Pelaaminen passivoivaa, epäterveellistä ja epäsosiaalista? Höpönlöpön!

Teksti

Pidä tiukat rajat tai pelimaailma vie koko käden!

Passivoituuko ne, lähteekö näkö?

Miksi niiden pitää antaa yhtään pelata?

Annetaanko peliaikaa tunti? Siis viikossa?

Eristäytyvät, ongelmia sosiaalisissa suhteissa

Niistä tulee pelinarkkeja!

Ne vaan istuu, niistä tulee läskejä!

Sosiaalisessa mediassa saa jatkuvasti törmätä siihen, miten vanhemmat taistelevat lasten ja nuorten peliajoista. Koko netti tärisee ja vavahtelee siitä omituisen kiihkeästä mielipidetulvasta, mikä liittyy pelaamiseen. Kodeissa väännetään kättä enemmän siitä yhdestä ylimääräisestä pelivartista, kuin vietetään lasten kanssa laatuaikaa.

Syntisessä kodissa pelataan avoimesti, mutta suurimmassa osassa perheissä ei muka pelata kauheesti. Tai sitten ei koskaan tai jos joskus, niin sitten kyllä tosi tiukat rajat ja jos yhtään menee lapsella fantasiamaailma tunteisiin niin töpseli irti seinästä.

Mitä oikein tapahtuu?

Ja miksi tällainen natsiasenne?

Tuskin yksikään vanhempi naputtaa lapselle, joka istuu pöydän ääressä piirtämässä toista tuntia. Mikä siinä pelaamisessa on niin järkyttävää, että sitä pelätään kuin tuomiopäivää?

Eurheilu on ihan oikea ammattilaji, joka kasvaa vielä aivan valtaviin mittoihin

”Ei se ole oikeaa elämää, pitää oppia elämään todellisuudessa”

Siis kenen todellisuudessa?

Pitäisikö vanhempien astua kuitenkin reipas askel eteenpäin nykyhetkeen eli todellisuuteen, aivan kuten meidän vanhempamme ja heidän vanhempansa joutuivat tekemään. He loikkasivat rahisevilta vinyyli-ja radioaalloilta aikoinaan niin kauhistuttavien töllöttimien eteen. Sieltä edelleen joutuivat siirtymään lankapuhelinlangoilta jopa täysin näkymättömille wifi-taajuuksille. Kännyköiden naureskelemisesta ja syyttelystä edelleen tableteihin ja tietokonekonsoleihin.

Meidän tehtävämme onkin nyt reippaasti ylittää pölyttynyt ja vanhanaikainen kynnys tietokonepeleistä ihan uuteen lajiin, jonka nimi on elektorinen urheilu.

Ja mitä istumiseen tulee, niin onhan kuvankäsittelijän työkin istumista. Tai elokuvaleikkaajan, mainoseditorin, graafikon, arkkitehdin, koodaajan tai kenen tahansa, joka on paljon sidottu tietokoneeseen. Sinfoniaorkesterin soittajat istuvat. Ratikkakuski istuu. Fazerin suklaatehtaan konvehtirasian rivittäjä istuu. Kaupan kassa istuu. Kirjailijat, bloggaajat ja toimittajat myös istuvat paljon koneidensa ääressä.

Ei tietokonepelaaminen ole mikään ainoa ammatti tai harrastus, joka edellyttää koneen ääressä istuskelua.

Vanhempien parjaama tietokonepelimaailma ja eurheilu ei nimittäin poistu maailmasta sillä, että me kauhistelemme ja harrastamme harhaisille ennakkoluuloille perustuvia kieltoja. Eurheilu on ihan oikea ammattilaji, joka kasvaa vielä aivan valtaviin mittoihin. Jo tänä päivänä on olemassa ammattikunnat, on yhdistykset, on eurheilukouluja, on eurheiluliigat, on ehkä pian eurheilun olympiajoukkuetiimit, on jopa puolustusvoimien eurheiluhaku, on valtava työntekiijäpula, on hitosti rahaa ja valoista, inspiroiva tulevaisuus.

Meillä pelataan ja eurheilu voi olla lasten ammatinvalinta tulevaisuudessa

Kun istun lasten vieressä Fortnite turnausta seuraten, on lasten maailmanlaajuinen yhteenkuuluvuus käsinkosketeltavaa. 8-vuotias poikani pölisee sekaisin kolmea kieltä,(kyllä, meillä 8 vuotias saa pelata fortnitea) jenkille englantia, suomalaisille suomea ja veljilleen tanskaa. Tietokonepelien upea fantasiamaailma, sosiaalinen ryhmäpelaamisen ulottuvuus, globaalius, kieltenoppiminen, reaktiokyky ja strategiointi on nuorilla lapsilla jo niin hanskassa, että vaikutan heidän rinnallaan pelatessani väärään todellisuuteen tupsahtaneelta etanalta.

On meidän vanhempien organisoimat peli-illat, on turnaukset ja on koko jengin tanssimuuvit. On poikapuolen ihan oma ammattivalmentaja ja haku alan kouluun. Edessä on haave ammattilaisuudesta ja täältä löytyy 100% tukijoukko siihen. Oli lasten valinta elektroninen urheilu tai neulonta, me tuemme siinä.

Niin ja onhan lapsilla sitten toki myös skittan rämpytykset, skeittirampit ja nyrkkeilytreenit. Tietokonepelaaminen ei passivoi lapsiamme yhtään sen enempää, kuin musiikin kuunteleminen tai valokuvien käsittely. Tietokonepelaamista harrastavat lapsemme kun eivät myöskään ole ylipainoisia, addikteja, heillä on vilkas sosiaalinen elämä ja kirkkaat silmät, joista loistaa elämänilo.

Suomalaiset ja tanskalaiset pelaajat ovat sitä paitsi maailman huipulla ja se inspiroi lapsia ja nuoria. Voin miltei kuulla lasten ajatukset jotka viuhtovat heidän päässään ja sen suhinan, joka kuuluu hiljalleen syttyvästä kipinästä: Tästä voi tulla työ, ura ja iso osa elämää? Oikeasti, tämä leikkiminen muiden kanssa? Vähänkö elämä on siistiä! 

SEUL – Suomen elektronisen urheilun liitto

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä