”Olet niin hankala ihminen!” Niin olenkin, mutta kenen mielestä ja miksi?

Teksti

Olen saanut vastaanottaa itseeni kohdistuvan ilosanoman useammin kuin kerran: ”Olet todella hankala ihminen!”. Niinpä olenkin. Enkä edes mikään piilohankala, vaan ihan röyhkeästi, tiedostaen ja avoimesti vaikeasti läpäistävä este. Olen selkeimmin selkärankainen silloin, kun näen pienempiä ja heikompia kiusattavan, alistettavan, tai moraalisia ristiriitaisuuksia puolustettavan.

Oma hankaluusaste ei ole kuitenkaan aina ollut mikään itsestäänselvyys, vaan se riippuu aina näkökulmasta. Kenen mielestä sellainen on hankala ihminen, joka osoittaa vääryydet, eikä siedä kaikkea? Omasta mielestäni en tietenkään ole hankala sanan negatiivisessa mielessä, vaan aito, rehellinen ja suoraselkäinen.

Miksi minusta tuli sitten nk. hankala ihminen?

Miksi minusta tuli sitten nk. hankala ihminen? Eikö olekin todella turhauttavaa katsoa sellaisia elokuvia, joissa päähenkilö selviää joistakin epäinhimillisen kiduttavista olosuhteista tai vaikka sotatantereelta, pelastuu ja kuitenkin pilaa kaiken myöhemmin typerällä käytöksellään? Tai jos ei pilaa, niin tuntuu tekevän  itselleen ja muille elämästä jotenkin todella vaikeaa? Miksi olla niin hankala kaikissa asioissa, miksi ei voisi vaan antaa olla? Olisi nyt onnellinen kun pelastui ja että saa elää vapaudessa!

Meidät on kuitenkin rakennettu siten, että me kestämme äärimmäisiä olosuhteita vain tiettyyn pisteeseen asti. Se kuka kestää mitä ja miten pitkään, on tietysti yksilöllistä. Mutta yleensä kun välitön uhka on poissa, suojamuurit kaatuvat, mieleen ja kehoon virtaa pakottomana virtana kaikki se kauheus, josta selvisimme adrenaliinin ja selviytymisviettiemme avulla.

Kun elokuvan päähenkilö lopulta selviääkin järkyttävistä olosuhteista ja pääsee turvasatamaan, on kaikki adrelaniinivarastot ehtyneet ja todellinen koetinkivi vasta alussa. Alkaa päänsisäinen taistelu muistamisesta –  ja unohtamisesta.

Lapsuus oli minun sotatantereeni, josta selvisin vapauteen

Lapsuus oli minun sotatantereeni, josta selvisin vapauteen. Ei pieni lapsi tietenkään tiedä, kun on vaikeaa. Lapsi kuvittelee, että asiat ovat kuten kaikilla muillakin ja juuri niinkuin niiden tuleekin olla. Muistan pienenä olleeni paljon nälän tunteessa, sillä kotona ei ollut ruokaa ja koulussa piti syödä niin paljon kuin napa veti. Kotona oli paljon epävarmuutta, väkivaltaa. Myöhemmin tunsin olevani jo elämän ehtoopuolella, vaikka olin vasta 15 vuotta.

Nuorena aikuisena mikään ei taas tuntunut loksahtavan kohdalleen. Ihmissuhteet ja parisuhteet kariutuivat, en tuntenut oloani hyväksi missään ja pitkäaikaisen poikaystävän kosinta johti siihen, että luikin karkuun. Olin jatkuvasti rauhaton, janosin lisää ja silti mikään ei riittänyt. Selviytyminen ei tuntunutkaan hyvältä, sillä entisestä ei päässyt eroon missään. Mitä hiljaisempaa ja seesteisempää, sitä kuuluvammin menneisyyden äänet kuiskailivat.

Opiskeluaikoina ystävystyin tytön kanssa, jonka kaikki kokivat hankalana ja liian monimutkaisena.

Opiskeluaikoina ystävystyin tytön kanssa, jonka kaikki kokivat hankalana ja liian monimutkaisena.Muut naureskelivat ja karttoivat, sillä tyttö räjähteli pienistä asioista, oli ärsyttävä vinkuja, itkeskelijä, liian herkkä. Mutta mitä oli tuon hankaluuden takana? Siellä oli syvyyttä, vastuuta, aikuisuutta. Aivan liian varhain. Tytön kotona makasi kuolinvuoteella isä, joka rappeutui ja hiipui pikkuhiljaa pois.

Ymmärsin tyttöä, sillä oman lapsuudenkotini olohuoneen oli täyttänyt valtava virtahepo. Vie paljon voimia olla näkemättä ja tunnustamatta jotain niin suurta ja pelottavaa, joka täyttää koko elämän.

Oma vaikea alku elämäänon johtanut siihen, että tein paljon virheitä nuorena aikuisena. Saatan myös saada tunnekokemuksia, jotka liittyvät monimutkaisia reittejä pitkin menneisyyden kipeisiin asioihin. Olen joutunut tilanteisiin, joita en valinnut, pakotettu aikuisena sukeltamaan mieleni pimeimpiinkin sopukoihin ja hyväksymään sen, että kuulun tahtomattamakin joidenkin mielestä kategoriaan ne vaikeat. 

Ne hankalat, jotka käyvät levottomiksi juuri silloin, kun kaikki tuntuu olevan ihan hyvin. Ne jotka eivät löydä mielenrauhaa, kun on tyyntä, vaan keikuttavat venettä, vaikka kukaan muu ei näe syytä, että miksi.

Kaikki kokemukseni ovat kuitenkin opettaneet aikuisuudessa pitämään puoliaan ja puolustamaan niitä kaikkia muita, jotka elävät epäoikeudenmukaisissa olosuhteissa. Niitä, joita pidetään hankalina vinkujina, vaikka ainoa mitä he tarvitsisivat, on todellista ymmärrystä ja oikeutta. Kaikilla ei ole yhtäläiset lähtökohdat elämään, joillakin voimat menevät päivistä selviämiseen, virtahepojen väistelemiseen ja edes pienen mielenrauhan saavuttamiseen.

Hankala ihminen ei ole välttämättä mikään kusipää, vaan henkilö, joka on katsonu kuolemaa silmiin ja ei tyydy enää keskinkertaiseen tai väärään.

Hankala ihminen ei ole välttämättä mikään kusipää, vaan henkilö, joka on katsonu kuolemaa silmiin ja ei tyydy enää keskinkertaiseen tai väärään.  Yhteiskunnan mielestähankalalle ihmiselle ei nimittäin kelpaa 80 senttiä naisen euroksi, epäeettisesti tuotettu ravinto, tytöttely, herkän pojan mitätöiminen tai mikään imartelun makeaan kaapuun kätketty seksuaalinen alentaminen. Hankala ihminen vaatii muuta, kuin mitä on. Varsinkin jos siinä mitä on, on epäoikeudenmukaisuutta ja parantamisen varaa. Hankala ihminen haluaa enemmän ja tunkee sormensa ihmisten normatiivisesti epäloogisten käytösmallien avoimiin haavoihin, sillä hankala ihminen ei pelkää konflikteja.

Olen vaativa ja hankala, sillä minulla ei ole tavallaan mitään menetettävää. Mutta on niin paljon asioita, joiden puolesta taistella.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä