Mitä jos meidän lapsemme olisivat sotilaspoikia tai pikkulottia?

Teksti Terhi-Anneli

Miten olisi lähetinhomma 8-vuotiaalle, joka vie tutuille perheille kutsuntakirjeen sotaan?

Onko sinulla 8-vuotias lapsi? Tai 10? Ehkä 16? Millä mielellä antaisit lapsesi mennä tekemään rankkaa fyysistä työtä pitkiksi päiviksi, kokoamaan kymmenittäin halkomotteja metsään ilman eväitä ja kenkiä, tai urheilemaan sotilaallisessa järjestyksessä tuntikausiksi pelkissä alushousuissa? Sairaaloihin sitomaan taisteluissa vammautuneiden sotilaiden haavoja?

Miten olisi lähetinhomma 8-vuotiaalle, joka vie tutuille perheille kutsuntakirjeen sotaan? Pommituksissa assistenttina? Miten olisi jos lapsesi etsisi asetta kantaen metsässä desantteja, eli vihollisvakoilijoita, ja asettaisi henkensä alttiiksi näin tehdessään? Kunniavartiossa kaatuneiden hautajaisissa?

Sotilaspoika Tuulo Lehtisen arkistosta.
Sotilaspoika Tuulo Lehtisen arkistosta.

Olen kiertänyt viime kesänä ympäri Suomea haastattelemassa sotilaspoikia dokumenttielokuvaa varten. Tapasin myös pari pikkulottaa. Sotilaspojat ja pikkulotat ovat sotaveteraanien kadotessa se seuraava veteraanisukupolvi. Ja hekin ovat tällä hetkellä varsin nopeasti katoava sukupolvi. He kun alkavat olla varsin iäkkäitä. Siksi koen tärkeäksi, että saan kuulla mitä heillä on sanottavaa.

Taiteilija Aira Samulin oli pikkulotta.
Taiteilija Aira Samulin oli pikkulotta.

70 vuotta sitten poikani olisivat olleet sotilaspoikia

Minulla on itselläni 13-vuotias poikapuoli, sekä 3-ja 7-vuotiaat pojat. 70 vuotta sitten he olisivat olleet sotilaspoikia. Nuorimmaiseni olisi ehkä sotalapsi, jolloin hänet olisi lähetetty yksin laivamatkalle kohti toista maata ja tuntematonta perhettä. Vaihtoehtoja ei juurikaan ollut.

10-vuotias sotilaspoikaTuulo kuvasi kamerallaan muita sotilaspoikia
10-vuotias sotilaspoikaTuulo kuvasi kamerallaan muita sotilaspoikia

Sotilaspojat ja pikkulotat olivat vuonna 1939 talvisodan syttyessä joidenkin lapsia. Ihan kuten meidän lapsemme ovat meidän lapsiamme. Pieniä ja haavoittuvaisia. Hekin kiukuttelivat, eivät suostuneet pukemaan. He kikattelivat ja leikkivät. Heitä suukoteltiin ja halattiin. Heitä haluttiin suojella. Heidän toivottiin kasvavan terveinä ja elävän onnellista elämää. Heitä rakastivat heidän vanhempansa ihan samalla tavalla, kuin me rakastamme tänään omiamme.

Ennen sotaa lapset elivät tavallista elämää. Koulukuva. Tuulo Lehtisen arkistoa.
Ennen sotaa lapset elivät tavallista elämää. Koulukuva. Tuulo Lehtisen arkistoa.

Lapsen elämässä sota tulee yhtäkkiä. Kesken aurinkoisen koulupäivän pommit alkavat tippua ja mikään ei ole kuten se oli juuri hetki sitten. Isät joutuivat rintamalle ja useimmat äidit toimivat lottina. Lapset joutuivat kasvamaan hetkessä vastuuta kantaviksi sotilaspojiksi ja pikkulotiksi. Koulut suljettiin. Muu elämä sai jäädä.

18-vuotiaiden nuorten elämä vasta muuttuikin. Juuri kun he luulivat, että itsenäinen nuoren aikuisen elämä seikkailuineen oli vasta alkanut, monille rintamalle lähtö olikin koko elämän loppu.

Kenkiin ei ollut varaa. Kesät juostiin avojaloin, talveksi sai paperipäällysteiset puukengät

Sotilaspojat kertoivat, miten heitä käytettiin moniin erilaisiin tehtäviin. He keräsivät piikkilanka-aitoja, sieniä, marjoja, luita, puita ja lehtiä. Kaikesta oli pula ja kaikkea tarvittiin. Jotkut sotilaspojat olivat sotavankien vahteina, ilmatorjuntatornien yökköinä, lähetteinä ja ilmatorjuntatykkien ampujina.

Eräs sotilaspoika kertoi miten päivän ainoa ruoka oli pullo maitoa. Miten oli koko ajan nälkä. Kenkiin ei ollut varaa. Kesät juostiin avojaloin, talveksi sai paperipäällysteiset puukengät.

Yksi haastatelluista kertoi 13-vuotiaasta sotilaspojasta, jota desentit ampuivat metsässä etsintäretkellä ja miten hän lopulta menehtyi. Eräs toinen sotilaspoika kertoi, miten kahdeksan vangittua saksalaista sotavankia hyppäsivät veneestä veteen ja hukuttautuivat. Sotilaspojat seurasivat tapahtumaa ymmärtämättöminä. He luulivat saksalaisten vahingossa tipahtaneen veteen. Mutta sotavangit tiesivät mikä heitä odottaisi Siperian vankileireillä, joten he valitsivat yhteisen kuoleman.

Kaikki sotilaspoikina tai pikkulottina olleista kuvailivat, miten he saivat kokea erityistä kansallishenkeä. Jotain, mitä he eivät ole kokeneet ikinä enää sotavuosien jälkeen

Sota-ajan rankkuuden lisäksi haastatellut kertoivat myös siitä, miten he olivat silti yhä lapsia. He olivat onnellisia saadessaan olla apuna. He keksivät leikkiä milloin mistäkin ja poikien välille syntyi syviä ystävyyssuhteita.

He urheilivat ja lennättivät lennokkeja. Kaikki sotilaspoikina ja pikkulottina olleista kuvailivat, miten he kaikki saivat kokea erityistä kansallishenkeä. Jotain, mitä he eivät ole kokeneet ikinä enää sotavuosien jälkeen. Jotain, jota on vaikea sanoin kuvailla.

Tuulo Lehtisen haastattelu.
Tuulo Lehtisen haastattelu.

On koskettavaa katsoa miten yli 80-vuotias mies yhä itkee kertoessaan isänsä kuolemasta

Monien sotilaspoikien ja pikkulottien isät olivat rintamalla ja lasten sydämissä eli jatkuva huoli. On todella vaikeaa ja koskettavaa katsoa miten silloin 8-vuotias, tänään yli 80-vuotias mies, yhä itkee kertoessaan isänsä kuolemasta. Sitä näkee yhtäkkiä selkeästi edessään sen pienen pojan, joka menetti elämänsä tärkeän ihmisen aivan liian varhain.

Sotilaspoika Tuulo Lehtisen isä kaatui rintamalla. Isä oli vähän reilu 20-vuotias. Hän oli kertoman mukaan kaatuessaan parraton, mutta päivien päästä arkussa kotiin saapuessa parrallinen mies. Lehtinen muistelee, miten tuohon aikaan sanottiin että väkivaltaisen kuoleman kokenut ihminen yleensä kasvattaa karvojaan vielä kuoleman jälkeenkin.

Tuulo Lehtisen isä oli kuollessaan vasta vähän yli 20-vuotias. Kuolema oli osa arkea sotavuosina. Tuulo Lehtisen arkistoa.
Tuulo Lehtisen isä oli kuollessaan vasta vähän yli 20-vuotias. Kuolema oli osa arkea sotavuosina. Tuulo Lehtisen arkistoa.

Yksi sotilaspojista kertoi, miten hän kävi kirjeenvaihtoa isänsä kanssa. Isä kirjoitti hänelle suomenkielisiä koulutehtäviä, poika teki tehtävät ja palautti kirjeen isälle rintamalle. Isä puolestaan lähetti korjatun koulutehtävän takaisin korjauksineen.

Me voimme hakeutua näiden tärkeiden ihmisten äärelle kun he vielä ovat keskuudessamme

Olen nähnyt edessäni ihmisiä, jotka olivat sota-aikana vasta lapsia ja silti he antoivat koko elämänsä ja henkensä alttiiksi maamme puolesta. Monet heistä menettivät nuoret vanhempansa ja heistä tuli sotaorpoja. Kun sitten katselin näitä ihmisiä, en voinut olla tuntematta häpeää. Häpeää siitä, miten me uudet sukupolvet emme arvosta tarpeeksi sitä, mitä kaikki sodan kauhut kokeneet ovat meidän vuoksemme uhranneet.

Me muistelemme kyllä heitä hartaasti itsenäisyyspäivänä ja tarjoamme heille pullakahvit. Mutta missä ovat vanhuksemme ja sotaveteraanimme, pikkulottamme ja sotilaspoikamme, kaikkina muina  364 päivänä vuodessa? Missä on se todellinen arvostus ja kunnioitus, joka näkyy arvoissamme ja sitä kautta toiminnassamme?

Me emme tule ikinä täysin ymmärtämään, millaista on olla kymmenen vuotiaana sodan keskellä ja kasvaa yhtäkkiä aikuiseksi. Mutta me voimme yrittää myötäelää ja kerätä tietoon kaikki se kokemus ja viisaus, mikä näillä ihmisillä on.

Me voimme hakeutua näiden tärkeiden ihmisten äärelle kun he vielä ovat keskuudessamme. Me voimme viettää aikaa heidän kanssaan ja kuunnella. Ajatella millaista se olisi ollut, jos se olisi ollut meidän sukupolvemme, joka joutui kokemaan sodan. Mitä jos se olisi ollut meidän ja meidän lapsiemme kohtalo suojella Suomea, kotimaatamme?

Kokemukseni mukaan sotaveteraanit ovat erittäin avoimia kertomaan kokemuksistaan, jos me vain olemme avoimia kuuntelemaan.

Elisabeth Rehn oli pikkulotta.
Elisabeth Rehn oli pikkulotta.

Mun isän’ oli sotamies ja nuori, kauniskin,
jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin.
Tiens’ aina kulki kunniaan,
iloisin mielin kärsi vaan
hän kylmää, nälkää, haavojaan,
mun isän’ armahin, mun isän’ armahin.

Ma lapsi olin, kun hän läks, kun loppui rauha maan,
mut uljasta en käyntiään unhoita milloinkaan;
hattunsa muistan töyhtöineen
ja muodon ahavoituneen
ja kulmakarvat varjoineen, –
ne muistan ainiaan, ne muistan ainiaan.

Koht’ armeija kun etelään taas kääntyi marssien,
sain kuulla, kuinka aina hän ol’ uljas, urhoinen.
Ristinkin sai hän, kuulin näin,
ja toisen kohta jälkeenpäin.
”Ah”, aattelin ma mielessäin,
”ken siellä oisi, ken, ken siellä oisi, ken!”

Ja talvi lähti, suli jäät, näin kevään joutuvan,
niin kuulin isän kaatuneen kentälle kunnian.
Ma oudoin mielin aattelin
ja huolehdin ja riemuitsin,
ja viikon itki äitikin,
niin vaipui hautahan, niin vaipui hautahan.

Lapuan kentäll’ isä kuol’ lippunsa vierehen;
sodassa, kuulin, vaaleni sen kerran ainoisen.
Utilla, eestä Kustavin,
mun vaarin’ uupui hurmeihin,
Lappeella isä vaarinkin,
mies Kaarlen aikuinen, mies Kaarlen aikuinen.

Näin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa;
oi suloista tok’ elämää, suloista kuolemaa!
Ken täällä horjuis vanhuuttaan!
Ei, nuorna kuolla eestä maan
ja kunnian ja kuninkaan,
sep’ oisi ihanaa, sep’ oisi ihanaa!

Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan,
ma turvan, kodin kadotin kanss’ isä vainajan;
vaan vaikertaako huolisin!
Korkeemmaks aina kasvankin,
ma poika kelpo sankarin
en joudu hukkahan, en joudu hukkahan.

Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,
samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan.
Miss’ ankarimmin luodit soi,
taajimmin tulta salamoi,
en sinne käymätt’ olla voi
tiet’ isäin astumaan, tiet’ isäin astumaan. 

Johan Ludvig Runeberg

 

KIITOS

Elisabeth Rehn​​​​​​

John Vikström

Heikki Hasu

Kosti Rasinperä

Tuulo Lehtinen

Reijo Höykinpuro

Kauko Suurnäkki

Otto Wahlgren 

​​​​​Leif Hägblom

Pentti Seppälä

Aira Samulin

https://www.sotilaspojat.fi/

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä