Pojalle pitkä tukka on yhä tyttömäistä ja sirous vääränlainen kehomalli

Teksti Terhi-Anneli

Lauantai-aamuna lähdettiin 9-vuotiaan esikoisen kanssa käsipalloturnaukseen. Rutiinimaisesti alan sitoa urheiluhallin edustalla pojan olkapäille ulottuvaa tukkaa niskanutturalle.

Mutta sorja käsi huitaiseekin käteni pois,

En halua nutturaa tänään.

Käteni laskeutuu ja kysyn,

Mites ponnari?

Poika vastaa nauraen,

Ei ponnaria. En jaksa sitä kun kaikki naureskelee kun näytän tytöltä.

En ylläty, sillä täällä  Jyllannissa eli Tanskan junttilantiassa pitkätukkaisia miehiä tai poikia ei juuri näy. Tai mitään muutakaan normista poikkeavaa. Tatuointini, nenänapit ja värikkäät vaatteet kiinnittävät katukuvassa huomiota.

Syntymästä asti tytöt puetaan hempeisiin punaisen sävyihin ja pojat sinisiin. Poikien enkelikiharat pätkäistään viimeistään esikouluvaiheessa, jotta ei vaan joutusi arvuuttelemaan sukupuolta tai sukupuolista suuntautumista.

Androgyyniys koetaan hämmentävänä. Pitää voida tietää kumpaa sukupuolta joku on, sillä lokerointi luo ilmeisesti ihmisille jonkinlaista turvaa. Vaikka voisi toivoa että vuonna 2020 ymmärrettäisiin yksilöllisyys ja sukupuolien kirjo. Sukupuolia ei ole vain kaksi, vaan monta. Se on mielestäni kaunis ja vapauttava ajatus.

Kun Elias oli vasta viisivuotias, hänen siroutensa oli instituutioille huolestuttavaa. Varmasti samoin tavoin, kuin pulskeamman lapsen olemassaolo. Elias joutui verikokeisiin koulun alettua, varsinkin kun opettaja sai kuulla että hän oli vegaanilapsi.

Verikokeiden tulokset olivat erinomaiset. Lapseni fyysinen kunto ja terveys on aina ollut hyvä.

Poikani katselee kapeita käsivarsiaan,

Äiti oon heikko!

Et ole, olet nopea ja liikkuva. Ja ole itseasiassa tosi voimakas!

Mutta kaikki sanoo että oon liian laiha.

Et ole. Katsotaanpas sun skeittaamista. Katsotaan maailman parhaita skeittaajamiehiä- ja naisia.

Ja me katsotaan videoita, puhutaan kehosta ja siitä, miten me kaikki olemme erilaisia.

Tulee kestämään pitkään vakuuttaa kasvavaa poikaa hyväksymään kehonsa tässä typerässä dieettikulttuurissa, joka vääristää suhteemme itseemme ja ruokaan.

Dieetit jyllää täydellä teholla, kun kaikki pyrkivät olemaan parempia versioita itsestään, polttoaineina riittämättömyys ja kehohäpeä.

Ja sitten lastemme pitäisi muka uskoa, että he ovat mielestämme tarpeeksi sellaisenaan?

Menee vuosi ja kaksi.

Seison skeittirampin laidalla. Kuvaan kun nyt 9-vuotias skeittaa. Kaatuu – ja kaatuu kauniisti. Osaa kieriä niin ettei satu, kuin joku skeittiramppien samurai, ukemilla. Siro mutta vikkelä keho on nopea, hänessä on joustavuutta ja koordinaatiota. Erilaista vahvuutta ja elastisuutta kuin isoveljessä, joka on jo aikamoinen lihaskimppu ja jonka kehonmalli on aina ollut erilainen.

On lauantai ja sataa. Mutta silti hän skeittaa aamusta iltaan, innostuu, kasvattaa pitkän tukan takaisin ja pukeutuu omaan tyyliinsä.

Seison illat skeittirampin laidalla ja olen märkä mutta onnellinen.

Jos voin puhaltaa tähän lapseen itsetuntoa, olen tehnyt suuren teon. Muistan miten oma äiti kannusti minua olemaan luova ja vahva. Koen yhteyttä omaan äitiin ja omaan äitiyteeni –  ja ymmärrän paremmin.

Ei meillä ollut lapsuudessa paljon maallista, mutta minulla oli ainakin yksi ihminen joka aina uskoi minuun. Kun kirppisvaatteet oli ainoa mitä oli ja sain osani kiusaamisesta, oli joku joka kertoi minulle kerta toisensa jälkeen että olin riittävä.

Sade kastelee mukacoolit-kenkäni. Katson poikaani joka polkee skeittilautaa sateessa, kaatuu ja yrittää aina uudestaan. Kun hän nousee, hän haluaa nähdä että olen yhä siellä ja katson häntä. Ehkä joku päivä kun hän on samanikäinen kuin minä ja hän katsoo omaa lastaan – hän muistaa että olin täällä sateessa ja uskoin häneen.

Sade piilottaa kyyneleeni.

 

 

 

 

 

 

Kommentit

9 kommenttia
Terhi-Anneli

Hei,

kiitos kommentistasi. Voisitko perustella väitettäsi?

Avatar

Elämme selvästi eri maailmoissa! Pääkaupunkiseudulla pitkä tukka pojalla on hyvin yleinen ja jopa muotia.
En ole myöskään kuullut pojilta odotettavan lihaksikkuutta täällä seudulla.

Terhi-Anneli

No nimenomaan tämä on Jyllannin tapa 🥺

Avatar

…mutta tytöiltä odotetaan pitkää tukkaa ja siroa kehoa.

Avatar

Aivan ihana kirjoitus. Kaikilla meillä ei ole vanhempia jotka uskovat, mutta onneksi joillain on. ♥

Terhi-Anneli

Hei,

ja onneksi voi elämän aikana saada elämäänsä aikuisia, jotka uskovat 🙂 Itse olen myös nuorena saanut kokea muita turvallisia ja kannustavia aikuisia 🙂

Terhi

Avatar

Jälleen kerran niin älyttömän hyvä kirjoitus! Kiitos 😉 Jospa se saisi joitakin ihmisiä ajattelemaan ja kasvamaan avarakatseisemmaksi. Kumpa minä olisin ollut yhtä rohkea ja taitava äiti, mutta toisaalta sain vahvistusta siihen, että minulla on ollut suuri merkitys poikien itsetunnolle ja rohkeudelle etsiä elämässä se oma polkunsa:) Siihen nähden olen onnistunut ihan hyvin ettei minuun koskaan uskottu ja itsetuntoani osattu vahvistaa…mutta pakko vielä todeta, että poikasi ovat onnekkaita, kun heillä on tuollainen äiti:) Ihanaa, kun olet jaksanut seistä ”skeittirampin laidalla sateessakin”! Se merkitsee pojillesi niin paljon! Minä en ole sairauksieni takia päässyt paljoa poikien mukaan, mutta ne kerrat, kun olen päässyt, ovat varmasti olleet sitäkin arvokkaimmat!

Terhi-Anneli

Hei Anne 🙂

Ihanaa kun kirjoitit.

Me teemme aina parhaamme, sen uskon. Ja on minullakin ollut aikakausia lasten lapsuuden aikana, kun esim.myrkyllinen parisuhde vei kaikki voimavarat. En tuolloin taatusti keskittynyt oikeisiin asioihin ja on paljon asioita, jotka olisin tehnyt toisin jos saisin matkustaa ajassa taaksepäin.

Mutta omasta elämästäni teidän sen, että me lapset käsittelemme suhdetta vanhempiimme koko elämämme. Perspektiivi muuttuu ja omia vanhempiaan ymmärtää eri tavoin nuorena, kuin aikuisena. Aika parantaa, ja ymmärrys syvenee. Olet takuulla aina tehnyt parhaasi 🙂

Terhi

Avatar

alle 15 v ei pitäis olla vegaani, oikeasti.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä