Luulin olevani kykenemätön rakkauteen, mutta mieleni olikin sirpaleina

Teksti

Tämä on henkilökohtaisin teksti mitä olen koskaan kirjoittanut. Tämä on syvä tarina minusta, mielen herkkyydestä ja mielenterveydellisistä ongelmista. Jos haluat kirjoittaa minulle jotakin tekstiin liittyen pyydän että olet tahdikas ja armollinen. Mielenterveysongelmat ovat edelleen häpeään sidottuja asioita, mutta yleisempiä kuin tiedämmekään. Emmekä me niiden kanssa avoimesti elävät ja painivat silti tarvitse enempää tuomitsemista.

 

Olin elämäni aikana tottunut siihen, että konfliktitilanteissa muutuin kivettyneeksi. Sellainenhan minä olin, aina hieman jäässä.

Eräs aamu ollessani vähän reilu 20-vuotias, heräsin siihen kun poikaystäväni raivosi minulle.

Yritin tarkentaa katsettani vihaisiin kasvoihin yläpuolellani, raotin peittoa ja nousin istumaan. Hieroin silmiäni ja yritin herätä.

Mitä se nyt meuhkaa.

Katselin opiskelija-asuntomme pienistä ikkunoista lankeavia puunvarjoja.

Muistan että ilmassa leijui pölyhiukkasia. Ne kiertelivät ja kaartelivat välillämme. Poikaystävän kädet viuhtoivat ilmaa niin, että pölyhiukkaset heittivät hassun näköisiä kurvikkaita kuperkeikkoja.

En tuntenut mitään.

Olin elämäni aikana tottunut siihen, että konfliktitilanteissa muutuin kivettyneeksi. Sellainenhan minä olin, aina hieman jäässä.

Katselin raivoisia sanoja suoltavaa suuta ja aloin ymmärtää, että poikaystäväni oli tyytymätön siihen miten en ollut viime aikoina viettänyt tarpeeksi aikaa hänen kanssaan. Edellisenkin illan olin viettänyt siskojeni kanssa ja nyt nukuin liian pitkään krapulaani. Tiesin että hän oli ihan oikeassa ja hänen tunteenpurkauksensa oli täysin oikeutettu.

Katselin pölyhiukkasia ja odotin kärsivällisesti että paasaus loppuisi.

Mutta sitten ihan yllättäen kehossani alkoi tapahtua jotain. Jalkani ja käteni alkoivat puutua, ja jokin kiristävä side jäykisti koko vartaloni tiukkaan vankilaansa.

En kuullut enää mitä poikaystäväni huusi. Olin fyysisesti menettänyt kuuloni.

Katselin alas käsiini.

Ne olivat muuttuneet raskaiksi kuin valtavat kivet. Niin raskaiksi, etten saanut nostettua niitä. Yhtäkkiä mieleeni tulvii sama tunteen lapsuudesta. Olen viisi vuotta ja makaan kerrossängyssä. Katson äidin kasvoja ja yritän selittää äidille miten käteni eivät totelleet. En pystynyt liikauttamaan niitä.

Äiti ei ymmärrä, ajattelen että tältäkö se tuntuu, kuoleminen?

Poikaystäväni ei ymmärrä mitä tapahtuu ja niin vajosin sänkyyn makaamaan. Jäin sinne pitkäksi aikaa, kuukausiksi.

Luulin pitkään, etten kykene rakkauteen

Mutta menneistä puhuminen oli kuin kertoisi juonta elokuvasta, jonka olin nähnyt.

Olin koko elämäni ajan kuvitellut että varhaislapsuudessa kohtaamani turvattomuus ja ennustamaton väkivalta eivät jättäneet minuun mitään sen suurempaa jälkeä. Pystyinhän puhumaan kokemuksistani ilman että se tuntui miltään.

Saatoin kuvailla ihmisille yksityiskohtaisesti, mitä milloinkin oli tapahtunut sillä muistin kaiken erittäin terävästi. Jokaisen askeleen, tuoksut, seinien pinnat, patjoissa olevat kuviot, särkyneet peilit.

Mutta menneistä puhuminen oli kuin kertoisi juonta elokuvasta, jonka olin nähnyt.

Olin aina ollut päämäärätietoinen, fokusoitunut ja pelkäämätön. Ja vaikka tunsinkin paljon tunteita ja ihastuin helposti ihmisiin, kiintymys ei ikinä tuntunut yltävän sisimmässäni kauhean syvälle asti. Tunnistin tämän piirteen itsessäni aika varhain, joskin en viipynyt ajatuksessa koskaan pitkään. Tiesin että jotain oli vialla ja se oli pelottavaa.

Kun mieli sirpaloituu

Se että kohtasin aggressiivista käytöstä läheisen ihmisen osalta, laukaisi minussa tämän kauhean ja erityisen kummallisen olotilan, dissosiatiivisen psykoosin.

Kuvailemani kaukainen aamu oli tapahtuma, jossa kanava suljettuun sisimpääni aukesi.

Miksi se tapahtui juuri tuona aamuna? Unesta ja edellisillan juhlimisesta herkkänä jouduin yllättäen vastaanottamaan aggressiota rakkaalta ihmiseltä ja se avasi jonkin muistilukon. Kehoni oli ehkä jostakin syystä päättänyt, että olisin viimeinkin tarpeeksi vahva vastaanottamaan kaiken sen tunnesisällön lapsuuteni kokemuksista, jotka olivat olleet koteloituina jonnekin todella syvälle.

Ehkä se että kohtasin aggressiivista käytöstä läheisen ihmisen osalta, laukaisi minussa tämän kauhean ja erityisen kummallisen olotilan, dissosiatiivisen psykoosin.

”Kanssaihmisten ja erityisesti läheisten kanssa käytyjen voimakkaan tunnepitoisten riitojen yhteydessä ilmenevät äkilliset persoonallisuuden muutokset ovat usein luonteeltaan dissosiatiivisia ilmiöitä ja heijastavat traumaperäistä persoonallisuuden rakenteellista dissosiaatiota. Näiden riitojen työstämistä haittaavat usein äkilliseen käytöksen muutokseen liittyvä muistinmenetys sekä dissosiaatiolttiutta lisäävät traumaattiset tunnemuistot.” Psykiatrian erikoislääkäri Matti Huttunen

Tämä erittäin raskas ajanjakso avasi kuitenkin yhteyden todelliseen sisimpääni ja tunteisiin

Vajosin depersonalisaatio-kokemuksen kouriin. Koin mieleni olevan kehostani erillinen, epätodellinen. En tiennyt tätä tietenkään silloin ku se kaikki tapahtui, vaan vasta vuosia myöhemmin kokemukseni saivat ansaitsemansa nimen ja diagnoosin.

Ja olinhan koko elämäni ollut dissosiatiivinen, joskin tietämättäni. Tunnekylmyys ja itselleni saavuttamaton sisimpäni olivat olleet hälyyttäviä oireita kahtiajaosta, sirpaloituneesta mielestä.

Depersonalisaatio ja psykoosi pysyivät sinnikkäästi osana elämääni melkein kaksi vuotta. Tilani syveni masennukseksi, joka kesti kaikkiaan viisi vuotta. En muista noista ajoista paljoakaan, sillä yksi dissosiaation oire on muistamattomuus. Pyrin jatkamaan elämääni, joskin jouduin lopettamaan parisuhteeni ja tekemään elämääni suuria muutoksia, sillä kaikki entinen laukaisivat invalidisoivia psykoottisia kohtauksia.

Tämä erittäin raskas ajanjakso avasi kuitenkin yhteyden todelliseen sisimpääni ja tunteisiin. Näin jälkeenpäin on helppo nähdä miten tärkeää oli, että kaikki tämä tapahtui.

Jakaantunut mieli eli dissosiaatiohäiriö

Jokainen ihminen dissosioi jollakin tasolla ja se on ihan normaalia.

Jokainen ihminen dissosioi jollakin tasolla ja se on ihan normaalia. Joskus voimme vaikka ajaa pyörällä tai autolla töistä kotiin ja yhtäkkiä havahdumme siihen, että olemmekin jo saapuneet perille. Jotenkin se matka vain hujahti, koska olimme niin uppoutuneita ajatuksiimme. Fyysinen olotilamme ja mielemme dissosioitui, eriytyi toisistaan.

Jos assiosiaatio tarkoittaa asioiden yhdistämistä, dissosiaatio tarkoittaa erottumista tai jakaantumista. Dissosiaatiohäiriössä henkilön usein varhaislapsuudessa kokema traumaattinen tapahtuma ja itse tapahtumaan liittyvä tunnesisältö eriytyvät toisistaan. Traumaattisen kokemuksen pitää yleensä olla toistuva ja pitkäkestoinen, ennen kuin mieli jakaantuu. Dissosiaatio voidaan ymmärtää psyyken pyrkimyksenä hallita mielen tasapainoa uhkaavilta voimakkailta tunnetiloilta.

Dissosiaatio on siis tavallaan myös hyvä asia, sillä se on puolustusmekanismi.

Traumaattisten tapahtumien ja muistojen toistuvasti laukaisemia ja toimintakykyä haittaavia dissosiaatiotiloja pidetään sen sijaan mielenterveyden häiriöinä. Pahin dissosiaatiohäiriö onkin mielen jakaantuminen erilaisiksi persoonallisuuksiksi, eli dissosiatiivinen identiteettihäiriö.

Ajattele että olet pinnan alla. Kellut selälläsi vedessä ja näet pinnan yläpuolella laiturin.

Dissosiaatio ilmenee usein kehollisuutena ja ruumiillisina oireina, kuten kouristuksina, lihasnykäyksinä, äänen katoamisena tai ääntämishäiriönä, tunnottomuutena, särkyinä ja kipuina, sokeutena tai muina aistihäiriöinä ja tajunnan menetyksenä.

Itse yritin kuvailla kokemaani ihmisille usein näin:

Ajattele että olet pinnan alla. Kellut selälläsi vedessä ja näet pinnan yläpuolella laiturin. Laiturilla seisoo ihmisiä, joiden hahmot ovat vääristyneitä ja äänistä ei saa selvää. He katsovat sinuun ja yrittävät sanoa jotain. Huudat veden alla että et pääse ylös, mutta laiturilla seisovat eivät saa selvää puheestasi. Vesi puurouttaa äänesi ja kuulosi. Vesi on raskas. Et jaksa liikkua. Et pysty.

Pahoin satutettu sisäinen lapseni oli vihdoinkin palannut luokseni

Oli todella uskomatonta tajuta, että en ollutkaan rakkauteen kykenemätön, vaan mieleni oli ollut sirpaleina.  Se oli niin murtunut, etten sitä edes itse ollut ymmärtänyt. niin palasina, että kesti kaksi vuosikymmentä, ennen kuin lapsi minussa uskalsi huutaa kipunsa ääneen.

Järkyttävintä kokemuksessani oli sen ennustamattomuus. Hetki sitten olit oma itsesi, seuraavana hetkenä et tiedä oletko enää olemassa. Jos luulit että kontrolloit itseäsi ja mieltäsi, viimeistään nyt uskot että kaikki sinulle tapahtuneet asiat eivät ole hallittavissa. Alitajunta on vahva ja tosi, ja emme voi paeta sitä loputtomiin.

Kun omat traumani olivat viimein nousseet pintaan ja kehollistuneet, sain vihdoinkin yhteyden myös todellisiin tunteisiini. Oli todella uskomatonta tajuta, että en ollutkaan rakkauteen kykenemätön, vaan mieleni oli ollut sirpaleina.  Se oli niin murtunut, etten sitä edes itse ollut ymmärtänyt. Niin palasina, että kesti kaksi vuosikymmentä, ennen kuin lapsi minussa uskalsi huutaa kipunsa ääneen.

Nyt tuo pahoin satutettu, sisäinen pieni lapseni oli vihdoinkin palannut luokseni. Se oli pitkään hellinyt sisintäni, pitänyt sydäntäni suljettujen käsiensä suojassa. Silitellyt minua ja pyytänyt olemaan kärsivällinen. Nyt hän oli täällä ja antoi minun luvan tuntea kaikki se, mihin en aiemmin kyennyt.

Traumamme ovat vastuumme

Joskus mietin että paljonko mahtaakaan olla meitä välitilassa leijuvia aaveita, lapsuudessa satutettuja, jotka eivät edes tiedä olevansa aaveita?

Joskus mietin että paljonko mahtaakaan olla meitä välitilassa leijuvia aaveita, lapsuudessa satutettuja, jotka eivät edes tiedä olevansa aaveita? Sillä me olemme normaaleja ihmisiä, jotka reagoivat täysin normaalisti traumaattisiin tilanteisiin, etäännyttämällä tunnekokemus tapahtuneesta.

Jos koen uhkaavia tilanteita tai käytöstä jonkun ihmisen osalta, kivetyn edelleen. Pystyn kuitenkin murtamaan tämän defenssin jossakin vaiheessa ja antaa kokemuksen tunnesisällön yhdistyä itse kokemukseen. Etua cooliudesta toki on nyt äitiydessä silloin kun tapahtuu jotain shokeeraavaa tai vakavaa. Stressaavat ja paineenalaiset tilanteet eivät paljon päätäni pakota. Toimin kylmäpäisesti, sillä pystyn varsin helposti siirtämään tunteeni syrjään.

Eniten minua harmittaa kuitenkin se, miten olen kohdellut ihmisiä menneisyydessäni. Koska vaikka se vääryys mitä minulle tapahtui lapsuudessani ei ollut minun syyni, sen seuraukset ovat olleet minun vastuuni.

Mutta sairauteni puhkeamisen ja aktivoitumisen jälkeen olen muuttunut, sillä nyt pystyn tuntemaan. Osaan järkyttyä, itkeä, hermostua, nauraa kuollakseni, tai jopa saaada raivarin.

Ja ennen kaikkea, minä kykenen rakastamaan.

 

Lue lisää aiheesta:

Paniikkikohtaus keskellä kirjastoa

Mielenterveyden ongelmat ovat osa monen elämää, mutta niistä on vieläkin vaikea puhua: ”Tuossa hetkessä ymmärsin, että tarvitsen apua”

Trauma ja dissosiaatio

Dissociative Identity Disorder

 

Kommentit

17 kommenttia
terhi

Hei Marrie!

Onpa hienoa että polkusi löysi tänne 🙂 Olen monesti toivonut että silloin kun oma mielenterveys alkoi todellakin rakoilla, olisin voinut lukea tästä enemmän, avoimempia tekstejä, blogikirjoituksia, pohdintaa,herkkyyttä.

On kuitenkin terapiaa minulle kirjoittaa aiheesta avoimesti, ja voi olla helpotus myös vastaanottaa.

On upeaa se hetki kun alkaa oivaltaa mistä voi olla kyse, ja se helpotus kun kaikelle on täysin järkeenkäypä, normaali syy.

Sillä dissosiaatiohäiriön on mielen normaalia reagointia traumaattisiin kokemuksiin. Sinäkin olet vain tehnyt vaikeassa tilanteessa sen mikä suojeli sinua silloin: etäännyit tunnekokemuksesta. Ehkä siksi olemme vielä hengissä?

Upeaa että olet lukijani, tämä kannustaa minuakin entistä suurempaan avoimuuteen. Toivotaan että pääset traumaterapiaan. 🙂 Kerro toki jatkossa miten sinulle kävi.

Pysytään kuulolla! 🙂

Niin tärkeää, että te bloggaajat jaatte näitä kokemuksianne myös näistä vaikemmistakin asioista, näistä saattaa olla jollekin samoja asioita läpikäyvälle suuri apu. Ja vaikka itse en pysty omalta kohdalta samaistumaan, niin näistä ei voi koskaan kasvattaa liikaa ymmärrystään.

❤️❤️

terhi

Hei M,

kiitos kommentistasi. Hienoa kuulla että teksti voi olla myös informatiivinen. Minuakin on aina ihmisen mieli kiehtonut kaikin tavoin, sen koko kirjo.

Huikea kirjoitus, rohkea avaus <3 Tunnistan paljossa itseni.

terhi

Hei M-E,

kiitos kommentistasi. Dissosiaatio on tavallaan täysin normaalia ja kaikilla esiintyy sitä jonkun verran. Myös dissosiaatiohäiriöön sairastuneet ovat ”normaaleja” jotka reagoivat traumaattisiin tilanteisiin täysin normaalisti, hajauttamalla tunne kokemuksesta.

Olet rohkea. Kiitos, kun avasit ajatuksia. Upea kirjoitus, joka auttaa ymmärtämään. Olet vahvanainen.

terhi

Hei Minna-Kaisa,

kiitos paljon kannustavista sanoistasi. 🙂 Toivottavasti tekstini auttaa niitä jotka kamppailevat samanlaisten asioiden kanssa.

Vau miten rohkea ja hyvä kirjoitus! ❤️

terhi

Hei Selina,

kiitos paljon. Vaati aikansa kirjoittaa, toivottavasti siitä on muille apua 🙂

Hieno kirjoitus, rohkea olet! Kirjoituksesi auttoi minua löytämään kauan tavoittelemani tunteelle nimen. kiitos ❤ ja ihania talvipäiviä sinulle!

terhi

Hei Floora,

olipa mahtava kuulla! Se todellakin muuttaa kaiken kun alkaa ymmärtämään itseään paremmin. Ihanaa viikonloppua sinne Suomeen 🙂

Hei! Löysin tän postauksen pariin sattumalta. Kiitos <3 Otsikko nostaa kyyneleet silmiin. Ehkä minäkin vielä joku päivä pystyn rakkauteen. Tajusin tämän asian itse kolme päivää sitten. Oli mieletön helpotus ja oivallus tajuta, että olen "normaali". Tai siis että aloin ymmärtää, että sekä fyysiset että psyykkiset oireet on johtuneet/johtuvat traumasta. On tää toki myös todella hämmentävää ja pelottavaakin kun vanhat ajatusmallit ja identiteetti osoittautuivat "vääriksi" ja silti niihin vielä samaistuu jossain määrin. Taisi muuttua elämän suunta aika isosti tän oivalluksen myötä. Iso suositus kirjalle Kun tiikeri herää, trauma ja toipuminen <3 Kiitos vielä <3

terhi

Hei ja mukavaa kun löysit 🙂

Prosessi on todella vaikea ja raskas, itselläni se vielä laukesi agressiivisesti. Mutta selvisin siitä ja toki edelleen elän osittain kipuillen, toisaalta minulla on suurempi sisäinen rauha kuin koskaan ennen. Edes lapsena en tuntenut koskaan tämäkaltaista rauhaa, kun mitä tunnen lasteni seurassa.

Me voimme eheytyä, parantua. Ja vaikka tie itseen on kipeä, on se ehdottomasti sen arvoinen

Hassua, että olen saman ikäinen kuin sinä tuon käänteen tehneen tapahtuman aikaan. Tunnistin niin monet asiat tekstistä itsessäni. Minulta on jopa tutkittu moneen otteeseen sairaalassa noita dissosiaation oireita, mutta verikokeet, magneettikuvat ja muut fyysiset tutkimus keinot eivät paljasta mielen ongelmia. Tuntuu jotenkin helpottavalta tunnistaa, mistä niin monet asiat ja oman mielen kummallisuudet ovat johtuneet. Olen aika vasta aloittanut matkan mieleni eheyttämiseksi ja uskon että tämä oli teksti joka oli tarkoitettu minulle juuri tähän hetkeen.

terhi

Hei ja kiitos paljon kun kirjoitit.

Kun dissosiaatiohäiriöni tuli minulle näkyväksi, olin todella kauhuissani. En tiennyt mitä tapahtuu, kukaan ei osannut kertoa minulle vastauksia.Vasta kun itse aloin nimeämään tuntemuksiani, etsimään tietoa ja lukemaan kirjallisuutta, aloin oivaltaa mistä oli kyse.

Mm.Neil Hardwickin kirja Hullun lailla oli minulle tärkeä kirja tuohon aikaan, vaikka tilani oli erilainen. Oli helpottavaa lukea toisen kuvailua tilasta, joka on niin syvä ja vaikea. Ja yhtymäkohtia kuitenkin oli paljon.

Olen pahoillani että tunnistat itsesi tekstissäni, mutta toisaalta iloinen että pystyis samaistumaan. Ehkä se auttaa, antaa vertaistukea ja helpottaa avun etsimistä.

Kiitos kirjoituksesta. Itse olen pitkään ihmetellyt mitä tuo dissosiaatio tarkoittaa vaikka teorian tasolla ymmärrän mutta käytännön tasolla en. Tämä selvensi. Siltikään en ihan kunnolla ymmärrä käsitettä. Psyykkisten sairauksien taustalla on usein paljon traumatisoitumista.

Löysin blogisi tänään ja ahmin tekstejäsi ensin täysin satunnaisesti. Joku niissä veti vahvasti puoleensa. Ja tämän tekstin jälkeen padot aukesivat. Itkin, kun oli niin tuttua.

Olen tuon polun alussa juuri nyt. Olen lähdössä tutkailemaan, missä se minä luuraa. Kymmenen vuotta sitten ensimmäisen kerran vakavasti masennuin, ja sain 3 vuotta Kelam terapiaa. Vuosi sitten masennus uusiutui. Mutta vasta viime syksyn aikana aloin itse saada kiinni tästä dissosiaatiosta. Ahmin jo vuosia kirjoja ja artikkeleita, jotta voisin ymmärtää itseäni paremmin.

Psykiatrian polilla on ollut käyntejä viime syksystä asti viikoittain (ja siitä olen ikionnellinen!) ja ehkä, jos kaikki menee hyvin, tämän kuun loputtua saan maksusitoumuksen traumaterapiaan.

Ehkä minäkin kykenen joku päivä ottamaan vastaan ja antamaan rakkautta, siihen ajatukseen haluan tarrautua kaikin voimin! Kiitos tästä kirjoituksesta ja blogistasi! Tulen olemaan vakilukijasi tästä päivästä alkaen!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä