Miksi perhe-elämän upeutta ei hehkuteta tarpeeksi? Lapset on elämän parasta aikaa!

Teksti

Ennen kun minusta tuli äiti, en ollut kauhean vakuuttunut perhe-elämän autuudesta. Tai ylipäänsä lasten hankkimisesta. Äitiydestä. Siis yhtään mistään, mikä liittyi oman perheen hankintaan. Työkavereiden tai tuttujen vanhempien puuskahtelut olivat nimittäin harvoin mitään kauhean auvoisia tai houkuttelevia.

En muista kertaakaan kuulleeni miten joku vanhempi olisi huokaillut:

Siis meidän Pikku- Martti on niin ihana, kuuntelen sen juttuja joka päivä aivan sydän sykkyrällä kun sillä on niin upea mielikuvitus!

Tai miten nukutusajat olisi ihania yhteisiä koko perheen hetkiä:

Odotan niin sitä hetkeä, kun luetaan koko perhe yhdessä iltasatuja, lauletaan lauluja ja nukahdetaan kaulakkain! 

Tai että kukaan olisi vauvavuonna hehkuttanut :

Tää imetys on niin ihanaa, oikeasti. On aivan uupeeta kun vauva on koko ajan tässä näin lähellä ja mä vaan tuoksuttelen sitä koko ajan. Toivottavasti tää ei koskaan kasva- siis oikeesti!

Lähinnä sinkkuihmisenä kuulin puuskahduksia:

Voi hitsi nyt pakko hakee lapset päiväkodista! Sori pakko lähtee ja käydä kaupassa ja sitte se rumba alkaa taas! Ku ei ruoka kelpaa ja se uhmis saa niitä kohtauksia siellä kaupassa siis oikeesti vaihdetaanko elämiä?

Vanhemmuus on niin paljon muutakin kuin likapyykkikori, uhmakohtaus karkkihyllyllä ja unettomat vuodet. Se ei ole menettämistä, vaan kasvua.

Tai

Siis kun sais edes YHDEN YÖN nukkua! Ai milloin nukkunut viimeksi? No haudassa sit!

Mites vanhempien suhde sitten:

Ai mikä vapaa-aika? No käytiin vuonna 2000 viimeksi treffeillä. Eikun käytiin me vuosi sitten kahdestaan kaupassa! Oli siistiä hekoheko.

Tai äidit raskauden ja synnytyksen jälkeen:

Ai lähtisinkö sun kans johki trendikkääseen trampoliinitreeneihin? No hei multa on tullu pari melonia tuolta alapäästä, niin ei se hyppiminen kuule oikein enää onnistu ilman et lirahtais housuun!

Teinien vanhemmat:

Voiko omaa lastaan mennä karkuun turvakotiin? 

Vanhemmuus on aikuiseksi kasvamisen alkusysäys

Miksihän vanhempi ei saisi olla innoissaan omista lapsistaan, tunteistaan ja siitä syvästä rakkaudesta, joka syntyy lapsia kohtaan? Miksi se on muka jotenkin niin noloa, että on helpompi avautua kaikista niistä perhe-elämän mukana tulevista vaikeuksista ja ärsyttävistä haasteista?

Tunnistan perheettömien ajatukset siitä, miten perheelliset tuntuvat tekevän lapsia itsensä vuoksi. Olinhan itsekin kerran lapseton ja perheetön. Lapsien saaminen on tavallaan itsekästä touhua? Ja olla sitten vielä aivan täpinöissään jostakin, joka on oma peilikuva, itsestä tullut?

Kun minä sain ensimmäisen lapseni, jotain suurta kuitenkin tapahtui. Tajusin silmänräpäyksessä, ettei pitelemäni lapsi ollut minun. Minä saisin pidellä, hoitaa, rakastaa ja huoltaa, mutta hän oli oma yksilönsä. Minusta erillinen. Ja jos en käyttäytyisi kunnolla, saisin takuulla kuulla siitä tulevaisuudessa, kun pitelemäni käärö olisi kasvanut aikuiseksi.

Aikuiseksi kasvaminen ei toki ole ollut kivutonta ja tullut itsestään. Se on vaatinut epävarmoja ja tuskallisia askeleita, virheitä ja suoranaista limboamista omien mukavuusalueiden ulkopuolelle, pelottanut järjiltään ja hellinyt rakkaudellaan.

Tämä hetki kurottautuu myös aivan oman elämän alkuun, käy läpi koko jatkumon ja katsoo tulevaan.

Lapset on elämän parasta aikaa

Oma lapsi avaa uuden mahdollisuuden. On kuin alkaisi uusi ajanjakso, uusi elämä. Kuin saisi elää lapsuuden ihmeet vielä kerran, tällä kertaa oman lapsen silmin.

Lapsen rinnalla alkaa ymmärtää vanhemmuutta ja näkee omat vanhempansa myötätuntoisin silmin.

Vanhemmuus on niin paljon muutakin kuin likapyykkikori, uhmakohtaus karkkihyllyllä ja unettomat vuodet. Joka kerta kun lapsi kasvaa ulos kengistään, vanhemman sydän kasvaa tilavuutta. Se suurenee, ymmärtää, viisastuu ja oppii. Vanhemmuus ei ole menettämistä, vaan kasvua.

Ensin mikään ei tunnu järkevältä ja sitten kaikki tuntuu loksahtelevan kohdalleen. Elämän mukana tulee kuolema ja menettämisen pelko. Jopa sen ymmärtäminen, että perheenä eläminen ei kestä ikuisesti. Että lapset ovat pieniä vain hetken, sitten he haluavat oman lineaarinsa, oman elämän.

Tämä hetki kurottautuu myös aivan oman elämän alkuun, käy läpi koko jatkumon ja katsoo tulevaan.

Perhe on parhaimmillaan paikka, jossa saa olla täysin oma itsensä. Perheeltä saa suoran palautteen kun on tollo. Perhe-elämä on turvasatama, rakkausluola, pelastustie ja takaportti. Perhe on rasittavan lähellä, lempeästi iholla ja tavoitettavissa jopa unissa. Perhe täyttää kaikki ajatukset, synnyttää ikuisen kaipuun ja ei jätä enää koskaan rauhaan.

Tästä ei ole paluuta, sillä perhe ja lapset on elämän parasta aikaa!

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä