Me olemme kaikki sirpaleista – omalla tavallamme haavoittuneita

Teksti

 

 

Mietin häntä katsellen että miksi näin joskus käy?

Eräs tuttu nainen kiusaantui kasvojeni edessä.

Ei jaksanut katsoa silmiin, kasvoilla vaikea luotaantyöntävä naamio. Ei löytänyt sanoja. Mietin häntä katsellen että miksi näin joskus käy?

Ehkä hän oli vain väsynyt kaikkeen. Kaipasi omaa rauhaa. Jos hän olisi näyttänyt olevansa väsynyt ja kertonut tunteistaan puuskahtaen, punastellen. Olisin ottanut sen kaiken vastaan. Ja hän olisi tuntenut miten kipu väistyisi kun sen jakaisi toisen kanssa.

Haavoittuvuuden näyttäminen riisuu aseista ja avaa oven todelliseen kohtaamiseen. Meillä kun on kaikilla kipupisteemme. Bermudan kolmio, jota piilotella ja vältellä. Sillä kuka haluaisi olla toisten seurassa se raskassoutuinen, riippa. Mutta mitä tapahtuu jos syöksyy suoraan myrskynsilmään? Onko syvän elämän näkeminen muissa raskasta vain niille, jotka eivät uskalla katsoa sisimpäänsä?

Haavoittuvuuden näyttäminen riisuu aseista.

Sillä oloni on höyhenenkevyt siellä, missä minut nähdään. Raskas siellä, missä ei nähdä tai useinkaan ei vaan haluta nähdä.

Olo on vaikea sellaisen ihmisen kanssa, joka pelkää todellista kohtaamista. Tiedämme kaikki tuon tunteen, sillä olemme olleet molemmilla puolilla. Eikö olisi huomattavasti helpompaa kohdata itsensä ja kaikki muut, jos voisi heti kättelyssä näyttää sen että meihin myös sattuu? Että sydämessä on myös surua, ahdistusta, epävarmuutta, pelkoa, erillisyyttä, yksinäisyyttä, rakkauden kaipuuta.

Sillä me kaikki koemme olevamme erillään toisistamme, jollakin tasolla.

Ja voiko olla rakkautta ilman vihaa, onnea ilman kipua? Voiko mitään todellista täyttymystä koskaan löytää, ellei antaudu?

Me vihaamme usein muissa sitä, mitä emme hyväksy itsessämme.

Eräässä elokuvassa nainen sanoo miehelleen, että niin paljon olen sinua vihannut. Ja minä vihaan että vihaan, sillä juuri niin paljon minä sinua myös rakastan.

Luulen että nainen puhui itsestään.

Me vihaamme usein muissa sitä, mitä emme hyväksy itsessämme. Jokaisessa meissä asuu kuitenkin nähdyksi tulemisen odotus. Minä tunnistan sen. Kiinnyn helposti asioihin ja ihmisiin jotka ovat jotenkin rikki. Kuin olisin halkeileva ja kovia kokenut kahvikuppi, joka etsii lohtua toisen rikkonaisen lempeästä ja hellästä syleilystä.

On aina värisyttävän kaunista olla paljaana, toisen edessä. Ja jos uskaltaa olla, on mahdollisuus tulla oikeasti nähdyksi. Suuri mahdollisuus tulla ymmärretyksi, pelkästä katseesta. Sillä se voi olla juuri niin yksinkertaista. Miksi pelätä todellisia tunteita, haavoittuvuutta.

Sillä kaikkihan me olemme lopulta sirpaleista tehty.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä