Sanoin ei voi kuvata, miten paljon omaa lastaan rakastaa

Teksti

Lapsen syntymä on valtava juttu. Se on niin elämänmullistavaa, että vanhemmat palaavat aiheeseen jatkuvasti.

Nolot vanhemmat muistelevat rippijuhlissa pikkuvesselin touhuja vedet silmissä ja vielä vanhuksinakin palaavaat tuohon ainutkertaiseen hetkeen, kun he saivat ensimmäisen lapsensa käsivarsillensa.

Lapsen saaminen nimittäin muuttaa kaiken. Ihan kaiken.

Lapsen saaminen nimittäin muuttaa kaiken. Ihan kaiken. Ja ennenkuin lapsen saa, ei voi tietää miltä tuntuu, kun on oma lapsi. Ei vaan voi tietää. Jos kuvittelee tietävänsä, ei oikeasti tiedä. Ja sitäkään ei voi tietää, että lapsen syntyessä saapuu myös jotain muuta järistyttävää, nimittäin pakokauhu. 

Yhtäkkiä kaikki on muuttunut ja mikään ei ole ennallaan.

Hyvästi jää spontaanit bileillat ja reppureissut, sohvapäikkärit ja yölliset leffamaratonit. Sen lisäksi että vapaus on menneen talven lumia, (ellei lähde lätkimään, sitäkin tapahtuu ja se on tavallaan ymmärrettävää koska pakokauhu) myös sitä miltä se vapauden menetys oikeasti tuntuu, ei voi tietää, ennenkuin sen on menettänyt.

Kun joku asia tapahtuu oikeasti, on se täysin eri asia, kuin jonkun kuvitteleminen leikisti. Pakokauhun kärki ei kuitenkaan jää tähän. Pakokauhu mitä tuntee pidellessään vastasyntynyttä, on vasta alkusoittoa.

Pakokauhun kärki ei kuitenkaan jää tähän. Pakokauhu mitä tuntee pidellessään vastasyntynyttä, on vasta alkusoittoa.

Jos ennen oman lapsen saamista onkin joskus lainannut serkun kaiman lapsia hoitoon tai vienyt heitä päiväksi Lintsille, ei voi tietää miltä ne keikat olisivat tuntuneet, jos se olisi oma lapsi. Vieras tai puolituttu lapsi on yleensä hauska tasan sen pari tuntia, kunnes jatkuva vahtiminen ja lapsen epälooginen käytös alkaa käydä hermoille. Mikään ei ole vapauttavampaa kuin lapsen palauttaminen vanhemmilleen ja hiippailu omaan kämppään katsomaan lempparisarjaa, syömään vapaasti omasta karkkipussista ja nukkumaan pitkään lauantaiaamuna.

Mutta pakokauhun tunne etenee. Lauantaiaamut ja nukkuminen ei ole mitään sen rinnalla, mitä on todellinen pelko. Millaista on pelätä oman lapsensa puolesta. Maailma on yhtäkkiä uhkaava paikka, muut lapset hirviöitä, koulun leikkikenttä miinarata, tupakat, huumeet ja elämän kolhut odottelevat kulman takana. Pelko tuppaa hiipimään esiin juuri silloin, kun elämä on kauneimmillaan.

Suurista suurin pelko on se, ettei lapsesta tulisi samanlainen kuin itse. Sillä jos jokin peloista on tullut lapsen saamisen myötä, niin pelko riittämättömyydestä.

Pelko tuppaa hiipimään esiin juuri silloin, kun elämä on kauneimmillaan.

Pelko on siellä, kun katsoo omaa lastaan, joka on juuri nukahtamaisillaan. Kun nukkuva käsi silittää poskea ja vetää luokse. Kun parivuotias katsoo suoraan silmiin ja niissä näkyy viaton luottamus. Kun koululainen lähtee aamulla ensimmäistä kertaa yksin pyörällä kouluun. Pelko tuppaa hiipimään esiin juuri silloin, kun elämä on kauneimmillaan.

Kun lapsi vain istahtaa viereen ja sydämenlyönnit erottuvat Frozenpaidan läpi. Kun kaikki on hyvin. Haluan lapseni, että sydämesi lyö vielä pitkään ja teen kaikkeni, että se lyö vahvana.

Haluan lapseni, että sydämesi lyö vielä pitkään ja teen kaikkeni, että se lyö vahvana.

Rakastan sinua, sitä ajattelee. Mutta siitä kaikesta pakokauhun, pelon ja rakastamisen sekasotkusta on vaikeaa tehdä millään selonteolla mitään toiselle ymmärrettävää, kun ei sitä ymmärrä itsekään.

Kieli on yksinkertaisesti rajallinen kertomaan, miten paljon omaa lastaan rakastaa.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä