Poikani joka haluaa olla kuin Elsa

Teksti Terhi-Anneli

Frozen-fanittamisessa on ennen kaikkea kyse samaistumisesta, idolisoinnista ja myötäelämisestä

Minulla on 3-vuotias, joka herää joka aamu onnellisena Frozen-lakanoistaan, syö aamiaiseksi Frozen-smoothien, kuivaa itsensä Frozen-pyyhkeeseen, haluaa nähdä ainakin yhden biisin Frozenista ennen päiväkotia ja pukee päälleen vaaleanpunaisen Frozen-paidan.

Ja tämä ei ole mikään vaihe, sillä tätä on kestänyt jo reilun vuoden. Tämä on vakavaa, varsinkin koska 3-vuotiaani on poika.

Ainoa mitä minä pistän hänen nuoruutensa piikkiin on se, ettei hän vielä tunne sosiaalista painetta olla jotain muuta kuin hän oikeasti on.

Frozen-fanittamisessa on ennen kaikkea kyse samaistumisesta, idolisoinnista ja myötäelämisestä. Ihan samasta ilmiöstä, kuin missä tahansa hullaantumisessa jota lapset ja nuoret kokevat etsiessään esikuvia. Minusta on aivan uskomattoman mahtavaa että jo 3,5 vuotiaani haluaa ja uskaltaa fanittaa ketä haluaa, sukupuolesta huolimatta.

Frozenin naissankareiden lisäksi poikani ihailee kovasti Tuhkimoa, Moanaa ja Meridaa. Hän on liian nuori ymmärtääkseen, että se mitä hän tekee on muiden mielestä vähän hassua tai  söpöä. Kun esikoiseni oli hänen ikäisensä ja idolisoi naishahmoja, hän alkoi ymmärtää ympäristössä tapahtuvaa naureskelua ja osoittelua. Hän huomasi, että se mitä hän teki, oli jotenkin häpeällistä.

Esikoiseni on aina ollut herkempi huomaamaan sosiaalisia konstruktioita ja vastaamaan ryhmäpaineeseen. Nuorimmaiseni taas elää edelleen sellaisella taaperon hitsi mä vedän täysillä-elämää ja ei välitä yhtään siitä, miten muut odottavat hänen käyttäytyvän.

Mutta miksi pojan naishahmojen idolisointi koetaan iästä riippuen joko söpönä tai häpeällisenä? Pienen pojan koetaan olevan niin nuori vielä, että mokomat sekoilut laitetaan ymmärtämättömyyden piikkiin. Kyllä se tulee vielä ruotuun joku päivä, kun ymmärtää miten typerää on fanittaa naissankaria. Ja varmasti sitten vanhempana hävettää. Ainoa mitä minä pistän hänen nuoruutensa piikkiin on se, ettei hän vielä tunne sosiaalista painetta olla jotain muuta kuin hän oikeasti on.

Sankarin pitäisi saada olla myös hiljainen, syrjäänvetäytyvä, herkkä ja ristiriitainen. Feminiininen.

Tytöt saavat toki pukeutua Elsa-asusteisiin ja hempeillä sielunsa kyllyydestä. Mutta jos poika rakastaa pastillinsävyjä ja näkee vahvoissa tyttöhahmoissa ihailtavaa herkkyyttä ja voimaa, koetaan se yleisesti huvittavana.

Jos tyttö ninjailee ja samaistuu mieluummin maskuliinisiin supersankareihin, ilmiö nähdään coolina ja kannustettavana. Badass! Jeah, go girl! Kuka huudahtaisi samoin pojalle joka laulaa Let it Go ja samaistuu päähenkilön kokemiin ristiriitaisiin ja raastaviin tunteisiin, sukupuolesta huolimatta?

Sankarilliseksi luokitellaan yleensä jokin varsin maskuliininen toiminta, kuten miekan heiluttelu ja fyysinen taistelu. Frozenin Elsa ei heiluta miekkaa kuten sankarit yleensä, mutta hänelläkin on yliluonnollisia voimia, joilla hän kykenee lyömään vastustajansa. Sankarillista ei kuitenkaan pitäisi olla vain fyysinen voima, vaan se, että sankari haastaa itsensä kohtaamaan pelkonsa ja auttaa muita henkensäkin uhalla. Sankari kasvaa henkisesti ja löytää moraalin korkeamman tason.

Sankarin pitäisi siis saada olla myös hiljainen, syrjäänvetäytyvä, herkkä ja ristiriitainen. Feminiininen. Naisellinen. Oli sankari mies, tai nainen.

Kirjailija Kristina Carlson on sanonut että sielulla ei ole sukupuolta.

Perinteinen naiskuva johon liittyy herkkyys ja kiltteys, on edelleen jotain häpeällistä

Koska Elsa on naissankari, joka omaa myös feminiinistä herkkyyttä, on pojalle häpeällistä samaistua häneen. Jos Elsa olisi joku todella rämäpäinen poikatyttö, pojan tilanne ei ehkä olisi muiden mielestä niin naurettava. Naurettava kuitenkin, mutta ei niin paha. Tai jos Elsa olisi Emil, jolla olisi myös naisellisia piirteitä, ihailu olisi hyväksyttyä. Miessankarin herkkyys nähdään ei-perinteisenä, mutta kuitenkin ihan hyvänä piirteenä. Kunhan miessankari ei ole nössö, eli heiluttaa myös sitä miekkaa.

Perinteinen naiskuva johon liittyy herkkyys ja kiltteys on edelleen jotain häpeällistä. Jotain ei-tavoiteltavaa. Varsinkin pojalle. Tyttö saa olla naurettava, koska me naisethan olemme. Hössötyksinemme, tässä sisäsyntyisessä äidillisyydessämme ja herkkyydessämme.

Jos olet mies ja yhtä hössö kuin naisetkin, olet varmasti homoseksuaali tai muuten vain hieman erikoinen persoonallisuus.

Kirjailija Kristina Carlson on sanonut että sielulla ei ole sukupuolta. Eikä sukupuoli ole asia, jossa on vain kaksi selkeää ääripäätä, jotka käyttäytyisivät jotenkin tietyllä tavalla sukupuolensa määrääminä.

Varsinkin kun täällä Tanskassa sukupuoliroolit istuvat tiukassa, odotan pelolla sitä hetkeä kun poikani, joka haluaa olla kuin Elsa, alkaa pikkuhiljaa ymmärtää ympäristönsä sosiaaliset normit. Rajoitukset. Kirjoittamattomat sosiaaliset säännöt. Säännöt, jotka pyrkivät johdonmukaisesti tukahduttamaan ne asiat ja tunteet, jotka hän sisäsyntyisesti kokee moraalisesti hyvinä ja hyväksyttyinä. Kuten nyt vaikka sellaisen yksinkertaisen asian, että tytöt ja pojat olisivat samanarvoisia ja yhtä tärkeitä.

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä