Koronaviruksen aikoina pitää sietää epävarmuutta

Teksti Terhi-Anneli

Me vietettiin koko päivä metsässä ja rannalla poikien ja poikien tanskalaisen tädin kanssa. Olimme Trelde Næs – nimisessä niemenkärjessä retkellä. On varsinainen metsäseikkailujen aikakausi, voisi sanoa. Aika vähän meilläpäin ihmiset liikkuu kaupungin julkisilla paikoilla, enemmänkin ihmiset vetäytyy luontoon ja metsiin.

Ihmiset juoruilee ulkonaliikkumiskiellosta. Pikkulinnut laulelee, että koska tartunnan saaneita on niin paljon, kohta ei saada liikkua luonnossakaan. Tällä hetkellä Tanskassa on 13 kuolemantapausta, 206 sairaalahoidossa, 42 teholla, 35 respiraattorissa ja yhteensä 1326 rekisteröityä tartunnan saanutta.

Meistä kukaan ei kuulu riskiryhmään, mutta kukaan ei halua myöskään olla viruksen kantaja. Jokaisen pitää kantaa vastuu ja estää leviäminen.

Näinä aikoina pitää sietää epävarmuutta. Sitä ettei tiedä.

Ask ja lasten täti Ane.

Me potkiskeltiin kiviä ja ihmeteltiin porukalla mitä seuraavat viikot, tai jopa kuukaudet tuo. Näinä aikoina pitää sietää epävarmuutta. Sitä ettei tiedä.

Ei kukaan ole tällaiseen elämäntilanteeseen valmis. Mutta on ollut yllättävän helppo olla tässä tilanteessa ja uskonkin, että perspektiiviä löytyy sotahistorian tuntemuksesta ja myötäelämisestä. Kokemuksista, joita on oppinut viisaammiltaan. Veteraaneilta, sotilaspojilta ja lotilta, joiden kanssa olen saanut työskennellä. Teoksia ja kirjallisuutta, joka on kuljettanut tavallisen ihmisen tarinaa, noina epävarmoina aikoina.

Ja varmasti taustalla on myös suomalainen ratkaisukeskeisyys. Me löydämme ratkaisuja mahdottomiinkin tilanteisiin.

Kevät on jo pitkällä.

Ask ihastelee sipulikukkia. Luonnossa leikkiminen on täysin erilaista luonteeltaan, kuin muu leikki. Maasto on seikkailu, jota ei voi ennustaa. Lapsille tasapainoilu, kiipeily ja ötököiden tarkkailu on kiehtovaa.

Pian koko tämä metsän matto on valkoisenaan näitä kukkia.

Ask suunnittelee ison tammen valloitusta.

Onhan sukupolvet ennen meitä eläneet sota-ja pula-aikaa, kun mistään ei tiennyt ja kaikki oli epävarmaa.

Vaikka kyse on maailmanlaajuisesta kriisistä, niin ei tämä tilanne ole ihmiselle uusi. Onhan sukupolvet ennen meitä eläneet sota – ja pula-aikaa, kun mistään ei tiennyt ja kaikki oli epävarmaa. Ei ollut mistä hamstrata, kun ei oikeasti ollut ruokaa.

Kun pommit alkoivat tippua, elämä meni tauolle. Koulupäivä oli ohi silmänräpäyksessä. Vaikka eilen isä meni vielä töihin, tänään isä lähti sotaan.

Ja jotenkin niistäkin ajoista selvittiin. Ja ihmiset jatkoi elämää sen kaiken jälkeen, muuttuneina ja menetykset hyväksyen. Mutta jatkoivat.

Me voidaan kuitenkin puhua, kertoa tunteistamme ja osoittaa välittämistä muita kohtaan.

Se mitä me voidaan tehdä toisin, on silti samanaikaisesti tuntea ja surra. Koska sotakokemuksia ei ollut aikanaan sopivaa surra, osa työnsi traumojaan eteenpäin omille lapsilleen. Me voidaan kuitenkin puhua, kertoa tunteistamme ja osoittaa välittämistä muita kohtaan.

Ja onhan meillä täysin erilaiset välineet kollektiivisuuteen tänään. Instagramin jatkuvasti pulpahtelevat livet korvaa konsertit, media päivittää tietoa hakkaavalla tahdilla ja tieto kulkee nopeammin kuin koskaan. Myös psykologinen tuki on aivan eri luokkaa. Ajat on erit ja meillä on paljon suuremmat mahdollisuudet selvitä kriisistä myös henkisesti.

Elias kiipesi korkealle puuhun.

Ei ollut tietoa lomamatkoista. Ei tietoa koulun jatkumisesta. Ei edes elämän jatkumisesta.

Me tuudittaudutaan helposti tähän turvaan mikä meillä on. Ehkä pidetään veteraanien höpötyksiä vanhentuneina ja pölyttyneinä. Mutta näin sitä viimeistään opitaan, ettei mikään ole itsestäänselvää. Ihan yhtä yllättäen silloin kerran meitä edeltäneiden elämä muuttui, eikä kukaan tiennyt huomisesta.

Ei ollut tietoa lomamatkoista. Ei tietoa koulun jatkumisesta. Ei edes elämän jatkumisesta.

Tanskalaisissa lehtipuumetsissä on kiipeilypuita silmän kantamattomiin.

Me voidaan vielä ulkoilla, eli kaikki on ihan hyvin.

Historia kertoo menneistä kronologisesti, aivan kuin olisi ollut joku selkeä, kaikkien tuntema suunnitelma. Ei sellaista kuitenkaan ollut, varsinkaan tilanteen lyödessä päälle. Historia kertoo asioita taaksepäin, mutta niitä hetkiä eläneiden tavallisten ihmisten piti vaan kestää. Sietää sitä, ettei tiennyt.

Raitisilmamyrkytys!

Joku päivä koronaviruksenkin tarina on historian kirjoissa. Muistoina ja elokuvina se näyttäytyy tapahtumana, joka me vaan handlattiin. Vaikka todellisuudessa me emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Ja juuri sen vuoksi pitää nyt fokusoitua. Keskittyä olennaiseen.

Me ihmiset ollaan kuitenkin aika kekseliäitä ja meidän keskuudesta löytyy paljon arvokasta kokemusta. Joten, jos ihmiset silloin ennen selvisivät vielä paljon rankemmissa olosuhteissa, kyllä mekin selviämme.

Trelden rannoilla on paljon ajopuita. Maa sortuu meriviivan liikkuessa hiljalleen kohti sisämaata. Puut kaatuvat juurineen rannalle ja jossakin vaiheessa huuhtoutuvat merelle.

Elias tädin syleilyssä.

”Nää kivet on lämpimiä”. Ei puunhalailija, mutta maaäidin halailija.

Lue myös:

Tanskassa maanlaajuinen koronavirus karanteeni – edessä 14 päivää kotona

”Kuka hoitaa lapset, jos en voi olla menemättä töihin?” Tanskalaisten asiantuntijoiden 11 ohjetta korona karanteeniin

Tanskan rajat on kiinni, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä?

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä