Lapsisynttärit on ihan hirveitä

Teksti Terhi-Anneli

Yritän nykyään uskoa niin, että meni minne tahansa ja oli tilanne tai ympäristö mitä vaan, aina voi tilanteesta löytää jotain hyvää. Vastakohtana sille, että marmattaa ja valittaa aina siksi, koska kun ympäristössä, olosuhteissa tai muissa on muka aina jotain vikaa. Ei voi olla koskaan tyytyväinen, ellei ne puitteet tai muut ihmiset ole täydellisesti kohdillaan.

Elämässä on ollut takapakkia, katkeruutta ja suvantoja. Kuten elämässä kuuluukin olla. On tullut oltua täysin tollo ja tyhmä. Ajateltua oudosti ja syyttäen muita asioista, joilla ei ole lopulta mitään tekemistä kenenkään muun, kuin oman itseni kanssa ja se miten asioihin suhtautuu.

Kuten nyt vaikka lapsisynttärit tai parisuhteiden kariutuminen. Oli parisuhteessakin ollut toinen osapuoli ollut kuinka mulkku tahansa, suhteessa tangotaan aina kaksin. Jos annat itseäsi kohdeltavan väärin ja et tee asialle mitään, ei voi odottaa toisenlaistakaan lopputulosta. Voihan sitä toki sitten katkeroitua ja vihata toista, tai vaihtoehtoisesti voi katsoa peiliin ja alkaa kohdata ne asiat, joille voisi itsekin tehdä jotain. Vihaaminen ei lopulta kuitenkaan tee hyvää kenellekään. Eikä varmasti sille, joka jää vihaan kiinni. Se joka vihaa toista, vihaa yleensä aina ensin itseään.

Ajattelen siis nykyään ennemminkin niin, että mihin minä menenkin, siellä on hyvä meininki. Vaikka ne muut olisi muualla, ei tarvitse ajatella että jää jostain paitsi siksi että aina jossain muualla olisi muka paremmat bileet, kuin missä itse on. Ihan kuin olisi aina väärässä paikassa.

Mutta ei se muut ja se ympäristö tuo sitä täyttymystä, rauhaa ja sisäistä hyvää oloa. Vaan se, että hyväksyy tilanteen, tuntee itsensä ja vielä rakastaakin sitä samaa tyyppiä.

Hyvä pössis ei synny toki siksi, että kuvittelisin olevani jotenkin parempi kuin muut. Tai että minussa olisi jotain erityistä, tai muille välttämättä mitään hienoa. Mutta minulle itselleni minä olen jokseenkin tärkeä tyyppi. Minne menenkin, siellä on hyvä, sillä oma päänsisäinen maailma on niin hyvässä jamassa, että nauttia voi olostaan ja omasta seurastaan missä vaan.

Jos siellä jossain on muitakin ihmisiä, niin odotuksena on ainoastaan se, että ihmiset olisi toisilleen mahdollisimaan hyviä ja että minä yritän olla hyvä, huomioonottava ja kiva. Ystävällinen ja avoin. On ihan sama mitä toinen on saavuttanut tai mikä on pankkitilin saldo. Onko kaapissa emmapatsas vai luurankoja.

Parhaassa seurassa. Omassa itsessään.

Kuten vaikka nyt 6-vuotiaan jäbän kaverisynttäreillä dinomaailmahelvetissä.

Lähdin edellisiltana naistenillasta aikaisin kotiin leipomaan. 12 lasta, sämpylöitä, pari kakkua, pinata, suukkoja, keksejä ja lajittelemaan herkkupusseja. Ajattelin, että on helpompaa viedä kaikki ne kakarat leikkimaahan, jossa saavat riehua vapaasta. Meitä oli kolme aikuista valvomassa, yksi peruutus tuli viime hetkellä koska krapula.

Itkut alkoi liukumäkijonoriidoissa, kun kaikkien piti saada änkeä samaan liukumäkeen vaikka leikkimaassa on vain 15 liukumäkeä joista valita. Yhden spidermanin äiti piti jo soittaa hakemaan, kun nyrkit alkoi heilua siihen malliin muuallekin kuin tekemääni pinataan. Vaikeuksia tuotti seuraavaksi se, kun jokaisen kakkupalassa ei ollut sama määrä tähtinomparelleja ja piti muistaa tarkkaan kuka halusi dinosauruksen pissaa (mehua) ja kuka punaista yksisarvisen räkää?

Jos muistin väärin santsatessa, piti käydä kaatamassa mehu viemäriin ja aloittaa alusta. Jos siis halusi välttää mahdollisen itkun ja siitä seuraavan lohduttamisen. Ja sen että kaikki muut 11 lasta odottaa, aika kuluu, ne muut hermostuu, lähtevät juoksentelemaan eri suuntiin ja kaaos on valmis.

Olin maksanut etukäteen niin, että jokainen lapsi saisi ajaa semmoisilla pyörivillä törmäilyautoilla yhden kerran. Kun muutaman minuutin rallin jälkeen auto automaattisesti sammuu ja lapset alkoivat tajuta, että se oli siinä, alkoi itkukuoro. Nostin lapsen toisensa perään syliini ja selitin että muistattekos että jokainen sai kokeilla yhden kerran. Lohdutin ja siirsin huomion valtavasta menetyksestä niihin 85 muuhun laitteeseen ja vempaimeen, joita puistossa oli tarjolla.

Yksi erityistarkkailua vaativa batman livahti kuin livahtikin haukan katseeni katveisiin ja kävi pokkana tilaamassa itselleen ravintolasta jäätelöannoksen. Kassaneiti tuli pöytäämme kertomaan, että olisi jätskiannos maksettavana. Seuraava itkukuoro saatiin aikaiseksi siitä, kun ei muilla ole jäätelöannoksia.

Kaikki nämä sattumukset ja paljon muutakin, mutta en silti siellä dinosaurusten keskellä ajatellut että onpa hirveetä ja loppuispa tämä helvetti. Olin vaan lunkisti siinä hetkessä  ja otin eteen mikä tuleman piti. Olin huomioonottava, lämmin ja kiva. Jokaiselle lapselle, myös sille joka hakkasi minua pinatakepillä päähän. Tarkoituksella.

Olen aika huono järjestämään sosiaalisia humputuksia ja siksi stressaan niistä etukäteen mielettömästi. Lapsijoukon ohjaileminen, aikatauluttaminen ja jokaisen pienen mikrotapahtuman ajoittaminen juuri oikeaan kohtaan on taito, joka ei ole hyppysissäni. Siksi jokainen kissanristiäinen jonka joudun järjestämään, vaatii erityistason keskittymistä. Hatunnosto kaikille luonnonlahjakkaille pedagogeille, olette superihmisiä!

Olen hyvä lasten kanssa, mutta tiedättekös sillä tavalla lapsellisella tavalla. Unohdun juttelemaan tai leikkimään yhden lapsen kanssa –  ja ne 10 muuta saattaa unohtua. Kun pitäisi osata jatkuvasti katsoa kauas, koko näköalaa, jotta synttärikemut etenee jouhevasti. En myöskään introverttina jaksa nauttia hälinästä, kakofoniasta ja huudosta kauhean pitkään.

Odotin koko edellisen viikon näitä kemuja ahdistuneena, vaikka tiesinkin, että ihan kivaa siitä tulisi kuitenkin. Onko mitään mahtavampaa kuin se kuusivuotiaan vilpitön onni ja jännitys, kun ensimmäiset kaverisynttärit oli alkamassa. Kun ei tullut yöllä uni silmään. Kun jätkä heräsi kukonlaulun aikaan ja istui kengät jalassa lähtövalmiina jo viisi tunti ennen lähtöä. Eikä kiukutellut yhtään, vaan tyynenä odotti. Varmaan ensimmäistä kertaa elämänsä aikana niin kärsivällisenä.

Kun dinomaa on nyt valloitettu ja illalla me nostamme kotona jalat sohvalle, olen oikeasti tosi tyytyäinen että jaksoin. Pikkumies on voipunut ja onnellinen. Näistä bileistä puhutaan huomenna päiväkodissa – ja vielä pitkään. Ja olen tyytyväinen, että lapset selvisivät koteihinsa naarmuitta ja osasin olla lunkisti kaikkien vanhempien kanssa. Sekin on ihan mukavaa, että seuraavat synttärit mitkä on järjestettävä on vasta heinäkuussa.

Olen tyytyväinen itseeni. Että löysin tästä hyvää ja osasin.

Epämukavuusaluekin opettaa. Pitää täpinöissään ja tuo hyvää oloa siitä, että voi tehdä hyvää muille omista mukavuuksista välittämättä. Ei se aina ole uhrautumista, jos ei siitä tule koko elämän punainen lanka. Miellyttämisestä. Mutta on tervettä olla myös epäitsekäs ja antaa toiselle jotain hyvää, vaikka siitä ei itse niin piittaisikaan.

Mutta vaikka kuinka hyvää kaikessa onkaan, niin on ne lapsisynttärit nyt ihan hirveitä.

 

 

 

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä