Raskaudenjälkeisestä rapakunnosta himoliikkujaksi – miten tein sen?

Teksti

Tekstini on omakohtainen, eikä käsittele liikuntarajoitteisia tai muuten liikuntakyvyttömiä. Olen itse nk. perusterve, joskin sairastuin krooniseen kolmoishermosärkyyn vuosia sitten. Kolmoishermosärkyni on suurimman osan aikaa nykyään kivuton, sillä vegaaninen ruokavalio, painonnosto ja muu aktiivinen urheilu pitävät oireet poissa. Kolmoishermosärkyni ei siis ole liikuntaa rajoittava tekijä.

Kyykkääminen? Alas menee ihan tuosta vaan, mutta ei pääse ylös.

Rapakunto on ihan hirveä olotila

Olin molempien raskauksieni jälkeen todella syvissä rapamudissa ja tarkoitan sitä oikeasti. Rapakunto on ihan hirveä olotila. Tämä ei ole nyt mitään oho en voinut juosta kuin puolimaratonin synnyttämisen jälkeen ja spagattikin venyi vasta synnytystä seuraavana päivänä. Vaan oikeasti lihaskuntoni oli niin huono, etten pystynyt edes kävelemään suorassa.

On todella raivostuttavaa haluta juosta niin lujaa kun kintuista lähtee ja tajuta parin metrin päästä, ettei vaan pysty. Hengästyy jo parin loikan jälkeen ja hypähtäessä horjahtaa.

Kehonhallintani oli lähinnä vinossa olevaa imetystä ja vasemman hauiksen koko kaksinkertaistui parissa kuukaudessa toiseen käsivarteen nähden. Olo tuntui muhkeroiselta, lonkkavikaiselta vanhukselta. En jaksanut mitään, en osannut enää edes seistä oikein ja joka paikkaa särki.

Oikeasti lihaskuntoni oli niin huono, etten pystynyt edes kävelemään suorassa

Kärrynpyörät eivät myöskään onnistu noin vaan, sillä reisilihas revähtää välittömästi. Vai pitäisikö joka ikinen kerta ennen kuin säärtä vähän heilauttaa, tehdä 15 minuutin lämmittelyt ja huolelliset venytykset? Entäs joku spontaani hulvaton parkouria muistuttava katutolpassa pyörähtäminen? Niskat menee jumiin. Tuloksena pari viikkoa kääntymätön pää.

Kyykkääminen? Alas menee ihan tuosta vaan, mutta ei pääse ylös.

Liikkumattomuus aiheuttaa helposti liikkumattomuuden kierteen

Liitoskivut, refluksi, pahoinvointi ja kovat ennenaikaiset supistukset tekivät minusta raskausaikana vastentahtoisen sohvaperunan. Lannistavinta oli synnytyksen jälkeen huomata se, miten oma huono kunto tuli yllätyksenä. Kun nousin portaita ylös tai ponnistelin, hengästyin välittömästi.

Sitä se tahaton tai tahallinen liikkumattomuus teettää. Lihaskunto, balanssi, hapenottokyky, voima ja kestävyys pikkuhiljaa hiipuvat, jos kehoa ei käytä mihinkään. Ja mitä vähemmän liikkuu, sitä hankalammalta ja vaikeammalta liike tuntuu.

On noloa olla kömpelö, kun mieli haluaisi hyppelehtiä kuin villi varsa.

On noloa olla kömpelö, kun mieli haluaisi hyppelehtiä kuin villi varsa.

Ei tee mieli lähteä edes liikkumaan, kun omat makkarat nolottavat ja kaikki urheilu on vain konkreettinen osoitus siitä, miten huono on ja ei edes jaksa mitään. Himoliikkujien intoilu tuntuu kaukaiselta unelta tai silkalta valheelta, kun omalla kohdalla kaikki liikkuminen sattuu.

Keho tarvitsee liikettä voidakseen hyvin, mutta dieettikulttuuri vääristää liikkumisen syvää merkitystä

Dieettikulttuuri ja kehoon liittyvä häpeä vääristää liikkumisen syvempää merkitystä

Perustervekin ihminen vaikuttaa nykyään hieman pöpiltä, jos haluaa urheilla joka päivä. Varsinkin jos ei ole ammattiurheilija tai jotenkin muuten tavoitteellinen.

Olemme tottuneet siihen, ettei liikkumiselle nyt ole kauhean usein aikaa ja jos onkin, niin se on vain harrastus muiden joukossa. Vähän kuin käsityöt tai leipominen. Tai sitten välillä pitää ottaa kauhea tsemppi päälle ja vetää viikko joka päivä, kunnes kaikki paikat on hajalla ja ei tullut hyvä ja energinen olo. Ihan hyvä siis, jos muutaman kerran viikossa ehtii.

Muutaman kerran viikossa??

Tämä keho, joka tarvitsee liikettä, tärähtelyä, venytystä? Nämä luut, jotka vahvistuvat ja jaksavat kantaa läpi elämän, jos niille antaa aimo tujauksen rasitusta, säännöllisesti? Nämä keuhkot, joiden suorituskyky paranee rasituksessa? Nämä lihakset, joissa on kaikki se potentiaali valtavaan kasvuun ja kehitykseen? Tämä kokonaisuus, joka tarvitsee liikettä toimiakseen optimaalisesti?

Ensimmäisen raskauteni jälkeen halusin äkkiä takaisin fittiin kuntoon, sillä olin suorastaan kauhuissani muuttuneesta kehostani. Lähestyin omaa liikkumista ja kehollisuutta väärin.

Aloitin täysillä, rääkkäsin, pakotin, kielsin ja kontrolloin. Tiesin että pystyisin vaikka väkisillä kontrolloimaan painoani, mutta onko tervehenkistä liikkua tavoitellakseen tiettyä painoa tai kehonkuvaa? Luin paljon fitnesblogeja, seurasin tiukkoja dieettejä, treenasin kuin hullu. Muokkasin epätäydellistä vartaloani paremmiaksi, riittävämmäksi.

Minulle se oli kuitenkin epäluonnollinen olotila, enkä voinut nk. ihannepainossanikaan hyvin.

Dieettikulttuuri ja kehoon liittyvä häpeä vääristää liikkumisen syvempää merkitystä. Liikkumisesta ja treenaamisesta tulee helposti pakonomaista, jokainen suupala punnnitaan ja mitataan tarkkaan. Puhelin piippaa kun päivän kalorit paukkuu yli. Tässä kaikessa on jotain todella vinksallaan. Onko elämäntehtävämme saavuttaa nk. ihannepaino, tietynlainen ajankuvan mukainen ihannekeho? Saavuttaako sillä jonkinlaisen statuksen jota ei saa, jos on vatsamakkara tai rakastaa hyvää ruokaa, ihan noin vaan mittaamatta annoskokoa?

BMI eli kehonkoostumusmittarinkin kehitti aikoinaan matemaatikko, eikä sen alkuperäinen tarkoitus ollut koskaan tulla terveydenhuollon käyttöön. Sen ei ollut tarkoitus olla terveysmittari, joka siitä on nyt tullut.

Hyväksyin kehoni voimavarat ja aloin kuntouttaa itseäni

Ei ihmedieettejä, ei kiristelyä, ei rankaisua

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jolloin mielen stressitila vaikuttaa myös kehoon. Löysin liikunnan ilon kun päästin kaikesta ensin irti. Ymmärsin aikamme vääristyneet arvot, dieettikulttuurin vaarallisuuden ja hyväksyin kehoni sellaisenaan.

Nykyään liputan kehopositiivisuuden puolesta ja kritisoin voimaakkaasti dieettikulttuuria. En ollut ennen syvällisesti kehopositiivinen ihminen, sillä en hyväksynyt omaa vartaloani ja sen muuttumista elämätilanteeni mukaan. Erilaisia kehoja ei voi hyväksyä, ellei ensin rakasta omaa fyysistä olomuotoaan. Opettelin lempeyttä itseäni kohtaan ja se alkoi heijastua elämääni joka tasolla.

Toisesta raskaudesta palautuminen oli kuin fysiologista kuntoutusta. Tuntui kuin olisin rekan alle jäänyt ja piti alkaa opetella kävelemään, seisomaan ryhdissä, istumaan suorassa, hyppäämään ruutua lasten kanssa hyvässä balanssissa ja ennen kaikkea, antaa itselleen aikaa parantua pikkuhiljaa.

Tein aluksi kehonpainotreenejä kotona vauvan kanssa, joogailin ja tein kaikkea kevyttä, sillä muuhun kehoni ei vielä pystynyt. Pikkuhiljaa tuntien vaunulenkit ja kotijumpat saivat lihaskuntoni paranemaan ja olin valmis lähtemään ihmisten ilmoille. Aloin käydä ohjatuilla tunneilla, sillä en luottanut kehontuntemukseeni. Pelkäsin rikkovani paikkoja, sillä kuntoni ei vielä ollut tarpeeksi hyvä.

Tunneilla sain tarpeellisia neuvoja tekniikoissa ja sitä mukaa lisää itseluottamusta. Ei ihmedieettejä, ei kiristelyä, ei rankaisua.

En kiirehtinyt, tuijotellut vaakaa tai peiliä, ja niin hiljalleen kehoni alkoi voimistua- kun kohtelin sitä rakkaudella.

Nyrkkisääntöni

  1. Hiljaa hyvää tulee. On vaikeaa olla kärsivällinen jos tuijottaa vaakaa tai peiliä. Eli en tuijottanut niitä vaan keskityin kehoni ja oloneji kuuntelemiseen, kunnoittamiseen ja hoivaamiseen.
  2. Liiku joka päivä, mutta anna ilon ohjata tekemistä.
  3. Syö ravintorikkaasti. Syö vatsasi täyteen. Mitä terveellisemmin syö, sitä parempi olo on ja sitä terveellisemmin haluaa syödä. Kierre on valmis!
  4. Lepää ja nauti, joka päivä. Lepo on yhtä tärkeää, kuin liike.
  5. Älä harrasta kieltoja. Ditch the diet! Syömisen ja mielihalujen kontrollointi johtaa helposti kierteeseen, jossa tuntee syyllisyyttä herkuttelusta ja koska ”mokasi” jo, ahmiikin entistä enemmän. Syö mitä tekee mieli ja nauti elämästä.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä