Päiväkodin portit aukeavat – neljävuotiaani kiusaamiseen on tartuttu

Teksti

Muistatko päiväkodin porteille säntäävän neljävuotiaan turbolenkkaripojan?

”Uudet turbolenkkarit on nukkuneet neljävuotiaan kainalossa koko yön. Lenkkareiden sahalaitainen kylki on painanut poskeen jäljen, turbojäljen. Turbolenkkareilla pääsee tosi lujaa ja päiväkodissa saa näyttää kavereille miten lujaa.”

Kun neljävuotiaani toivotettiin ei-tervetulleeksi päiväkodin porteilla, lähti liikkeelle välttämätön muutosten ketju.

Mutta turbolenkkareita loppuu virta ennen aikojaan, sillä päiväkodin porteilla huudetaan että ”Voi ei Ask tulee! Etkai sä tänään taas tuu päiväkotiin! Me kotiis siitä me ei haluta et sä tuut!”

Kun neljävuotiaani toivotettiin ei-tervetulleeksi päiväkodin porteilla, lähti liikkeelle välttämätön muutosten ketju.

Oma kompassini oli välitön tunne ja myötätunto. Kipu jota varmasti jokainen vanhempi tuntee kun omaan lapseen sattuu. Kirjoitin raássa kivussani blogiin tuona päivänä näin:

Me järjestimme akuutin tapaamisen, johon tuli lisäkseni päiväkodin johtaja ja poikani omahoitaja.

”Sitä toivoo ettei sentään vielä neljävuotiaan tarvitsisi tuntea itseään huonoksi, kelpaamattomaksi ja syrjityksi. Koska joku päivä ne päiväkodin portit joka tapauksessa aukeavat ja taas hieman isompi poika kävelee kohti vielä laajempaa pihapiiriä, jossa seisoo vastassa vielä enemmän ja vielä isompia.

Sitä toivoo, että oma lapsi voisi katsella suurempaa maailmaa luottavaisin mielin, turvalliset päiväkotivuodet takanaan. Eväinään terve itsetunto ja yhdessä muiden lasten kanssa opeteltu myötätunto toisia kohtaan. Ja koska tehtäväni on suojella heitä kaikelta, selvitämme me tämänkin. Ja me selviämme, joskin sydän ehkä taas hieman enemmän syrjällään.”

Sydämeni on ollut syrjällään ja jopa varsin rutussa, mutta samalla kun poikani on kasvanut neljävuotiaasta viisivuotiaaksi, olen huomannut että hän kestää. Oppii, uskaltaa ja antaa anteeksi.

Puutuin isompien poikien käytökseen heti tuona päivänä. Mutta kirjoitin varmuuden vuoksi tapauksesta heti päiväkodin johtajalle, johon minulla on aina ollut ymmärtäväinen ja hyvä suhde. Tapasin tämän pienen ja luovan päiväkodin johtajan ensimmäistä kertaa jo vuonna 2012, kun esikoiseni Elias tarvitsi hoitopaikkaa. Päiväkodin johtajan suora katse ja aito läsnäolo vakuutti minut: tällaisella johtajalla on alaisia, joilla on hyvä olla.

Ja työntekijät jotka tuntevat olonsa hyväksi ja turvalliseksi, osaavat olla läsnä lapsille. Valitsimme päiväkodin siltä istumalta.

Me järjestimme akuutin tapaamisen, johon tuli lisäkseni päiväkodin johtaja ja poikani omahoitaja. Kokous oli aika tunteellinen, meillä kaikilla oli kosteutta silmäkulmissa, koska me tunsimme niin monen vuoden takaa. Ja koska päiväkodin puolelta oli ollut tiedossa jonkinlaisesta syrjimisestä. Sitä ei vaan oltu otettu tosissaan, siihen ei oltu puututtu.

Poikani, Ask Eelis Jordan, on aina ollut tempperamenttinen. Suoraselkäinen ja sellainen tomera, josta huokuu tunne kyllä mä tän hoidan

Poikani, Ask Eelis Jordan, on aina ollut tempperamenttinen. Suoraselkäinen ja sellainen tomera, josta huokuu tunne kyllä mä tän hoidan. Jopa nelivuotiaana Ask sai päiväkodissa sellaisen maineen aivan kuin hän olisi paljon isompi kuin oikeasti on. Isoveljet meillä kotona toivat Askin puheeseen slangia ja klangia, joka ei toisaalta sopinut muiden nelivuotiaiden todellisuuteen. Askia ei oikein aina ymmärretty, eikä Ask ymmärtänyt samanikäisiä.

Mutta vaikka Ask oli kielellisesti kehittyneempi, isotteli ja kuvitteli olevansa, se ei tehnyt hänestä tarpeeksi isoa. Se ei suojellut vanhempien lasten loukkauksilta, varsinkaan niiltä tunteilta ettei hän olisi toivottu ja pidetty.

Me päätimme yhdessä päiväkodin kanssa että me tarvitsemme pojalleni apua sosiaalisiin tilanteisiin, koska kotimaailma ja päiväkodin maailma eivät oikein kohdanneet. Kotona viikonloppuisin meillä oli 8 ja 15-vuotiaita poikia, joiden kanssa Askin piti opetella tulla toimeen. Kun viikonloppujen jälkeen Ask palasi päiväkotiin, hänen olisi pitänyt osata olla pienten lasten maailmassa.

Konflikteja alkoi tapahtua. Väärinymmärryksiä.

Me saimme kunnalta sosiaalityöntekijän, joka alkoi auttaa Askia. Hän oli päiväkodilla omahoitajan kanssa viikottain ja he opettelivat nimeämään tunteita, puhumaan toisille samanikäisille oikealla tavalla ja ottamaan huomioon sen, että omanikäiset eivät ole yhtä vahvoja kuin 15-vuotias isoveli kavereineen. Sillä Ask kuvitteli joskus muut samanikäiset päiväkodissa yhtä vahvoiksi kuin teinit ja kouluikäiset, ja paini muiden lasten kanssa aivan liian agressiivisesti.

Herranjumala,  ajattelin, miten en ollut ymmärtänyt tätä aiemmin?

Mutta kun vanhempana ei ole siellä päiväkodissa ja ymmärrä mitä tapahtuu, miten olisi voinut ehkäistä päiväkodin porteilla tapahtuneen? Tilanne oli ollut tulossa, se oli eskaloitunut, mutta en ollut mitenkään voinut sitä nähdä etukäteen. Miksi minulle ei oltu kerrottu tästä aiemmin? Mutta ehkä kukaan muukaana ei ollut osannut yhdistää asioita. Kommunikaatiomme päiväkodin ja kodin välillä ei ollut ollut tarpeeksi perinpohjaista ja selkeää.

Isommat pojat olivat myös saaneet rellestää liian pitkään poikani kustannuksella. Heidän käytöstään ei oltu otettu tosissaan, sillä osasihan poikani pitää puolensa. Vaikka nyrkein, jos ei muu auttanut.

Avoimuus on niin tärkeää. Meidän pitää kertoa ja olla avoimia siitä, mitä perheessämme tapahtuu, sillä se heijastuu myös lapsen käytökseen päiväkodissa.

Monet hoitajat ovat olleet hieman ujoja kanssani, koska en ole tanskalainen. Jotkut vierastavat aksenttiani ja luulevat etten ymmärrä kaikkea mitä he sanovat. Mutta tilanteemme Askin kanssa ja suorasukainen suhtautumiseni asiaan on muuttanut asetelmia siten, että uudetkin ja ujot hoitajat ottavat minut vastaan erilaisella asenteella. Me olemme kaikki täällä lasten vuoksi ja meidän pitää rohkaistua.

Kun vein Askin tänään kesäloman jälkeen päiväkotiin, päiväkodin porteille juoksi innokas viisivuotias. Eikä porteilla huudeltu satuttavia sanoja, vaan päiväkodissa odottivat hymyilevät kasvot.

Vuosi sitten kirjoitin näin:

Yhtäkkiä selittyy viimeviikkojen vastahankaisuus, kun haluaisi kovasti mennä porteista sitään ja toisaalta on vaikeaa päästää äidistä irti. Jokainen aamu on ollut vaikea. Ennen niin reipas roikkuu jalassani ja suljen portin takanani aina itkua nieleskellen. Mieleen nousee pienen unenpöppöröiset silmät ja toiveikas aamun ensimmäinen lause pidetäänkö äiti tänään vapaapäivä? ”

Tänään en nähnyt turbolenkkaripojassa mitään merkkejä tästä.

Tänään kirjoitan näin:

”Luotan siihen että kaikki kyllä hoituu, jos me olemme avoimia. Avoimia siitä että mitä elämää lapsemme elävät arjessa ja mitä me odotamme niiltä, jotka viettävät päivän tärkeät tunnit lastemme kanssa. Vain siten voivat ammattilaiset tukea lapsiamme parhaiten.”

Vastaanotto päiväkodin porteilla: ”Voi ei, etkai sä taas tuu päiväkotiin?”

Miten teidän päiväkotitaipaleenne on lähtenyt käyntiin?

 

 

 

 

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä