Meidän perheen epäohjelmoitu ja tylsä elämä – yliohjelmoidun arjen lopputuloksena voisi olla joukko kyvyttömiä ikävystyjiä

Teksti

Tuttujen lapsilla on jo neljävuotiaista ollut viulutunnit, teatteriharkat, kuvataideleirit ja vastapainoksi kaunoluistelua, jalkapalloa, sirkuskoulua ja voimistelua. Niin ja talvella jalkapallon sijasta jääkiekkoa ja kesäisin kaikenmaailman pedagogisesti päteviä intensiivileirejä kun harrastuksen jäävät kesätauolle.

Meillä lapset ei harrasta mitään! Siis mitä me oikein tehdään, miten meillä kuluu aika ja mihin ihmeeseen?

Kun minulta on kysytty että mitäs teillä sitten harrastetaan olen havahtunut siihen tosiasiaan, että ei kai niin yhtään mitään. Siis mitä me oikein tehdään, miten meillä kuluu aika ja mihin ihmeeseen?

Kävin esikoisen kanssa vauvojen musik og lege-ryhmässä kerran viikossa ja olin ylpeä kun jaksoimme. Ei me sitten oikein paljoa muuta tehty. Oltiin kotona, vedettiin päikkäreitä, ulkoilimme ja matkustelimme Suomeen.

Aivan kuin vauvan kanssa olisi pitänyt jo alkaa hulluna harrastaa. Saati sitten taaperon kanssa?

Vapaa, suunnittelematon lapsen elämä

Monet vanhemmat jotenkin yliohjelmoivat arkea, varsinkin jos lapsia on neljä ja jokaiselle päivälle löytyy kuskaamista ja harrastamista. Lapsena en muista harrastaneeni mitään, mikä tuskin on totta. Mutta valikoiva muistoni on se miten päivät kuluivat ihanassa tekemisen virrassa. Mutta jotenkin oli kuitenkin jatkuvasti kiire. Oli niin paljon säädettävää ja kaikenlaisia omia projekteja.

Muistan miten kokeilin harrastaa huilunsoittoa ja pianoa, maalausta ja tanssia. Mutta minua ahdisti harrastusten jäykät aikataulut, tavoitteellisuus ja harjoittelun tylsyys. Samalla kun isosiskoni harjoitteli asteikkoja poikkihuilullaan päivästä toiseen, kaipasin itse vapautta luovaan tilaan päästäkseni.

Myöhemmin teini-iässä osallistuin moniin harrastuksiin ja aikataulutus ei enää ahdistanut. En vain ollut pienenä valmis ryhmiin ja päämäärien asettamiseen. Lapsilla voi siis olla erilaisia kykyjä ja tarpeita, eikä musikaalinen vahvuuteni koskaan ollutkaan yhdessä instrumentissa: aikuisena vasta oivalsin että rakastan säveltää, vaikka en olekaan missään instrumentissa virtuoosi. Vahvuuteni on kokonaisuuksissa, kun soittajat hallitsevat yhdessäsoiton tai sooloilun.

Voimakkaimmillaan ikävystyminen voi johtaa väkivaltaan tai apatiaan. Siksi sillä on  yhteiskunnallista merkitystä, jos emme enää osaa olla toimettomana.

Kirjoitin pienenä myös jännetuppitulehduslasta kädessä novelleja ja romaaneja. Aivot sauhusivat tarinoita nopeampaa kuin lyijykynä piirsi kirjaimia. Kirjoittamisen lisäksi leikin taiteilijaa ja maalasin. Kuvittelin olevani sofikoitunut diiva, joka kulki silkkinen aamutakki päällä aamusta iltaan ja nukkui punatuilla huulilla. Auttamaton romantikko, vaeltelija ja haaveilija.

Asiaan vaikutti varmasti myös, että äitini oli yksinhuoltaja, pienessä tuppukylässä keskellä ei-mitään. Oliko muuta mahdollisuutta, kuin mielikuvitus?

Tylsyys voi olla ikkuna omaan sisimpään

”Elämän todellinen anti on sen tasamaaominaisuudessa, ei sen huippukokemuksissa. Tämä on yksi ihmisen kasvun perustavista oivalluksista. Vanhemmat: jos jatkuvasti kitkette lastenne arjesta ikävät hetket, tulette tehneeksi kullannupukoillenne karhunpalveluksen. Lopputuloksena on joukko kyvyttömiä ikävystyjiä.” Juha T. Hakala, Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori ja Oulun yliopiston dosentti.

Hakala mainitsee myös lasten ja nuorten käytöshäiriöt ja pohtii, voisivatko ne juontua tylsistymisen kokemuksesta ja siitä, ettei sen kanssa osata tulla toimeen. Voimakkaimmillaan ikävystyminen voi johtaa väkivaltaan tai apatiaan. Siksi sillä on hänestä yhteiskunnallista merkitystä, jos emme enää osaa olla toimettomana.

Huomaan nykyajan lapsissa ja varsinkin nuorissa itselleni tuntematonta levottomuutta. Ei osata pysähtyä tai tylsistyä. Ei sitten yhtään. Oma teini-ikäinen poikapuoleni pyörii kotona ympyrää kuin loukkuun jäänyt hamsteri valittaen miten tylsyys vie kohta hautaan. Kyseessä kun on tietenkin se päivä viikosta, kun on tietokonekielto.

Näitä tietokonettomia päiviä on viikossa se valtavat kaksi. Hyöriminen kestää aikansa, kunnes ehdotan että tee biisi, treenaa skittaa, mee lenkille, pirauta kaverille tai tee tiskit. Teini löytää tekemistä aika nopeasti ja löytää tiensä ovesta ulos.

Ja eihän silloin omassa lapsuudessa ollut edes kännyköitä tai muita vempaimia, jotka olisivat syöttäneet aivoille jatkuvaa viihdykettä. On täysin eri asia olla nuori tänään. Kaikki on silkkaa viihdettä ja vanhempana rajojen vetäminen on haastavaa. Kun ne kaikki muutkin tekevät sitä ja tätä ja saavat sen ja tuon.

Harrastukset on tosi kiva ja hauska juttu, mutta ei kaikkien tarvitse

Kun esikoinen oli kuusi vuotta, aloin yleisten tapojen mukaisesti kysellä että miten olisi nuo harrastukset? Viulu, kuvataidekoulu tai vaikka nyt sitten se jalkapallo? Poika mietti hetken ja sanoi sitten että äiti odotan että olen hieman isompi ja puhutaan sitten asiasta uudestaan.

Jätin aiheen siihen. Sillä ymmärrän omasta kokemuksestani jos ei aikataulutettu elämä kiinnosta.

Sama lopputulema kävi nyt neljävuotiaani kanssa kun kyselin harrastuksista. Haluaa olla kotona vaan ja sanojensa mukaan hänellä on niin paljon töitä. Työt sisältävät mm.robotit, joilla on sota pehmolelujen kanssa, äidin kanssa kokkailu ja tiskaaminen, ötököiden kaiveleminen pihalla ja sohvasota.

Esikoinen on nyt yhdeksän mutta edelleenkään kotona ei aika riitä, kun pitää animoida, rakentaa pukuja, piirtää, maalata ja lukea. Teini kävi nyrkkeilytreeneissä kolme kertaa viikossa mutta lopetti sillä ei jaksanut aikatauluja. Nyt treenaa kavereiden kanssa keskenään kun siltä tuntuu, pelaa Fortnitea ammattitasolla, tekee omia biisejä kotona, harrastaa skeittausta, parkouria ja omien sanojensa mukaan ”ajattelee”.

Jos tekeminen ja viihde täyttää kaiken elämän, jonakin päivänä mikään ei enää riitä

Ensin koko päivä vietetään koulussa ja päiväkodissa, jonka jälkeen pitäisi vielä ohjelmoidusti harrastaa? Eivät kaikki lapset halua tai jaksa. Ei se silti tarkoita että ”harrastamattomat” lapset jätetään vanhempien toimesta jotenkin heitteille tai että heidän taitonsa eivät kehittyisi. Mutta mielestäni lapsen pitää saada olla myös rauhassa ja vetäytyä omiin oloihinsa päivän aikana. Antaa tilaa ajatuksille ja syvyyksille.

Sillä jos tekeminen ja viihde täyttää kaiken elämän, jonakin päivänä mikään ei enää riitä. Kun tyydyttäville asioille turtuu ja toleranssi kasvaa – mistä voisi saada hyvää oloa ja täyttymystä? Kiire ja uupumus ei palvele lopulta ketään. Ja voisi olla karhunpalvelus omille lapsille yliohjelmoida heidän elämänsä jo varhaisessa vaiheessa.

Meille koti onkin selvästi turvasatama, jossa jokainen touhuilee omiaan omissa nurkissaan ja välillä yhdessä.

Oli helpottavaa lukea jopa kasvatustieteen professorin sanovan, että nykyvanhemmilla on usein taipumus ohjelmoida lapsia turhaan. Niin ei pitäisi tehdä, vaan lasten tulisi antaa auttaa itse itsensä irti tylsyyden tunteesta. Nobelisti Joseph Brodsky kuvaa tylsyyttä ikkunaksi äärettömyyteen: psykologinen Sahara vie makuuhuoneestamme aina horisonttiin asti.

Meille koti onkin selvästi turvasatama, jossa jokainen touhuilee omiaan omissa nurkissaan ja välillä yhdessä. Voimme lähteä spontaanisti rannalle, pyöräilemään, pizzalle tai vaan pötkötellä iltaisin sohvalla katsomassa elokuvia. Kaikki soljuu omalla painollaan ja tärkeintä on, että meillä on kaikilla hyvä juuri näin.

Ehkä se on monien mielestä tylsää – minusta se kuulostaa lähinnä mielikuvituksen puutteelta.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä