”Sydämesi hakkaa lujempaa koska siellä on suru” – sanoi pikkuveli isoveljelle

Teksti

Tämä on vain pieni arkinen huomio, ehkä aikoinaan olisi ollut paikallaan kirjan marginaalissa. Lyijykynällä tehty, hapertuva.

Poikani menee sykkyrään takapenkillä ja taapero huutaa aja aja, mulle on ihan sama. 

Autoon on ahdettu kassit, eväät, dinosaurukset, sukattomat jalat, kumpparit, muruteltu lastenistun, minä, tanskalainen sade tuulilasissa ja kaksi lasta. Olimme matkalla Koldingiin uimaan. Tämä ei ole meille arkinen asia koska ajanpuute, rahanpuute ja koska aukioloajat eivät aina sovi. Tätä on odotettu, suunniteltu ja ystävän kanssa sovittu. Extraupea hieno juttu lauantaille.

Olimme sopineet 8-vuotiaan poikani ystävän Oliverin hakemisesta kello 15.00.

Me olimme autossa pakattuina dinosaurusten ja keksien kanssa ja odotimme Oliverin osoitteessa kun sade pyyhki auton näkyvyyden nollaan. Me odotimme, soitimme ovikelloa, soitimme Oliverin ädille. Ei vastausta, ketään ei ollut kotona.

Odotimme viisitoista minuuttia. Tiesin jo että he olivat ehkä unohtaneet. Lapset halusivat että odottaisimme. Sanon Elias ne on vaan unohtaneet. Poikani menee sykkyrään takapenkillä ja taapero huutaa aja aja, mulle on ihan sama. 

Tätä on kuitenkin odotettu. Iltaisin kuiskailtu, miten sitten kaverin kanssa saa mennä liukumäkeen, saunaankin jopa. Miten voi mennä yhdessä miesten puolelle, eikä tarvitse mennä äidin ja pikkuveljen kanssa naisten pukuhuoneisiin. Siellä on noloa, tissejä.

Ja oli pakko ajaa, sillä uimahalli sulkisi ovensa 18.00. Ajamme märkää tietä pitkin ja taapero huutaa miten on ihan sama, pelleilee. Tarkkailen puhelinta liikaa, josko vielä tulisi soitto että kaverin voisi hakea.

Elias on ihan hiljaa, nojaa ikkunaan. Sanon että ensi kerralla sitten, kerro miltä tuntuu, ymmärrän jos on paha olla? Sanoo ettei halua puhua asiasta. Näen sivupeilin kautta että toinen itkee.

Pikkuveli laulaa mukana ja sanoo yhtäkkiä että Eliaksen sydän lyö varmasti lujempaa, koska se on surullinen.

Radiosta raikaa tanskalainen laulu.

Ja yhtäkkiä pikkuveli sanoo laulunsa lomassa että

Eliaksen sydän lyö varmaan lujempaa koska se on surullinen. Minun ei koska Oliver ei ole minun ystävä. Mutta ymmärrän että toisen sydän on kipeä, niin kipeä. Mutta siksi minullekin tuli kyllä nyt aika surullinen olo.

Puristan rattia ja haukon henkeä. Miten kauniita sanoja, miten kauniita ajatuksia. En osaisi lohduttaa paremmin.

Sanon kuitenkin molemmille, että ymmärrän surun ja pettymyksen, mutta meille tulee silti kivaa vaikka kaveri ei nyt ehtinytkään. Ja me otamme hänet mukaan ensi kerralla.

Eihän sanat mitään auta. Mutta niin uintireissu pyyhkii kyyneleet. Hampurilaiset täyttivät surulliset vatsat.

Voisihan sitä ajatella, ettei lasten pettymykset ole suuria tai tärkeitä. Mutta ovat ne. Ne ovat merkityksellisiä ja opettavat lapsillemme myötätuntoa ja sen, että muiden tunteet ovat tärkeitä. Tunteet sitovat meitä toisiimme, opettavat avoimuuden merkitystä ja tunteista puhumista.

Miten paljon helpompaa on lopulta, kun saa sanoa miltä tuntuu? Miten usein olen itse ollut pettynyt, tai pettänyt.

Ja  jos ei osaa sanoa, pikkuveli tai läheinen tietää ja sanoo sen silti puolestasi?

Sain muuten viestin Oliverin äidiltä tuntia myöhemmin, että puhelin oli unohtunut kotiin ja he olivat jumittaneet kaupungille. Oliver oli itkenyt ja ollut vihainen myös.

Sovimme lapsille uudet treffit.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä