Me maastamuuttajat ja maahanmuuttajat

Teksti

Lähdin eilen kotoa Jyllannista kohti Kööpenhaminaa.

Jyllanti on Tanskan Pohjanmaa: suora ja rehti mutta vaikeasti avautuva. Varsinkin maahanmuuttajalle.

Sitä mukaa kun juna etenee Fynin saaren läpi kohti Sjællantia, juna täyttyy kukkuroilleen.

Porukka kansainvälistyy.

Väriä ja aksentteja.

Rohkeaa erilaisuutta.

Mahdollisuus soljua ja soluttautua.

Nojaan onnellisena junan seinään ja kuuntelen tanskankieltä joka on värittynyt mitä erilaisimmilla mausteilla. Tuo on selvästi turkkilainen, tuo intiasta, tuo puolalainen. Tunnen oloni huolettomaksi ja turvalliseksi muiden maahanmuuttajien ympäröimänä.

Vielä vuosia Tanskassa asumisen jälkeenkin minulta kysytään mistä olen kotoisin ja mitä teen täällä. Joka kerta kun avaan suuni. Ulkonäöstä kun ulkomaalaisuuttani ei näe. Minua luullaan usein joko islantilaiseksi, norjalaiseksi tai ruotsalaiseksi.

Uteliaisuus on hyväntahtoista ja aitoa.

Mutta niinä päivinä kun en jaksa kantaa omaa erilaisuuttani, pidän suuni kiinni. En halua paljastua.

Meitä maahanmuuttajia yhdistää ikuinen ulkopuolisuus. Meitä yhdistää äidinkielemme syrjäytyminen sivulauseeksi.  Ensikieli, tuo alitajuisesti opittu tapa hahmottaa maailmaa, kutistuu olemaan pienen joukon salainen ase. Tunnekieli, jolla onkin yhtäkkiä aivan erityinen ja varjeltu paikkansa.

Me maahanmuuttajat tiedämme millaista on elää vieraassa maassa. Me tiedämme että on myös onni elää vieraassa maassa ja silti pitää kiinni entistä lujemmin omastaan. Me tiedämme, että on etuoikeus olla erilainen jossakin, mutta mahdollista olla samanlainen muualla.

”Mikä se seuraava pysäkki oli? Mitä se sano, ei tosta saa mitään selvää. Mitä tos lukee, hööje taastruppi?”

Havahdun ajatuksistani kun kuulen vieressäni selvää suomenkieltä.

En voi olla naurahtamatta ja saan vastaani kysyvän katseen: ymmärsikö tuo?

”Anteeks kauheesti, siitä vaan on vähän aikaa kun kuulin suomenkieltä tälleen julkisissa. Seuraava on tosiaan Høje Taastrup ”, vastaan.

Hymyilyttää. Suomalaisia. Minun ihmisiäni.

Suomalaisia ei tietysti paljoa kiinnosta törmätä toiseen suomalaiseen ulkomailla. Siksi kai sitä matkustetaan ulkomaille että saisi hieman pesäeroa muihin suomalaisiin. Mutta minulle ulkosuomalaisena se on aina lämmin kohtaaminen. Kuin havahtuisi uneksimasta ja näkisi yhtäkkiä kaiken terävästi ääriviivojaan myöten.

Kööpenhaminan lentokentällä kävelen kohti lähtöporttia. Sata metriä. Viisikymmentä. Kymmenen.

Mitä lähemmäksi Helsingin lennon lähtöporttia saavun, sitä kauemmaksi etääntyy tanskankielinen puheensorina. Ensimmäinen marimekon pallopaita ilmestyy näkyviin. Kuulen jo sanan sieltä täältä. Yritän kaikin tavoin peittää mielihyväni. Sukellan muiden suomalaisten joukkoon.

Lennon jälkeen astun ulos lentokentältä ja ilma tuntuu erilaiselta. Suomalaisen maailman kakofonia ympäröi.

Kuin joki veisi minua lempeässä virrassa.

Kukaan ei kysy mistä tulen ja mitä teen täällä.

Maahanmuuttajan rooli haihtuu riippukoivun oksiin.

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä