Olin pitkään poissa kaksivuotiaani luota – aiheutinko elinikäiset jäljet?

Teksti Terhi-Anneli

Kapea käsivarsi mätkähti nenääni.

Viikonloppuinen perhepetitraditio ja kahden pojan heiluvat raajat olivat herätelleet pitkin yötä, mutta tästä hoikasta ja pitkäsormisesta mäiskäytyksestä olin todella onnellinen.

Katselin pimeässä tuota sorjaa käsivartta, joka silitteli unissaan kaulaani. Tuli mieleen aika kun toinen oli vielä pieni vauva ja miten imetyksen mielihyvässä vauvan kädet vaeltelivat pitkin äidin ihoa. Nyt tämän käden omistaja täyttäisi pian kahdeksan vuotta ja minulla oli häntä jatkuva ikävä. Ikävä pusersi rintaa, vaikka näin tyyppiä aamusta iltaan, sillä välillämme oleva läheisyys oli ollut jo kauan aikaa vaikea pala. Ikävöin, vaikka kätensä oli poskellani.

Yön pimeydessä vatsaani kuristi ajatus, jonka en ollut uskaltanut antaa nousta tietoisuuteeni tarpeeksi usein.

Esikoiseni ollessa kaksivuotias työskentelin Suomessa vuoden ja olin paljon poissa kotoa Tanskasta. Olin ollut kotona kaksi vuotta vauvani kanssa ja en voinut hyvin. Ulkomaalaisuus, uusi maa, vauvaelämä, vaikea uusperheyhteisö, tiukka taloudellinen tilanne ja rooli äitinä olivat tehneet tehtävänsä.

Elin läpi kriisiä, jota en kuitenkaan tuolloin ymmärtänyt kriisiksi. Halusin vain pois.

Suomessa ollessani tein aina kerralla töitä noin kaksi viikkoa ja matkustin kotiin Tanskaan viikoksi. Juuri ennen työkomennuksen päättymistä olin putkeen poissa kotoa kuukauden, sillä lennot olivat liian kalliita ja työtahti oli todella kova.

Olin poissa lapseni luota kuukauden.

Järkyttävän pitkä aika. Joskin monikulttuurisissa perheissä joudutaan usein vastaavanlaisiin järjestelyihin ja perheenjäsenet tottuvat pitkiin eroihin. Jos nykyään olen lasteni luota pois viikon tai edes viikonlopun, tuntuu ero fyysisenä kipuna. Miten olin kyennyt olemaan niin pitkiä aikoja poissa ja vielä oikeuttamaan päätökseni jotenkin ymmärrettävästi? En oikein tiennyt mitä olin tekemässä.

Olin elänyt tiiviissä symbioosissa vauvani kanssa kaksi vuotta ja sitten vain lähdin.

Kun ensimmäisen kerran lähdin kohti lentokenttää, ei poikani varmastikaan voinut ymmärtää mitä se tarkoittaisi. Äiti ei olisi kotona illalla. Ei aamulla, eikä seuraavanakaan iltana. Tunnit ja päivät kuluisivat, eikä äiti tulisikaan kotiin. Äiti oli vain äänenä puhelimessa ja pätkivänä kuvana ruudulla.

Muistan kuinka kauniina keskikesän iltana saavuin tuon viimeisen kuukauden tauon jälkeen lopullisesti kotiin ja miten poikani katsoi minuun. Hän ei juossut karkuun tai saanut raivareita. Ei yhtäkään kyyneltä. Hänen ilottomat silmänsä katselivat minua surullisesti ja ei tahtonut syliin.

Miksi äiti ei tullut? Miksi äiti ei ota syliin?

Kun poikani aloitti varsin pian paluuni jälkeen ensimmäistä kertaa päiväkodissa, oli se todella vaikeaa. Siirtymävaihe kesti puoli vuotta. Itkin joka ikinen päivä kuunnellessani poikani sydäntäsärkevää huutoa, sillä sisimmässäni tiesin miksi ero minusta oli hänelle niin kauheaa. Kauheampaa kuin muille lapsille.

Poikani ei ehkä luottanut siihen, että palaisin. Hän ei voinut varmasti tietää hakisinko häntä koskaan kotiin. Nukuttaisinko iltaisin ja ottaisinko syliin silloin, kun hän minua eniten tarvitsi.

Neljävuotiaana poikani lopetti miltei kaikki hellyydenosoitukset. Hän halailee paljon isäänsä, mutta minua kohtaan hänessä kehittyi jonkinlainen etäisyys. Voi olla, että poika vain alkoi ihannoida isää ja että se on ihan luonnollista. Ihan yhtä todennäköistä on kuitenkin se, että lapseni sisimmässä on jokin loukattu kohta. Särky, jonka poissaoloni aiheutti.

Sillä kuka pystyisi satuttamaan enemmän, kuin oma äiti?

Olen huomannut, että ihan yhtä vaikeaa kuin poikani on istua sylissäni tai olla pitkään syleilyssäni, on minun ottaa hänestä kiinni. Olen ajatellut, etten halua pakottaa häntä mihinkään mitä hän ei halua, varsinkaan fyysiseen kosketukseen. Sen mitä hellyydessä olen joutunut luopumaan, suojelen häntä erityisellä herkkyydellä kaikin muun tavoin.  Olen nyt kuitenkin alkanut tuntea, että ehkä olen rikkonut jotain ja olen vanhempana ollut todella huono kokoamaan sirpaleita.

Jos lapseni ei luota siihen, että otan hänet kiinni kun hän putoaa, kuinka hän voisi luottaa kehenkään muuhun? Kuinka hän voi joku päivä lentää omille siivilleen ja luottaa että elämä kantaa, jos oma äiti on hänet kerran hyljännyt?

Kun öinen käsivarsi siveli minua, päätin että tästä päivästä lähtien otan poikani pitkään halaukseen juuri silloin, kun se tuntuu vaikeimmalta. Sillä se kipu ja suru mitä minä virheestäni kannan, ei voi olla taakka pienen pojan harteilla. Monesti juuri silloin, kun haemme etäisyyttä toisiin, me itseasiassa tarvitsemme kosketusta ja rakkautta enemmän kuin koskaan.

Hänkin ehkä kaipaa minua ja sitä että kosketan

Tänä aamuna otin sitten leikin varjolla tuon pitkäraajaisen ja vastahankaisen pitkään syleilyyn. Pyristelyn ja puuskuttelun jälkeen hän kuitenkin rauhoittui, ja laski päänsä rintaani vasten. Tunsin kuinka hänen pieni vartalonsa rentoutui ja siinä me sitten istuskelimme.

Minähän kuitenkin palasin kotiin, olen tässä enkä ole menossa minnekään.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä