”Mä varmaan kuolen kun noi ei leiki mun kaa!”Yksinäisyyteen ei ehkä kuole, mutta se voi jättää syvät jäljet

Teksti

Meillä on joka päivä aikamoinen ihmishulina. Tai, lapsihulina. Eniten tähän vaikuttaa se, että meidän vanhan tanskalaistalon samassa rapussa asuu uusi luokkakamu, jonka kanssa rampataan meille ja teille ovet aina sepposen selällään. Kun ovet eri asuntoihin on aina auki, samoin ovet kadulle ja sisäpihalle, luo ainainen merituulien läpiveto koko taloon kuin jonkun omituisen, hassun kommuunifiiliksen.

Neljävuotias pikkuveli saa joskus rampata isompien mukana, joskus ei.

Neljävuotias pikkuveli saa joskus rampata isompien mukana, joskus ei. Isot pojat väsyvät välillä pienemmän ninjailuihin tai larvamaisuuksiin yrittäen karkoittaa pikku pellavapäätä kannoiltansa pujottelemalla ympäriinsä vanhaa sokkeloista taloa. Aina välillä kellarissa käyty piiloleikki kärjistyy siihen että pienin tulee itkien kotiovelle, kun isommat eivät halua olla kavereita.

Kerran silittelin vaaleita kutreja, pyyhin kyyneleitä ja lohduttelin isojen poikien katoamisen aiheuttamaa pahaa mieltä.

”Sellaisia nuo isommat joskus ovat että ne juoksevat karkuun. Tehdäänkö niin että autat äitiä tekemään ruokaa ja puhutaan poikien kanssa kun syödään? Ei tuommoinen sovi.” Samalla kun sanat tipahtelevat suustani ymmärrän toki, että isot haluavat joskus supista omia juttujaan omassa rauhassa.

”Minä varmaan kuolen kun ei ole ketään kavereita! Äiti minä varmaan nyt kuolen.” 

Silloin pienin mutisee nyyhkytyksen lomasta ”Minä varmaan kuolen kun ei ole ketään kavereita! Äiti minä varmaan nyt kuolen.” 

Neljävuotiaan jutut ovat tunnetusti usein varsin dramaattisia, villejä ja värittyneitä,  joten tälläkään kertaa poikani tuskin tarkoitti kuolevansa siihen ettei juuri sillä sekunnilla ollut leikkikaveria. Pojat olivat juuri leikkineet yhdessä tuntikausia. Taustalla oli todennäköisimmin juoksentelusta koitunut uupumus, verensokerin lasku tai halipula. Vahvat sanat toisaalta kuvaavat varmasti täydellisesti pienen lapsen sydämessään kokemaa pettymyksen ja surun tunnetta, joka koitui isompien hylkäämisestä.

Muistan miten pienenä tunteet vyöryivät päälle kuin hyökyaalto. Ne olivat pitelemättömiä, raakoja, todellisia ja ne tuntuivat syvällä.

Muistan miten pienenä tunteet vyöryivät päälle kuin hyökyaalto. Ne olivat pitelemättömiä, raakoja, todellisia ja ne tuntuivat syvällä. Defenssien puute ei suojannut vielä herkkää sisintä, jolloin kaikki tuntuu, koskettaa ja satuttaa todella lujaa. Yksinäisyyden ja erillisyyden tunne voi olla todella raskas jopa meille aikuisille. Lapselle se on aina moninkertaisesti rankempi elämys.

  • ”Ihminen on läpikotaisen sosiaalinen. Opimme vuorovaikutuksessa kaiken, ja ilman kontaktia toiseen ihmiseen on ihmiseksi vaikea kehittyä. Tutkimukset Romanian orpokodeissa kasvaneista lapsista ovat tästä karmiva esimerkki. Ilman riittävää ihmiskontaktia kasvaneilla lapsilla oli sosiaalisten ja kognitiivisten taitojen kehityshäiriöitä, sekä poikkeavuuksia aivojen toiminnassa, vielä adoption jälkeenkin.” Katri Saarikivi, aivotutkija

Ihminen voi varmasti selviytyä yksinkin. On kuitenkin valtava ero sillä onko yksinäisyys tahdotonta vai oma valinta. Olen kuullut monesti vanhusten kertomana, miten voi kulua todella pitkiäkin aikoja ilman että toinen ihminen koskettaa. Jos koskemattomuuden vielä kestää, mitä jos ei ole koskaan ketään kenen kanssa jakaa asioita, kokea yhdessä, nauraa, itkeä? Ei ketään johon peilata omaa minuuttaan ja saada jotain takaisin. Ei ketään, jolle olla merkityksellinen.

Olemme kaikki kuulleet tarinoita pariskunnista, jotka ovat eläneet rinnakkain pitkän elämän. Kun kumppani kuolee, toinen voi menehtyä varsin pian sen jälkeen. Sanotaan että ihminen voi kuolla suruun, yksinäisyyteen.

Olen ollut nuoruudessani ja aikuisuuden kynnyksellä paljon yksinäisyydessä. Yksinäisyys on pahimmillaan kuin lasiseinä, joka leikkaa väkivalloin irti muusta maailmasta. Kuin katsoisi ikkunan läpi huoneeseen, jossa muut nauravat ja ovat lähekkäin lämpimässä, kun samaan aikaan seisot yksin sateessa.

Tahaton yksinäisyys tuntuu fyysisenä kipuna. Sydämen särky painaa rintalastaa ja voi muuttua käsinkosketeltaviksi kiputiloksi, melankoliaksi ja apatiaksi. Ilman toista ihmistä on vaikea hengittää. Ilman toisiamme emme ehkä selviä tästä, elämästä.

Me tarvitsemme toisiamme.

 

Miten pieni sille mitään voi, ettei ole jo iso?

Mietin että mitä vastaisin pojalleni, joka kaverien puutteesta johtuen meinasi kuolla käsiini. Silittelin ohimoiden untuvaa ja sanoin, miten äiti olisi aina kaveri. Ja sitten luettelimme kaikki kaverit päiväkodista, suomalaiset serkut, tutut, mummut, pehmolelut, lemmikkieläimet, legoukot ja kaikki ohikiitävätkin kohtaamiset, jotka poikani jostain syystä oli painanut mieleensä.

Kun isot pojat tulivat syömään tekemäämme pizzaa, me puhuimme yksinäisyydestä ja miten kukin oli joskus jäänyt yksin. Pienin sai kertoa miten paha mieli siitä tulee että ei huolitakaan mukaan sen vuoksi, että on pieni. Miten pieni sille mitään voi, ettei ole jo iso?

Isojen suut mussuttivat pizzaa, mutta silmissä kimalsi myötätunto. Ajatuksissa varmasti vilisi muistot siitä, kun oli itsekin vielä ihan pieni.

Kun pojat olivat suorittaneet kovaäänisen röyhtäilyskaban loppuun,  tarttuivat he pienintä tonttulakkipäätä kädestä ja katosivat yhtenä jalkojen sekamelskana, ilosta hihkuen hämärään rappukäytävään. Kukaan ei jäänyt yksin.

Seuraa blogiani myös Instagramissa ja Facebookissa

Kommentit

3 kommenttia

Voi ihana miten hienosti hoidit homman kotiin keskustelemalla. <3

Ihana, että isommat huolivat lopulta pienemmän mukaansa <3

Ihanalta kuulostaa tuo teidän yhteinen keskustelu! Toivottavasti ajatukset kantavat myös vuosien päähän. Perheen yhteiset keskustelut on ihan parhaita. <3

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä