Lasteni ei kuuluisi koskaan olla poissa luotani

Teksti

Jään lasioven taakse katselemaan. Siinä kulkee siro poikani, minusta erillisenä

Toinen kouluviikko alkaa tänään.

Teen lapsille aamupalaksi lättyjä, koska haluan hemmotella heitä. Silmät yhä sikkurassa sukellamme aamuvirtaan, jossa vaaleanpunaiset ja sinimustat pyörät sekoittuvat toisiinsa, koulubussit ajelevat, laatikkopyörät tööttäilevät. Lapsia koulureput selässään. Reput, jotka ovat melkein yhtä isoja kuin lapset itse. Vetoketjuista roikkuu maskotteja, pörröisiä, star wars- figuureja.Samaan suuntaan soljumme myös me, minä ja minun lapseni, vatsat lättyjä pullollaan.

Kierrämme ja kaarramme omalla laatikkopyörällämme.Esikoinen ajaa rinnalla omalla pyörällään, joka alkaa olla jo vähän liian pieni. Pitäisi ostaa jo uusi, sellainen, etteivät nuo pitkät, aivan liian nopeaa kasvavat jalat ylttäisi kohta melkein rintaan asti. Hento käsi tarttuu välillä laatikkopyörän kaariin, silloin kun reidet eivät jaksa enää työntää pyörää mäkeä ylös.

Koulun pihallatervehdimme muita aikuisia lapsineen ja viemme eväät jääkaappiin. Jääkaappien luona on aina tungos. Eväslaatikoita kaikissa väreissä, juomapulloja nimitarroineen. Jokainen juomapullo haluaa erottua joukosta jotenkin, ollakseen tunnistettava.

Aamunavaus on alkamaisillaan.

Jään lasioven taakse katselemaan.

Siinä kulkee siro poikani, minusta erillisenä. Hieman epävarmana ottaa pari askelta. Katselen kaunista niskaa. Ottaa taas suunnan kohti lapsijoukkoa, katselee hetken muita lattialla istuskelevia ja valitsee paikkansa. Vielä kerran katsoo ylös, hakee minua katseellaan ja kun löytää, heilauttaa kättään. Heilutan takaisin ja hymyilen rohkaisevasti. Ja sitten yhtäkkiä vielä kerran hän juoksee luokse halaamaan.

Kun kävelen ulos ovista, yritän ajatella, mitä hän mahtaa ajatella.Miltä tuntuu olla ihan itse, kantaa omaa vartaloaan noin, tarkkailla muita lapsia, hakea kontaktia, etsiä omaa paikkaa? Miltä minusta tuntui lapsena? Olinko edes tietoinen, että olin minä itse? Tuntuuko hänestä samalta?

Ajelemme kuopuksen kanssa takaisin kaupungin porteista, hän pölisee lokeista kädet heiluen. Lokit lentelevät huudellen ympärillämme. Pohdimme, mitä linnut mahtavat kertoilla. Sanovatko ne, että hyvää huomenta maailma! Vai että, onpas nälkä?

Päiväkodin pihallakuopus jo juoksee. On riemuissaan menossa leikkimään, silmissään kuitenkin tulevaa eron hetkeä enteilevä kipu. En meinaa millään lähteä. Katsotaanko vielä yhtä kirjaa? Pienet kädet työntää minua ulos niin että minä ja hoitajat nauramme. Mene jo äiti! Hei hei äiti! Tietää, että jos eron hetkeä pitkittää, siitä tulee aina vain vaikeampaa.

Ei lasten tarvitsisi vielä olla tarpeeksi vahvoja erillisyyteen

Poljen pitkin aurinkoisia katuja.

Laatikkopyörän laatikko on tyhjä.

Olo on haikea, alakuloinen. Erillinen.

Tiedän että moni muukin vanhempi tuntee samoin näinä päivinä. Me kollektiivisesti työnnämme nämä tunteet syrjään, rationalisoimme ne pois. Syvennymme kiireiseen aikatauluumme ja ajattelemme asioita, joita meidän yksilöinä tulee saavuttaa. Ajan mittaan viimeinenkin huonon omantunnon ripe lopulta turtuu, ja katoaa.

Sisimmässäni kuitenkin tunnen, että lasteni ei kuuluisi olla poissa luotani.

He ovat tottuneet nykyaikaiseen järjestelyyn, koska heidän on pakko. Ja kun koska muutkin. Mutta ei lasten tarvitsisi vielä olla tarpeeksi vahvoja erillisyyteen. Ei nukkumaan omassa huoneessa, ei viettämään pitkiä päiviä poissa perheensä luota, istumaan tuntikausia paikoillaan. Ei poissa niiden luota, jotka ehdoitta rakastavat.

Miksi me haluamme perheen, jos kulttuurinen ihanne on aikaisin vieroitettava, yhteiskunnan arvostaman statuksen nopeasti saavuttava, erillinen yksilö?

Muistelen erästä dokumenttielokuvaa, jonka näin kerran.Ajattelen sademetsän siimeksessä elävän heimon äitejä ja lapsia, jotka elävät koko elämänsä yhdessä. Heidän lapsensa, heidän lastensa lapset ja heidän lapsensa. Vauvat, nuoret, aikuiset ja vanhukset, kaikki yhdessä.

Tunnen usein kaipuuta sellaiseen yhteyteen, johon sademetsässä elävän alkuperäiskansan elämä keskittyy. Luonnon keskellä elämistä, yhteisöllisyyttä, rauhaa, turvaa- ilman pakotetta eriytyä. Koska miksi me haluamme perheen, jos kulttuurinen ihanne on aikaisin vieroitettava, yhteiskunnan arvostaman statuksen nopeasti saavuttava, erillinen yksilö?

Ensin on haastava vauvavuosi, jolloin vertaistukea pitää ehkä hakea erilaisista vauvaryhmistä, koska oma perhe asuu jossain kaukana, tai kaikilla on liian kiire, tai perheen keskeinen läheisyys ja päivittäinen toisten auttaminen ei ole kulttuurinen hyve. Usein äiti eristäytyy tahtomattaankin pienen vauvan kanssa ja kokee olonsa yksinäiseksi. Raskaudenjälkeinen masennus on yhteiskunnallinen ongelma. Mutta kun ei ole tapana että suku ja perhe eläisi yhdessä, yhteisönä.

Sitten tulee ruuhkavuodet, jotka liittyvät ansaitsemiseen ja siitä kasvavaan suorituspaineeseen. Vanhempien tulee käyttää suurin osa elämästään tekemällä töitä toisaalla, jotta voivat kustantaa omien lastensa hoitomaksut toisaalla. Arki uuvuttaa, koska aika orjuuttaa ja kaikkea pitää saada ja pitää tehdä. Mutta arjen kuuluukin uuvuttaa, kaikkihan sen tietävät.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä