”Raskaana ollessani hehkun kuin ruusu, ei lisäkiloja ja juoksen maratonin” – no toisin kävi

Teksti

Jos olin naiivi äitiyttä kohtaan, olin sitä takuulla raskautta ja synnytystä odotellessa.

Ketään pelottelematta ja kauhistelematta, on niin paljon asioita joihin emme voi vaikuttaa. Oli kunto kuinka hyvä, terveys ja mieli zenimpi kuin suurimmalla joogi gurulla – tiettyjä asioita ei voi muuttaa tai pysäyttää. Varsinkin jos on kyse naisen kehosta ja hormooneista.

Niin ne hormoonit.

Monilla raskaus ei tunnu missään. Olen monen monta kertaa hihkaissut ääneen siis mitä ookko raskaana vai nähdessäni jonkun puolitutun sorjan varren joka näyttää viimeiselle kolmannekselta samalta, kuin minä juuri lounaan syöneenä. On olemassa niitä legendaarisia mimmejä jotka hölkkää Ironmanin läpi raskausaikana. No, minä en kuulunut heihin. Enkä tiennyt näitä kehollisia ja fysiologisia tosiasioita, ennenkuin lopulta olin raskaana.

Suuret oli suunnitelmat, ennen kuin olin kokenut yhtäkään raskautta saati synnyttänyt ensimmäistäkään lasta. Kovakuntoinen kolmikymppinen hypetti pystyvänsä mihin tahansa, tahdonvoimallahan pääsee läpi vaikka harmaan kiven ja klassiset raskausoireet on niin out of fashion.

Ja mistä sen nyt olisi voinut tietää, että elämäsi pahin krapula iskee elämäsi jännittävimmällä ajanjaksolla ja on tullut jäädäkseen –  semmoiset puoli vuotta?

Kun sitten tulin raskaaksi, pahoinvointi alkoi jo neljännellä viikolla. Siis viikolla neljä ja ne oli juuriki ne hormoonit.

Aloin voida pahoin, vaikka raskaustesti ei pystynyt vielä edes näyttämään selvää tulosta. En ollut ikinä ennen edes ajatellut, että krapulainen olotila voisi mitenkään liittyä lasten saamiseen.

Elokuvissa naiset ryntäävät dramaattisesti oksentelemaan, jonka jälkeen he lähtevät lounaalle. Ei nämä hollywoodneitoset koskaan makaa kalsareissaan sohvalla kuukausitolkulla syöden pelkkää greippiä, leviten silti kuin pullataikina.

Ja mistä sen nyt olisi voinut tietää, että elämäsi pahin krapula iskee elämäsi jännittävimmällä ajanjaksolla ja on tullut jäädäkseen –  semmoiset puoli vuotta?

Krapulahelvetin lisäksi alkumetreillä iski järkyttävä väsymys. Maailman paras paikka oli sänky ja istualleen nukahtamisesta tuli päivittäinen tosiasia. Kun puolen vuoden non-stop darra ja väysymys sitten pikkuhiljaa hiipuivat pois, (eivät muuten kadonneet vain yksi päivä kuten sanotaan) liitoskivut alkoivat.

Vatsa kasvoi ja en pystynyt juurikaan kävelemään, sillä hormonaalisiin liitoskipuihin ei auttanut mikään muu kuin lepo tai raskauden päättyminen.

Koko homman jujuhan piilee nimenomaan siinä, että lapsen saaminen on niin tajunnanräjäyttävä kokemus, ettet lopulta välitä vaikka olisit menettänyt oikean kätesi ja kuu ja tähdet tippuisivat taivaalta.

Vihlova kipu säteili selässä, nivusissa ja häpykummussa. Muistan kuvailleeni tanskalaiselle jordmorilleni (maaäiti, kätilö) kipua ”kuin joku olisi lyönyt pesäpallomailalla suoraan sinne.”

Refluksi oli raskauden viimeiset pari kuukautta niin paha, että nukuin istualteen ja join päivittäin monta litraa piimää jotta päivän ruoat eivät nousisi suuhun yöllä. Juuri kun luulin ettei tämä nyt voi enää pahemmaksi muuttua, alkoi hormonaalinen akne kukkia kasvoillani kuin sadat juhannusruusut.

Kotikaupungin puolimaratonit tuli ja meni, osallistumiseni oli laatikkopyörän polkeminen aknearpiset posket punaisina ison vastakumpuni kanssa. Peilikuva leveni, puntarin viisari nousi taivaallisiin lukuihin ja ainoat urheilusuoritukseni olivat kävely vessaan oksentamaan ja takaisin sohvalle vetämään greippiä.

Vatsa kasvoi ja en pystynyt juurikaan kävelemään, sillä hormonaalisiin liitoskipuihin ei auttanut mikään muu kuin lepo tai raskauden päättyminen.

Ensin olin ollut darrassa puoli vuotta ja loppuraskauden joutuisin olemaan lähes liikkumatta.

Miten ikinä selviäisin maratoniin verrattavissa olevata synnytyksestä, jos en voinut pitää kunnostani huolta? Sen lisäksi että raskausaika oli kaikkea muuta kuin olin kuvitellut,  aloin pelätä edessä olevaa synnytystä.

Miksi kukaan ei ole koskaan kertonut, miten kauheaa tämä voi olla?

Toki on myös äitejä, joilla raskaudet ovat niin vaikeita, että he joutuvat viettämään raskausaikansa sairaalassa. Mutta kun itse koin olevani lähes invalidi ja hormonihöyryinen, en kyennyt näkemään tilassani paljoakaan positiivista. Lapsi kasvoi normaalisti ja oli terve, mikä olikin ainoa asia mikä piti minut jotenkin järjissään.

Synnytin esikoiseni toivomukseni mukaisesti veteen ja sain syliini terveen pojan. Olen onnellinen että sain synnyttää Tanskassa, jossa kannustetaan luonnolliseen synnytykseen.

Vauvan saannin jälkeen olikin sitten edessä kaikki uusi. Lapsesta tulee elämäsi kiintopiste, imetysrumba on päiväsi punainen lanka ja riippakivenäsi on muodottomaksi muuttunut vartalosi. Katselin itseäni peilistä enkä tunnistanut kuvajaista. Koskettelin kasvojani ja kysyin ääneen miten tässä näin kävi?

Oliko se kaikki sitten sen arvoista?

Koko homman jujuhan piilee nimenomaan siinä, että lapsen saaminen on niin tajunnanräjäyttävä kokemus, ettet lopulta välitä vaikka olisit menettänyt oikean kätesi ja kuu ja tähdet tippuisivat taivaalta.

Se on niin sairaan hullua, etten ole ikinä elämässäni kokenut vastaavaa. Sisälläni on kasvanut kokonaisia ihmisiä ja vartaloni kykenee muuttamaan muotoaan kuin joku alien toisesta ulottuvuudesta.

Sen lisäksi että pystyt luomaan elämää kuin joku jumalhahmo, et vielä tiedä mihin olet oikein ryhtynyt. Luulet että raskaus ja synnytys olivat joku elämää suurempi koetinkivi, mutta kaikki onkin vasta alussa.

Sen lisäksi että pystyt luomaan elämää kuin joku jumalhahmo, et vielä tiedä mihin olet oikein ryhtynyt. Luulet että raskaus ja synnytys olivat joku elämää suurempi koetinkivi, mutta kaikki onkin vasta alussa.

Nyt kun raskauksistani ja vauvavuosista on jo aikaa, pystyn ajattelemaan noita vuosia lempeämmin. Tietenkin, koska selvisin niistä hengissä. Mikään ei ole upeampaa, kuin nähdä omien lapsiensa kasvavan ja oppia tuntemaan heidät läpikotaisin. Nähdä kuinka vauvasta kehkeytyy elämän ihmeitä syleilevä taapero ja taaperosta nuori mies, joka aloittaa ihan oman matkansa minusta erillisenä.

Olen oppinut hyväksymään sen, että en pystynyt olemaan mikään punttia heiluttava hot mama raskaana ollessani, ulkonäköni muuttui lopullisesti ja että minun pitää nyt tehdä paljon enemmän töitä terveyteni vuoksi.

Raskausajat olivat todella rankkoja, mutta lopputulokset heittelevät tällä hetkellä pihalla vesi-ilmapalloja ja juoksentelevat nakuina ympäriinsä toisiaan jahdaten. Nuo nakupellet ja minä olemme jollakin syvällisellä tavalla yhtä ja tiedän, etten enää koskaan tule tuntemaan oloani yksinäiseksi.

Oma lapsi avaa uuden mahdollisuuden. On kuin alkaisi uusi ajanjakso, uusi elämä. Kuin saisi elää lapsuuden ihmeet vielä kerran, tällä kertaa oman lapsen silmin.

Lapsen rinnalla alkaa ymmärtää vanhemmuutta ja näkee omat vanhempansa myötätuntoisin silmin.

Vanhemmuus on niin paljon muutakin kuin likapyykkikori, uhmakohtaus karkkihyllyllä ja unettomat vuodet. Joka kerta kun lapsi kasvaa ulos kengistään, vanhemman sydän kasvaa tilavuutta. Se suurenee, ymmärtää, viisastuu ja oppii. Vanhemmuus ei ole menettämistä, vaan kasvua.

Ensin mikään ei tunnu järkevältä ja sitten kaikki tuntuu loksahtelevan kohdalleen. Elämän mukana tulee kuolema ja menettämisen pelko. Jopa sen ymmärtäminen, että perheenä eläminen ei kestä ikuisesti. Että lapset ovat pieniä vain hetken, sitten he haluavat oman lineaarinsa, oman elämän.

Tämä hetki kurottautuu myös aivan oman elämän alkuun, käy läpi koko jatkumon ja katsoo tulevaan.

Ympyrä sulkeutuu.

Kommentit

2 kommenttia
Avatar

Turha noista kommenteista on välittää. Joka ikinen poika on saatanallisen ruma, ei se siitä miksikään muutu. Joskus kyllä ihmettelen miksi ihmeessä suomalaiset edes hankkiutuu raskaaksi, kun tietää että ne lapset näyttää lähinnä valkovuotoklimpeiltä 🙄 Meillä päin ei poikia hirveästi päästetä ulos.

Avatar

Niin KAUNIS KIRJOITUS! Mun raskaudet olivat about samoja kuin sun, ja olo oli juurikin ”miks kukaan ei oo kertonut” 🤣

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä