On tärkeää muistella myös sotaa, jotta emme koskaan unohtaisi

Teksti

”Istuimme ihan tavallisena päivänä koulussa, kun yhtäkkiä pommit alkoivat tippua.”

Olen kohdannut ihmettelyä siitä, miksi itsenäisyyspäivä liitetään niin vahvasti sotaan ja sotasankaruuteen. Ei Suomen sota-aikojen muistaminen ja uhrauksia tehneiden kokemusten myötätuntoinen kunnioittaminen kerro mielestäni tarinaa sotasankaruudesta. Ne kertovat tavallisista ihmisistä ja lapsista, joiden elämä muuttui silmänräpäyksessä. Eivät sotaan joutuneet nuoret ja lapset olleet sotasankareita. Eivät he valinneet sotaa vaan sota tuli ja se oli elettävä läpi.

”Istuimme ihan tavallisena päivänä koulussa, kun yhtäkkiä pommit alkoivat tippua.”

Eivät sotaan joutuneet nuoret ja lapset olleet sotasankareita. Eivät he valinneet sotaa vaan sota tuli ja se oli elettävä läpi.

Näin minulle kertoi entinen sotilaspoika, nykyään 80-vuotias vanhus siitä hetkestä kun sota eräs päivä alkoi. Oli ihan tavallinen koulupäivä ja toisena hetkenä ei ollutkaan. Niin pieni lapsi kokee sodan alkamisen. Kuin salama kirkkaalta taivaalta lapsuus on yhtäkkiä ohi ja alkaa toisenlainen elämä.

18-vuotiaiden nuorten elämä vasta muuttuikin. Juuri kun he luulivat, että itsenäinen nuoren aikuisen elämä seikkailuineen oli vasta alkanut, monille rintamalle lähtö olikin koko elämän loppu.

Sotilaspojat ja pikkulotat olivat vuonna 1939 talvisodan syttyessä pieniä lapsia. Ja he olivat joidenkin lapsia, ihan kuten meidän lapsemme ovat meidän lapsiamme. Pieniä ja haavoittuvaisia. Hekin kiukuttelivat, eivät suostuneet pukemaan, näkivät pahoja unia ja itkivät kun satuttivat itsensä. He kikattelivat ja leikkivät. Heitä suukoteltiin ja halattiin.

Sotilaspojat ja pikkulotat olivat vuonna 1939 talvisodan syttyessä pieniä lapsia

Heitä haluttiin suojella. Heidän toivottiin kasvavan terveinä ja elävän onnellista elämää. Heitä rakastivat heidän vanhempansa ihan samalla tavalla, kuin me rakastamme tänään omiamme.

Todelliset tarinat ovat kuvausta siitä miten koko maailma muuttuu jalkojen juuressa ja tilalle saapuu nälkää, kurjuutta, kipua, jatkuvaa pelkoa ja surua. Tarinat antavat perspektiiviä ja muistuttavat meitä siitä, että meille on raivattu polku maailmaan, joka on tänään meidän.

Veteraanisukupolvet ovat miltei kadonneet. Ensikäden tieto hiipuu heidän mukanaan ja ihmiset unohtavat

Veteraanisukupolvet ovat miltei kadonneet. Ensikäden tieto hiipuu heidän mukanaan ja ihmiset unohtavat. Aito kunnioitus nousee myötätunnosta, ymmärtämisestä. Ei todellista kunniotusta voi tapahtua jos menneet etääntyvät meistä vain joksikin mystisiksi, kaukaisiksi tarinoiksi.

Vasten tahtoaan sotasankareiksi joutuneiden ansiosta meidän lapsemme saavat syntyä ja elää rauhan aikana, heillä on turvaa, sairaanhoitoa, ruokaa ja  vanhemmat, jotka eivät ole sotien traumatisoimia ja kuljeta edelleen eteenpäin sodassa rikkoutuneen mielen ongelmia.

Sotasankaritarinoita? Sitä heidän tarinansa eivät ole.

Sotasankaritarinoita? Sitä heidän tarinansa eivät ole.

Miksi itsenäisyyspäivä värittyy sodan muistelemisesta? Kaikkina muina vuoden päivinä, paitsi itsenäisyyspäivänä, me saamme elää rauhassa sotaa miettimättä ja keskittyä arkisiin elämiimme ja ongelmiimme. Asioihin, jotka eivät olleet sota-aikana ihmisten tai perheellisten arkitodellisuutta.

Kysyisin sitä vastoin että missä ovat vanhuksemme, sotaveteraanimme, pikkulottamme ja sotilaspoikamme kaikkina muina  364 päivänä vuodessa? Olemmeko valmiita vastaanottamaan ja kuuntelemaan heitä vain silloin kun me koemme sen tärkeäksi, jos silloinkaan?

Edes tänään me voisimme kuunnella. Edes itsenäisyyspäivänä voimme muistaa myös sotaa, jotta emme koskaan unohtaisi.

Seuraa blogiani myös Instagramissa ja Facebookissa

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä