Ravisuttava kokemus viimeistään riisuu mielen kaikesta turhasta – läsnäolon voima on voimista vahvin

Teksti

Eräs ilta on jäänyt mieleeni ravisuttavaksi kokemukseksi. Olen nimennyt tuon illan elämäni kauheimmaksi –  ja samalla onnellisimmaksi.

”Lapset olivat Askin ympärillä, joka otti viimeisen matokarkin ja laittoi sen suuhunsa. Pojat katsoivat häntä ja nauroivat kovaan ääneen. Ask korisi ja heittäytyi makuulleen sohvalle leikkien kuollutta. Muut nauroivat ja huusivat, että Ask on taas kuollut! Vilkaisin sohvalle, sillä aistin että kaikki ei ollut niinkuin piti. Ehkä se oli se korina, joka oli liian vaimea. Leikkikuoleminen on yleensä paljon dramaattisempaa. ”

Ask oli lakannut hengittämästä ja muuttunut siniseksi. Hän oli eloton. (Voit lukea tapahtuneesta täältä)

Ambulanssin ja lääkärintarkastuksen jälkeen kunnossa oleva, mutta yhä tajuton, lapseni nukkui läpi yön. En pystynyt nukkumaan, sillä kokemus oli ollut järisyttävä. Miten pienestä kiinni on se että me heräämme seuraavaan päivään. Miten ihmeellistä elämä on. Miten ihmeellistä on elää.

Läsnäoloon voi joutua opettelemaan. Uusi päivä on lahja, ja sen tarjoamat kokemukset ja tapahtumat ovat ainoita jotka ovat merkityksellisiä. Jyllanninsuomineito/Terhi-anneli Bech Koivisto

Tuona hetkenä pysähdyin miettimään miten kaikki on pienestä kiinni. Ja miten typerää on olla elämättä täyttä elämää jo tänään, kun huomisesta ei ole tietoa.

Aloin tietoisesti hidastaa. Keskittyä olemaan, kun sisimpäni pyysi niin. Jättämään puhelimen kiinni ja blogikirjoituksen kirjoittamatta, kun sisimpäni oli rauhaton. Keskittymään pieneen, kun mieli karkasi liian suuriin. Sillä mitä merkitystä olisi suorituksillani jos huomista ei tulisikaan?

Kokemus alkoi myös irroittaa minua menneisyyden haamuista. Katkeruuksista, kateuden tunteista ja asioista, joilla ei pitäisi olla enää mitään merkitystä. Aloin parantua tunnekylmyydestä joka kietoutui traumojeni ympärille. Annoin luvan alkaa taas tuntea, antaa empatian virrata suonissani ja luvan elää läpi kaikki tunteiden kirjo. Päästää irti häpeästä, joka sitoo sydäntä kylmin kourin: Ole kova, pehmeys on heikkoutta.

Mitä olen jättänyt tekemättä, sanomatta tai elämättä? Antaa anteeksi, olla lempeämpi ja elää oikein jo tänään.

Lapset osaavat sen. Ja oppivat siitä pois liian nopeasti. Tuota taitoa pitäisi vaalia, eikä kulkea siitä poispäin.

Olen joka päivä kiitollinen että saan nähdä Askin kasvavan.

Mennyttä emme saa takaisin eikä kukaan ole luvannut meille huomista.

Läsnäolosta paasataan paljon ja teen sitä itsekin. Asia on paljon ajatuksissa ja kuin jokin lopullinen päämääränä, johon pääsemme sitten kun. Heti mutku, sitku ehdimme. Kiire ja ylisuorittaminen vie voimavarat ja kyvyn läsnäoloon. Lisäten vettä poissaolemisen ja uupumukseen myllyyn. Sillä läsnäolo on toisaalta kovin helppoa – ja todella vaikeaa. Mieli vaeltelee sinne tänne, poukkoilee lineaarissa taakse ja eteen. On yllättävän vaikeaa pysyä nykyhetkessä, sillä mieltä vaivaa stressi, kalenterin piippaukset, rahahuolet ja vaatimukset olla aina tavoitettavissa.

Lapset osaavat sen. Ja oppivat siitä pois liian nopeasti. Tuota taitoa pitäisi vaalia, eikä kulkea siitä poispäin.

Ask ihastelee puun kaarnaa. Hän on tässä ja nyt. Lapsilla on taito, johon meidänkin kannattaisi pyrkiä takaisin.

Metsäretkellä mieli riisutaan kaikesta turhasta ja ollaan tässä. Metsä hoitaa meitä.

Sillä me ihmiset uskomme jotenkin kummasti elämän lineaariin ja sen selvään jatkuvuuteen. Mutta emmehän me enää ole siellä menneissä – emmekä voi olla koskaan varmoja huomisesta? Miksi käyttää aikaa ja voimavaroja johonkin, joka meni jo, ja johonkin joka ei ole vielä täällä?

Havahtumisen läsnäoloon ja kunkin hetken arvon tajuaa usein vasta kun tulee kova paikka eteen. Kuolema, sairaus, taloudellinen ja terveydellinen romahdus – tai läheltä piti tilanne, kuten omalla lapsellani oli. Mutta miksi odottaa kunnes jotain kamalaa tapahtuu?

Havahtumisen läsnäoloon ja kunkin hetken arvon tajuaa usein vasta kovan paikan tullen.

Kiitä ja lähde läsnäolon polulle.

Ja miten lapsesi sinua nyt katsookaan. Hän näkee, että olet tässä.

Läsnäolo ja ajan arvo liittyy olennaisesti siihen miten olla lapsien kanssa. He elävät nykyhetkessä ja kaipaavat vanhemman läsnäoloa samassa paralleelissa. Sillä kun me olemme aina jäljessä tai edellä tulee lopulta se päivä, kun he ovatkin jo kasvaneet. Milloin se tapahtui, me kysymme. Se tapahtui niinä minuutteina, tunteina, viikkoina, kuukausina ja vuosina, kun me emme  olleet heidän todellisuudessaan.

Tässä ja nyt.

Ja kaiken aikaa he odottivat että me ottaisimme kiinni tai hidastaisimme.

Tartu hetkeen ja ole siinä. Katso lastasi ilman ajatusta itsestäsi, muista, tulevasta ruoasta, puhelimen räpläämisestä, väsymyksestäsi tai mistään ympäröivästä. Tunnetko miten lämpö valuu sisimpääsi? Ja miten lapsesi sinua nyt katsookaan. Hän näkee, että olet tässä.

Ask käski minua varomaan, etten tallaa sieniä. ” Ne ovat elossa”.

Katso video

View this post on Instagram

Me mentiin tänään metsään. Kaksin 💓 Läsnäolosta paasataan paljon ja teen sitä itsekin. Asia on paljon ajatuksissa ja kuin jokin lopullinen päämääränä, johon pääsemme sitten kun. Heti mutku, sitku ehdimme. Kiire ja ylisuorittaminen vie voimavarat ja kyvyn läsnäoloon Läsnäolo ja ajan arvo liittyy olennaisesti siihen miten olla lapsien kanssa. He elävät nykyhetkessä ja kaipaavat vanhemman läsnäoloa samassa paralleelissa. Sillä kun me olemme aina jäljessä tai edellä tulee lopulta se päivä, kun he ovatkin jo kasvaneet. Milloin se tapahtui, me kysymme. Se tapahtui niinä minuutteina, tunteina, viikkoina, kuukausina ja vuosina, kun me emme  olleet heidän todellisuudessaan. Tässä ja nyt. Lue blogiteksti @kaksplus blogissani, linkki @jyllanninsuomineito profiilissa 💓 #läsnäolo #hidaselämä #slowlife #vegan

A post shared by Terhi-Anneli Bech Koivisto (@jyllanninsuomineito) on

 

Miten olet oppinut läsnäoloa?

 

 

Kommentit

2 kommenttia
Terhi-Anneli

Hei Maisa,

anteeksi kun vastaaminen on kestänyt niin kauan.

Hieno lausahdus, päivä kerrallaan! 🙂

Terhi

Avatar

Oot taas totuuden äärellä. Mun lempi lausahdus: carpe diem. Hoidan kahta pienellä ikäerolla olevaa pienokaista kotona ja kaikille niille, jotka kysyy, miten meillä menee ja miten jaksan, vastaan tuon saman – carpe diem! Joka päivä monta kertaa tulee huokastua (hyvällä) ja mietittyä: ihanaa.

Miks tää maailma vie ihmiset kauas olennaisesta? Ja tosiaan, miks niin monet havahtuu vasta, kun menettää?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä