Netissä kohtaaminen muuttui todelliseksi ystävyydeksi

Teksti

En myöskään tiennyt vielä tuolloin miten bloggaamisen imu veisi minut sosiaalisen maailman syövereihin, ihan eri tavalla kuin ennen.

Julkaise.

Tuijotan uuden blogialustani ”julkaise-”nappia, kädet tärisee hieman.

Luen kuitenin tekstin vielä kerran läpi. Taas kerran kunnes painan nappia ja niin julkaisen ensimmäisen blogitekstini ikinä.

En tiedä mitä bloggaaminen on ja en juurikaan ole lukenut blogeja. Nyt olin kuitenkin vauva.fi blogityhteisön bloggaaja ja pitäisi tuottaa siedettävää tekstiä.

Ensimmäinen tekstini oli toki aivan liian pitkä, monimutkainen ja vaikeaselkoinen. Romaani, jolle lukijoita tuli varmaan parisataa. Olin silloin onnessani että niinkin moni luki tekstini. Ajatuksiani, jotka olivat aiemmin olleet vain päässä, tai ilmassa sananhelinänä. En myöskään tiennyt vielä tuolloin miten bloggaamisen imu veisi minut sosiaalisen maailman syövereihin, ihan eri tavalla kuin ennen.

Nyt tuosta hetkestä on 1,5 vuotta aikaa, blogitekstejäni lukee tuhannet ihmiset ja olen nykyään ammattibloggaaja. Ja olen saanut blogiurani vuoksi paljon upeita kontakteja –  ja todellisen ystävän.

Ystävät tuli ennen löytää sieltä, missä sattuikin fyysisesti olemaan

Kun olin lapsi, piti kaverit löytää siltä maantieteellliseltä alueelta johon oli sattunut vanhempien vuoksi tupsahtamaan.

Kun olin lapsi, piti kaverit löytää siltä maantieteellliseltä alueelta johon oli sattunut vanhempien vuoksi tupsahtamaan. Jos ei oikein klikannut kenenkään kanssa, kiusattiin tai muuta, ei ollut suuria mahdollisuuksia ystävämarkkinoilla.

Lankapuhelimella pystyi toki soittamaan oman kylän ulkopuolellekin, mutta kenelle? Miten ketään samanmielisiä pystyi tapaamaan, saamaan uusia mahdollisuuksia rakentaa yhteys muihin? Hyvää säkää oli jos vaikka partioleireillä löysi uusia kavereita. Joskin yhteydenpito oli pirautus tai tavallinen kirje. Siis sellainen joka kirjoitettiin käsin, postimerkki ja sitten odoteltiin viikkokaupalla vastausta.

Ja vaikka vastaus tuli, monesti kirjeenvaihto hiipui itsekseen. Eikä kukaan vanhempi ollut valmis ylläpitämään joidenkin 10-vuotiaiden randomia ystävyyttä ajelemalla kaupungista toiseen.

Aika hidasta oli tuo elämänpiirin laajentaminen 80-ja 90 luvuilla.

Eikä minulla läjäpäin ystäviä koskaan ollutkaan, tykkäsin yksinpuuhastelusta ja kaveripiirit vaihtelivat sen mukaan, kuka nyt sattui kuulloinkin diggailemaan ja kenestä. Monesti hengailin jonkun tytön kanssa pari viikkoa koulussa, kunnes opimme todella tuntemaan toisemme ja ei meillä alkuhuuman jälkeen oikein mitään yhteistä ollutkaan.

Nykyään mahdollisuudet uusien ihmisten löytämiseen ovat rajattomat. Kirjoita arvosi hästägeinä ja voit löytää ihmisiä ympäri maailman, joiden kanssa tuntea syvempää yhteyttä kun koskaan tunsit pohjalaisen tuppukylän korpimailla.

Netissä kanssakäyminen voi olla jopa aidompaa kuin IRL

Terhi-Anneli Bech Koivisto/Jyllannin suomineito

Chattailusta tuli päivittäistä. Ensin kokeilevaa ja muodollisempaa, kunnes aukesivat padot, sen jälkeen siivottiin kaapit luurankoineen, pandoran lippaat ja syntyi musta, synkkyyteen perustuva hersyilevä huumori.

Kun olin opetellut bloggaamisen saloja muutaman kuukauden ajan, uusi tuulispäinen blogikollega alkoi kommentoida tekstejäni. Tsemppasimme toisiamme harva se päivä ryhmässä, kunnes eräs päivä privaattichatin ikkuna kilahti ja viestissä tuli kannustavia sanoja. Katselin Helkan nauravaista kuvaa ja mietin millainen ihminen hän oikein on. Hän oli avoimesti rikkinäinen, haavoittuvuudessaan voittamaton.

Jo se että kiinnostuin, riitti.

Chattailusta tuli päivittäistä. Ensin kokeilevaa ja muodollisempaa, kunnes aukesivat padot, sen jälkeen kaapit luurankoineen, pandoran lippaat ja niin musta, synkkyyteen perustua hersyilevä huumori syntyi.

Me chattasimme paljon aiheista joista kirjoitimme, kysyimme apuja tekstien kanssa, jauhoimme perheasioita tai mitä tahansa mikä painoi mieltä tai brassailimme tavoin joten ei ikinä kehtaisi elvistellä avoimesti.

Lasu ja disso. Eli kirjailija Helka Belt aka bloggaaja Etä-äiti joka oli juuri kirjoittanut lastensuojeluilmoituksen (lasu) tärkeydestä ja minä, eli dissosiaatiostani (disso) juuri avautunut ulkosuomalainen.

Jo vain se kun katsoin Helkaa nauratti. Nauratti se miten läheisiä meistä oli tullut, vaikka emme olleet koskaan ennen edes tavanneet.

Lopulta me tapasimme ensimmäistä kertaa kun tulin nuorimmaiseni kanssa Suomeen.  Jo vain se kun katsoin Helkaa nauratti. Nauratti se miten läheisiä meistä oli tullut, vaikka emme olleet koskaan ennen edes tavanneet. Nauratti kun jotenkin kuitenkin jännitti, mutta tiesi ettei tarvitse koska tuo ihminen tietää minusta jo kaiken. Nauratti kun se oli kaikki niin helpottavaa.

Nauroimme niin, että Helka tippui viisi minuuttia tavattuamme tuolilta lattialle.

Otimme valokuvia, kuljimme metsäpoluilla lasten kanssa ja kun päivä oli ohi, olimme uupuneita. Myöhemmin olemme molemmat ymmärtäneet että olemme eriyisherkkiä, sosiaalisia introvertteja jotka uupuvat nopeasti suorassa kontaktissa. Nyt sekin naurattaa: tottakai sekin on meissä samaa. Emme kestä edes toisiamme liian pitkään, ja se on molemmille järkeenkäypää.

View this post on Instagram

#Repost @etaaiti (@get_repost) ・・・ @helkabelt oli minulle nettituttava, josta on tullut todellinen ystävä. En tiedä olisimmeko koskaan kohdanneet IRL? Tuskin. Kun olin lapsi, piti kaverit löytää siltä maantieteellliseltä alueelta johon oli sattunut vanhempien vuoksi tupsahtamaan. Jos ei oikein klikannut kenenkään kanssa, kiusattiin tai muuta, ei ollut suuria mahdollisuuksia ystävämarkkinoilla. Lankapuhelimella pystyi toki soittamaan oman kylän ulkopuolellekin, mutta kenelle? Miten ketään samanmielisiä pystyi tapaamaan, saamaan uusia mahdollisuuksia rakentaa yhteys muihin? Hyvää säkää oli jos vaikka partioleireillä löysi uusia kavereita.Joskin yhteydenpito näihin usein muilta paikkakunnilta tuleviin oli pirautus tai tavallinen kirje. Siis sellainen joka kirjoitettiin käsin, postimerkki ja sitten odoteltiin viikkokaupalla vastausta. Aika hidasta oli tuo elämänpiirin laajentaminen 80-ja 90 luvuilla. Nykyään mahdollisuudet uusin ihmisten löytäiseen ovat rajattomat. Kirjoita arvosi hästägeinä ja voit löytää ihmisiä ympäri maailman, joiden kanssa tuntea syvempää yhteyttä kun koskaan tunsit pohjalaisen tuppukylän korpimailla. Eikä siinä ole mitään noloa tai omituista. Sillä jokaisen puhelimen ja tietokoneen takana on aina lopulta sykkivä sydän, joka etsii yhteyttä. Aivan kuten minäkin. ☆ Oletko sinä ystävystynyt netissä?♡ ☆ Lue koko teksti ystävyydestä blogissa @kaksplus-linkki profiilissa ☆ #Repost @etaaiti (@get_repost) ・・・ ❤mulla on ollut tosi vaikeita hetkiä viime aikoina. Sain onneksi nyt rakkaan ystävän illaksi luokseni. Terhi❤ @jyllanninsuomineito #etääiti #bloggarit #vauvafiblogit #ystävä #jyllanninsuomineito #valentine #ystävänpäivä #ystävänpäivä2019 #blogit #kaksplus #kaksplusblogit

A post shared by Terhi-Anneli Bech Koivisto (@jyllanninsuomineito) on

Jokaisen chatikkunan takana on sykkivä sydän

En tiedä olisinko koskaan kohdannut Helkaa IRL. Olisiko polkumme koskaan kohdanneet?

Sosiaalisessa mediassa kanssakäyminen on erilaista, sillä yhteyden voi katkaista kun ei enää jaksa olla läsnä. Ei tarvitse myöskään heti vastata viesteihin jos uupumus ja ahdistus iskee.

Joskus kiukuttelen chateissa. Yritän peittää ärtyneisyyneisyyteni, jolloin Helka kysyy aika nopeasti: kiukutteletko sä? Sitten koko touhu levähtää ja kaikki menee pelleilyksi. Tunteen purkua ja avointa kiukuttelua chatissa ystävälle Suomeen. Enpä olisi uskonut.

Jokaisen puhelimen ja tietokoneen takana on sykkivä sydän, joka etsii yhteyttä. Aivan kuten minäkin.

En tiedä olisinko koskaan kohdannut Helkaa IRL. Olisiko polkumme koskaan kohdanneet?

Tuntuu että olen ystävyytemme jälkeen muutenkin alkanut suhtautua somekontakteihin vakavammin. Kiinnostun ihmisistä, ajattelen heidän kertomiaan tarinoita, kyselen mitä heille kuuluu ja välitän. Sillä jokaisen puhelimen ja tietokoneen takana on sykkivä sydän, joka etsii yhteyttä. Aivan kuten minäkin.

Eikä siinä ole mitään typerää tai vähemmän arvokasta, vaan netin kautta me ulkosuomalaiset kommunikoimme muutenkin paljon. Ja nykyään monet muutkin ihmiset, sillä se avaa meille kaikille uudenlaisen mahdollisuuden todellisten ystävien löytymiseen.

Nyt me jaamme Helkan kanssa sosiaalisen median markkinointikenttänä, intohimon kirjoittamiseen, bloggaamisen, vaikeiden teemojen käsittelyn ja rankat elämäntaustat.

Lisäksi olemme äitejä.

Meillä on lapsia ja silti on tärkeää miten tunnemme toiset myös ilman äitiyden viittaa.

Onko sulla kaikki ok? Mitä kuuluu?

Helpottaa tietää että on toinen, joka ymmärtää sen kun voimat loppuu. Antaa tilaa ja toisaalta jossain vaiheessa intuitiivisesti osaa toimia oikealla hetkellä. Sillä joskus kun chattimme on ollut hiljainen aikansa, pompahtaa chatikkuna esiin ja toinen meistä kysyy:

Onko sulla kaikki ok? Mitä kuuluu?

Ne sanat kulkeutuvat suoraan jonnekin sisimpään, sinne pehmeään ja herkkään. Sillä sellainen jatkuvuus ja välittäminen ovat todellista ystävyyttä.

Katso lyhytdokumenttielokuva Helkasta ja etä-äitiydestä

 

 

 

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä