu jumittaa tuntikausia koiraihmisten kanssa, jos itsellä ei ole koiraa.

Mutta ymmärrän myös miltä tuntuu rakastaa niin paljon, että se sattuu. Sillä ei ne grillausillat tai Balit oikein enää tuntuisi miltään, ellei olisi kotia johon palata. Kotiin, jossa lapset odottavat.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä