Niin outoa nähdä sut raskaana, kun ethän sä oo mikään äitityyppi!

Teksti

”Niin outoa nähdä sut raskaana, kun ethän sä oo mikään äitityyppi!”

Näin naureskeli eräs naistuttu kerran päin naamaa, kun viimeisilläni raskaana lyllersin kohti kahvilaa. Vatsan läpsyttelyjen jälkeen keskustelumme kiersi aivan muissa teemoissa ja välillä jopa unohdimme valtavan kumpuni. Kahvittelun lomassa nauraa räkätin keskustelukumppanini puheessa vilahteleville äitiyttä alentaville kommenteille, mutta sisimmässäni olin käpertynyt kokoon.

Kun tapaamisen jälkeenvierin Helsingin katuja, häpesin vatsaani. Häpesin sitä, että olin kuvitellut voivani kasvaa ulos roolistani rempseänä uranaisena ja olemaan jopa jonkun äiti. Tuon kummallisen kahvitteluhetken jälkeen havahduin ensimmäistä kertaa pohtimaan, mikä on äitityyppi ja millainen minun sitten pitäisi olla, jotta äitiyteni olisi hyväksyttyä?

”Enpä olisi ikinä uskonut, että sinulla olisi joskus lapsia.”

Tämä oli pyrskähdys, joka tuli vanhan koulukaverini äidiltä. Totta on, että en ennen raskauttani edes kuvitellut saavani lapsia. Olin kuitenkin kulkenut elämässäni polkua, joka oli kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti johtanut nykyhetkeen. Teki mieleni vastata, että et kai luule, että on olemassa jokin mystinen äitityyppi? Me olemme kaikki vain ihmisiä, jotka saavat lapsia ja sitten sen jälkeen pyrimme kehittelemään optimaalisia strategioita, joilla ne pysyisivät jotenkin hengissä.

On hurjaa kokea omakohtaisesti se, miten aika kuluu. Enkä tarkoita päiviä tai paria vuotta, vaan vuosikymmeniä. Vuosi toisensa perään vierähtää ja me entiset teinikaverit olemmekin yhtäkkiä perheautoihin lastenvaunujen kanssa ahtautuvia nelikymppisiä. Me olemme näiden vuosikymmenien aikana jokainen kokeneet omat seikkailumme ja elämän kouliessa me olemme ehkä muuttuneet. Jotkut meistä jopa tehneet täyskäännöksen ja muuttaneet täysin elämämme suuntaa.

On siten täysin ymmärrettävää, että meidät jossakin vaiheessa elämäämme tunteneet ihmiset ihmettelevät valintojamme. He eivät kykeneet ennalta näkemään, mihin me päätyisimme. Lokerointi on sinänsä harmiton tapa luoda sosiaalista turvaa. Se voi olla vaarallista kuitenkin silloin, jos me pysymme hievahtamatta meille osotetuissa laatikoissa, vaikka haluaisimme sisimmässämme olla jossakin aivan muualla.

Mokaa täysin tämä vaihe ja lapsestasi kasvaa rikkinäinen sielu, joka joutuu koko loppuelämänsä keräämään uupuvia palasia.

Kun sitten sain ensimmäisen lapseni ja pitelin häntä ensimmäistä kertaa, unohdin kaikki ikävät kommentit. Niiden merkitys lakkasi täysin olemasta sillä hetkellä, kun sain syliini ihmisen, joka oli ihan toinen kuin minä itse. Minulla olisi valtava vastuu antaa tälle ihmiselle elämänsä ensimmäisinä elinvuosina turvallinen syli, läsnäolo, hyväksyntä ja kaikki se, mikä on tasapainoisen ihmisyyden perusta.

Katselin pientä avutonta vauvaani ja ajattelin, että mokaa täysin tämä vaihe ja lapsestasi kasvaa rikkinäinen sielu, joka joutuu koko loppuelämänsä keräämään uupuvia palasia. Kyseessä oli palapeli, jossa minulla oli pelottavan suuri rooli.

Kaikki mitä me äidit ajattelemme, teemme tai emme tee, vaikuttaa näihin pieniin ihmisiin. Kaikki mitä lapsemme ei ensimmäisistä elinvuosistaan muista, tallentuvat muistiakin tärkeempään paikkaan, alitajuntaan. Äitiys vaatii jatkuvuutta, kärsivällisyyttä, tunteiden rehellistä käsittelyä, ehdotonta luottamusta, myötätuntoa ja rajattomasti rakkautta.

En näe siten tässä tehtävässä mitään naurettavaa tai alentavaa.

Mitään ärsyttävää tai vähäteltävää.

Ja vaikka en nyt sitten ole mikään varsinainen muumimamma, niin minä muuten leivon. Ja aika useinkin vielä.

Eikö lapsuusmuistojen määritelmä ”pullantuoksuinen” ole kuitenkin näin äitiyden näkökulmasta aika badass?

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä