Sanat jotka muuttivat maailmani

Teksti

Vuosia sitten heräsin eräs kesäaamu ja sitten olin pää pöntössä. Ei ollut vaikea arvata, mistä oli kyse. Olin viimeksi raskaana ollessani ollut ensimmäiset kuusi kuukautta vahvan raskauspahoinvoinnin kourissa, joten tunnistin vellovan tunteen. Raskaustesti näytti positiivista ja lääkäri todensi raskauden. Aloin valmistautua henkisesti puoli vuotta kestävään darraan.

Minun ei pitänyt ylipäänsä edes hankkia lapsia, ja tässä sitä taas oltiin.

Ensimmäiseen raskauteen verrattuna erilaista oli nyt supistukset, jotka kulkivat pitkin vatsaa, selkää ja reisiä jo raskauden alkuvaiheessa. Supistukset olivat tiheitä ja kivulaita. Kävin niiden vuoksi muutaman kerran tutkimuksissa, jossa tuomio oli että kaikki oli hyvin ja piti vain välttää liikaa rasitusta. Muistan ajatelleeni, että onpas tämä nyt harvinaisen perseestä.

Kun puolen vuoden maaginen raja oli ylittynyt, alkoi 24/7 krapula helpottaa pikkuhiljaa. Vauva oli todella aktiivinen ja liikkui vilkkaasti varsinkin öisin. Koko vatsanseutu näytti pallomereltä, kun pienet jalat ja nyrkit heiluivat taukoamatta. Eräs yö kuitenkin heräsin tunteeseen, että kaikki ei ollut niinkuin piti. Käteni hakeutuivat vatsan molemmin puolin tunnustelemaan. Oli liian hiljaista, rauhallista. Työntelin vatsaa reippaammin ja nousin istumaan.

Yritin herätellä vatsassa uinuvaa lasta. Ei mitään.

Pakokauhu alkoi levitä sorminpäitä pitkin ja levisi kaikkialle. En nukkunut koko yönä. Katselin ikkunan läpi tuntikausia odottaen päivän valkenemista, jotta voisin kävellä sairaalaan. Pitelin vauvaa vatsani läpi ja pelkäsin. Aamuyön tunteitana kaduin kironneeni vaikeaa raskautta. Halusin vaikean raskauden, halusin mitä vain, jotta lapseni sydän löisi taas.

Varhain seuraavana aamuna könkkäsin liitoskivuissani ja supistuksissani tanskalaisen jordmorini (kätilö) vastaanotolle  Minulla ei ollut ajanvarausta, joten ilmoitin tiskillä huoleni vatsani liian seesteisestä tilasta. Taisin purskahtaa itkuun, en muista. Kello oli jo 8 aamulla ja en ollut tuntenut vauvan liikkuvan kertaakaan. Hoitajat vastaanottivat minut heti ja aloittivat vatsanpäältä tehtävän ultraäänitutkimuksen.

Katsoin ultraäänikuvaa ja liikkumatonta siluettia. Liiku, ajattelin. Liiku nyt, herää!

Siellä missä sydämen piti olla, oli vain liikkumaton musta möykky. Yksi hoitajista katsoi minua pitkään ja sanoi epäilevänsä keskenmenoa. Tuijotin ultrakuvaa ja pienen pieniä varpaita. Sitten ruutu pimeni.

Minulle ojennettiin lähete lääkärin vastaanotolle myöhemmin samalle päivälle. Kävelin takaisin kotiin, tein taaperolle aamupalaa. Vaihdoin yöpaidan vaatteisiin ja katsoin käytävällä makaavaa kiukkukohtausta. Meidän piti ajaa toiseen kaupunkiin, mutta en muista automatkasta mitään. Sairaalassa jouduin odottamaan jonkun aikaa ja istuin käytävän penkillä taapero sylissäni. Kuuntelin lapseni sydämensä sykettä, joka löi vankasti.

Oli kulunut jo yli 12 tuntia. Mielessäni kannoin elotonta vauvaa.

Minut ohjattiin tutkimushuoneeseen, tutkimussängylle ja lääkäri kyseli milloin viimeksi olin tuntenut vauvan liikkeet ja oliko ollut vuotoa. Lääkäri teki sisäistä ultratutkimusta, se ei tuntunut miltään. Tuijotin kattoon ja sitten lääkärin kasvoja. Lopulta hän kohdisti katseensa minuun ja sanoi:

 ”Syke löytyi”.

 

Muistatko sinä sanoja tai lauseita, jotka ovat jääneet ikuisesti mieleesi?

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä