Lasten kiusaaminen ei lopu koskaan, ellemme me vanhemmat ensin hyväksy erilaisuutta ja opi tasavertaisuutta

Teksti Terhi-Anneli

 

Äitiys on upeaa, mutta vanhempien maailmaan kuuluminen on aivan jotain muuta kun odotin

Äitiys on upeaa, mutta vanhempien maailmaan kuuluminen on aivan jotain muuta kun odotin. Vanhemmuus on ristiriitaista, sotkuista, vastakohtaisuuksia ja silkkaa hämmennystä.

Odotukset hipoo pilviä, pitäisi pyrkiä aina täydelliseen ennakkoaavistukseen, logistiseen mestaruuteen, zenimäiseen sietokykyyn, kontrolliin mutta sopivasti ei-kontrolliin, johdonmukaisuuteen spontaaniutta unohtamatta, herkkyyteen sitä tarvittaessa ja lujasti lempeyteen juuri oikealla hetkellä. Lisäksi pitäisi ottaa osaa, lässyttää epäolennaisuuksia muiden vanhempien kanssa, lakaista maton alle todelliset ongelmat ja käydä kilpailuvarustelua toistaan söpöimmillä lastenvaatteilla tai vauvakalustolla.

Vanhemmuus tuntuu olevan brändejä, statusta ja kiiltokuvaa. Kuin aikuisia esittävät lapset paikkaisivat sisimmässään olevia tyhjiä kohtia, jotka huutavat hyväksyntää.

Vanhemmuus tuntuu olevan brändejä, statusta ja kiiltokuvaa. Kuin aikuisia esittävät lapset paikkaisivat sisimmässään olevia tyhjiä kohtia, jotka huutavat hyväksyntää.

Tiedän päiväkodissa ne vanhemmat, joiden lapsia ei tuoda koskaan vahingossakaan eriparisukissa tai tukka pörrössä. Näiden lasten tyyli on tarkkaan stailattu, mätsää kivasti äidin tyyliin. Joka ikinen päivä, vuodesta toiseen.

Eikä se mitään, mutta siinä vaiheessa kun isoveljen vanhoissa vaatteissa kulkeva taapero ei ole riittävä brändätyn lapsen syntymäjuhlille, on jotain pahasti vialla.

 

Pinnallisuus on jotenkin hyväksytympää kun se tehdään lasten kautta, lasten vuoksi. 

Pinnallisuus on jotenkin hyväksytympää kun se tehdään lasten kautta, lasten vuoksi.  Katselen näitä vanhempia ja näen sen epätodellisen pyrkimyksen johonkin myyttiseen äitihahmoon, pyykkivuorten kukkulan päällä valtaapitävään kontrollifriikkiin. Vaaleanpunaisin sävyin koristeltuun hahmoon, jota ei ole oikeasti edes olemassa. Miten paljon voimia vie yritys olla täydellinen joka päivä, salata hempeästi jotain oikeaa? Mitä opettaa pienille sellainen vanhemmuus, jossa ei ole tilaa toisille versioille?

Äidiksi tultuani hämmennyin erityisesti sitä, miten monien äiti-ja perhepiirit ovat kuin suljettu pieni homogeeninen maapläntti. Eristetty saaristo, jonka tarkkaan vartioidut portit aukeavat vain niille, joiden kaikupohja vastaa samoin kun sinne huudetaan. Mitä tällainen elämänpiiri suojelee?

Se suojelee eriarvoisuuden ylläpitämistä.

Monimuotoisuus voisi jopa aiheuttaa henkistä kasvua ja opettaa tasa-arvoa, vähentää eriarvoisuutta.

Sillä ne jotka elävät epävarmuudessa ja eivät hyväksy omaa rikkonaisuuttaan, haluavat seistä niiden päällä jotka ovat avoimesti myös heikkoja. He nousevat korkeuksiin nauttien eriarvoisuuden tuomasta edusta.

Toiseus tai erilaisuushan voisi luoda jopa uusia näkökulmia, erilaisuuden ymmärtämistä ja arvostamista. Monimuotoisuus voisi jopa aiheuttaa henkistä kasvua ja opettaa tasa-arvoa, vähentää eriarvoisuutta. Se voisi jopa opettaa lapsillemme miten me olemme kaikki yksi versio, mutta miten versioita löytyy moninkerroin enemmän. Eikä mikään ole toista oikeampi.

Se voisi jopa näyttää lapsille, ettei maailma kaadu eriparisukkiin tai vallattomiin kutreihin. Se voisi jopa kertoa tarinaa siitä, että me olemme lopulta paljon enemmän kuin uudet vaatteet ja instagram-todellisuus. Että kaikki tunteet ovat sallittuja, pakkopositiivisuus on realiteettien kieltämistä ja lähtökohtamme ei tulisi tuomita meitä millekään hierarkian tasolle.

Ja lapsi voisi jopa oivaltaa, miten jokainen versio ihmisyydestä on kiinnostava, arvostettava ja kaunis.

Ja lapsi voisi jopa oivaltaa, miten jokainen versio ihmisyydestä on kiinnostava, arvostettava ja kaunis. Siten lapsi oppisi hyväksymään ensin itsensä ja oman sisäisen syvyyden kautta myös kaikki muut.

Poikani on kohdannut valtavan esteen päiväkotitaipaleellaan, koska on perheitä joiden lapset eivät ymmärrä mitä tasavertaisuus oikeasti tarkoittaa. Heidän ruokapöydissään kauhistellaan ehkä niitä reikiä muiden lasten sukissa ja taas sen päiväkodin porteilla kohdatun masentuneen äidin pesemättömiä hiuksia. He tulevat noilta saarekkeilta, joilla ei ole tilaa  muille. Ei oudoille vähäosaisemmille perheille, joilla on Aspergeria, monikulttuurisuutta, ailahtelevat tulotasot ja omituisia kieliä. Ei ymmärrystä inhimillisyydelle.

Lasten pitäisi saada leikkiä lasten kanssa, jotka ovat erilaisia kuin itse. Erilaisia kuin sinä ja minä, erilaisia versioita kuin me itse.

Kiusaaminen ja syrjiminen koulujen käytävillä ja päiväkotien porteilla ei lopu koskaan, ellemme me vanhemmat ensin opi jotain syvällistä tasaveroisuudesta. Ja myönnä sitä että on olemassa niin paljon monia muitakin versioita, kuin me itse.

Mutta sitten on onneksi päiväkotien porteilla niitä äitejä, joiden kanssa katseemme kohtaavat. Tukat sekaisin, eriparisukissa me joskus jaksamme juuri ja juuri kohota ulkoisten odotusten riman ylitse, sillä kotona odottaa uudet vuoret noustavaksi. Silloin yksikin toisen vanhemman hyväksyvä katse voi pelastaa paljon, luoda ymmärryksen sillan. Ja he ovat niitä äitejä, joiden lapsille omani ovat tarpeeksi riittäviä leikkikavereita, joiden synttäreille heidätkin kutsutaan. Me huonompiosaiset, roskasakki.

Kiusaaminen ja syrjiminen koulujen käytävillä ja päiväkotien porteilla ei lopu koskaan, ellemme me vanhemmat ensin opi jotain syvällistä tasaveroisuudesta.  Ellemme me kohtaa katseita myötätuntoisesti ja myönnä sitä että on olemassa niin paljon monia muitakin versioita, kuin me itse.

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä