Tanskalainen näkökulma: Suomessa lapset eivät saa olla lapsia

Teksti

Kävimme juuri Suomessa kahden poikani kanssa. Olimme ”pyrähdysmatkalla” sillä matkustimme maanantaina, olimme vasta myöhään illalla perillä majoituspaikassa ja paluulentomme oli jo torstaina. Rationaalisesti ajateltuna reissussa ei ollu järjenhäivää. Halusin silti tehdä tämän todella tyyriin reissun, koska meillä ei ole enempää yhteistä lomaa ja koen todella suurena asiana että lapset saavat viettää aikaa Suomessa.

Onhan Suomi minun juureni, kotomaani, sydämeni kieli ja sieluni sävy.

Olemme asuneet Tanskassa aina, lasten näkökulmasta. Lasten näkökulmasta Tanska on heille sama kuin minun lapsuuden Suomeni, heillä on juuret tanskanmaassa, kielessä, tavoissa ja muistoissa. He ovat kulttuurisesti myös aika pitkälle kuten kaikki muutkin, joskin vegaanius erottaa meitä hieman valtavirrasta. Ja no ehkä ulkomaalainen äiti omituisine aksentteineen ja juttuineen tekee meistä himpun verran erikoisempia. Mutta muutoin lienemme normaaleja semmoisella tanskalaisella boheemilla tatsilla, joka nyt sekin kuuluu sisäsyntyisesti tanskalaisuuteen.

Tanskassa on paljon maahanmuuttajia, paljon enemmän kuin Suomessa. Täällä suurin osa ravintoloista ja baareista on aikoinaan ulkomailta tulleiden sukujen ja perheiden omistuksissa, ja ehkä he ovat osaltaan tuoneet Tanskaan sallivuuden ilmapiiriä. Sallivuutta, joka liittyy lapsiin ja perhekeskeisyyteen.

Lähikioskimme on perheyritys, jossa intialainen perhe hengailee usein porukalla. Pienet lapset leikkivät kioskin ulkopuolella ja meidän on lasten kanssa aina helppo mennä paikkaan, jossa yrittäjyyttä ja lapsia ymmärretään.

Tanskassa lapset ja perheet tuntuvat olevan tervetulleita kaikkialle.

Oli kyse bileistä, ravintolassa käymisestä tai junamatkasta, ihmiset ottavat kontaktia lapsiin, puhuvat heille, laskeutuvat heidän tasolleen ja antavat vanhemmille olon että olemme tervetulleita. En ole koskaan Tanskassa ollessani muutoinkaan tuntenut sellaista fiilistä, että lapseni olisivat häiriöksi. Tai ärsyttäviä. Tai liikaa. Tai joku ylimääräinen rasite ylipäänsä.

Koska eiväthän lapset ole mikään häiriö.

Me olemme kaikki olleet lapsia ja kuka meistä haluaisi olla häiriö sosiaalisissa ja julkisissa tiloissa? Kun me olemme pieniä, me emme tiedä mitä me teemme. Me silti haluamme kuulua joukkoon. Me tykkäämme kulkea vanhempien mukana ja seikkailla siellä missä hekin. Ja minä ainakin vanhempana haluan että lapseni ovat kanssani. Koska miksi olisin tehnyt lapsia jos en haluaisi kokea kaikkea heidän kanssaan?

Tanska on monin tavoin Etelä- Eurooppaan kallellaan, eri tavoin kuin Suomi. Täällä Jyllannin puolella ainkin on mielestäni jotenkin vapautuneempi ja tervehenkisempi suhtautuminen ihmisiin ja ihmisyyden moninaisuuteen. Jos liikut julkisilla paikoilla, altistut sosiaalisuuden kirjolle. Kestä meteliä, tai sitten jos ei kestä niin ehkä on parempi pysyä kotona tai hakeutua hiljaisuuteen.

Kun sitten istahdin tyyriin mutta paljon odotetun Suomipyrähdyksemme lennolle Köpiksestä Helsinkiin, se alkoi.  Nimittäin lasten tuomitseminen siitä, että he ovat lapsia. Miten nyt lapset käyttäytyykään. Ask ( viisivuotias poikani) kiljahti onnesta kun kone nousi ja Elias oli myös Fortnite hyräilyllään kannattelmassa tilannetta. Piti olla hieman coolimpi, olihan hän lentänyt Suomeen jo n. 25 kertaa ennenkin.

Edessämme istuvat vilkaisivat meitä tuolien raoista. Kun vaan nauroin lasteni mukana, oli vastaus toinen vilkaisu ja päänpyörittely.

Kun lennolla en tajunnut puuttua lasteni rupatteluun ja iloon, sanoi vieressäni yksinmatkustanut nainen ”shhhhhh”. Katsoin naista ja olin aidosti hämmentynyt. Olisin ymmärtänyt harmituksen ja hyssyttelyn jos lapseni olisivat oikeasti olleet todella äänekkäitä, hyppineet penkillä, roikkuneet lattiolla, juoksennelleet, potkineet edessä istuvia, olleet desibeleissä korkeammilla lukemilla tai rääkyneet. Mutta he eivät tehneet mitään sellaista.

Kysyinkin naiselta:

”Onko tämä joku hiljaisuuslento?” Koska Tanskan junissa voi mm. valita hiljaisen junavaunun tai perhevaunun.  Täti siristi silmiään kapeammiksi ja vastasi että ei, mutta pitää lasten osata käyttäytyä. Kysyin sitten naiselta että miten pahasti lapseni käyttäytyvät, nehän vaan osoittavat iloa?

Nainen sanoi, että:

”Heidän pitäisi olla hiljaa.”

Minä kysyin häneltä:

”Miksi? Miksi meidän tai lasteni pitäisi olla hiljaa kun ei ole yö ja me vaan iloitsemme lennosta?”

Ja nainen vastasi:

”Koska lasten pitää vaan osata olla hiljaa.”

Ja minä sanoin:

”Emme me elä jossakin 50-luvulla enää. Lasten ei tarvitse olla hiljaa ja ei aikuistenkaan. On ihanaa kun voimme näyttää tunteitamme.”

Nainen katsoi minua pitkään ja pudisteli päätään. Mutta oli hiljaa.

En ollut tuohtunut, mutta tiukka. Olin samalla hämmenyt siitä, että en ollut taas pitkään aikaan ajatellut että olisimme liian äänekkäitä. Olisimmeko liian äänekkäitä Suomeen?

Luulen että monet muutkin kuulivat keskustelumme, mutta kukaan ei jatkossa huomauttanut meille mitään. Me emme kiljuneet tai olleet epätavallisen äänekkäitä: me luimme kirjoja, juttelimme ja lauloimme välillä hämähäkkiä. Emme kovaa ja korkealta, mutta emme kuiskaillen.

Pääsimme Suomeen ja majoitukseemme. Ja me nautimme luonnonrauhasta ja sosiaalisista kohtaamisista.

Lapset elävät hetkessä. Heillä ei ole menneisyyttä tai tulevaa, he ovat onnesta tai surusta sekaisin niissä tunteissa ja oloissa mitä heillä on tässä ja nyt. He eivät pysty edes fyysisesti olemaan paikoillaan sillä heidän luunsa ja lihaksensa kolottavat: ” Minä haluan liikkua, elää ja nähdä!” Muistan tuon tunteen omasta lapsuudesta. Sen jalkojen kolotuksen, kun jokainen varvas halusi heilua erikseen ja takapuoli puutui.

Mutta kun olin ensin havahtunut tähän käytökseen, jossa lapset ovat häiriötekijä ennemmin kuin luonnollinen ja ihan osa elämää, en voinut olla huomaamatta sitä kaikkialla. Lapseni selvästi ärsyttivät ihmisiä kun käväisimme Jumbossa. Menimme syömään ja tarjoilija näytti ahdistuneelta. Lapsiperhe? Mitä jos tulee hepuleita tai liikaa ääntä? Vai kuuntelivatko he vaan tanskankielistä pulputusta ja tulkitsin kaiken väärin?

Mutta ne joita lasten olemassaolo siinä lapsen hahmossa ärsyttää ja ahdistaa, niin haluan muistuttaa että jos oma lapsi saa raivarit tai ahdistuu, se on me vanhemmat jotka siitä ahdistumme ja tunnemme sitä suurinta syyllisyyttä lähtökohtaisesti, jos meidän täytyy. Mutta me myös yleensä pidämme huolta tilanteesta ja lapsistamme. Jos joskus on tilanne ettei vanhempi näytä korjaavan lastensa häiritsevää käytöstä, voi asiaan puuttua ihan ystävällisesti ja myötätuntoisestikin. Ehkä uupunut vanhempi oli muissa maailmoissa, eikä nähnyt miten sekunnin murto-osassa taapero oli taas poistunut tuoliltaan seikkailemaan jonnekin minne ei pitäisi.

Monet pienet vasta opettelevat käytössääntöjä ja tekevät virheitä. Pienet vauvat voivat itkeä ja lohduttaminen ei aina auta. Taapero voi hermostua paikoillaan istumiseen ahtaassa tilassa ja joskus vanhemman keinot voivat olla vähissä. Äitinä en silti jaksanut jatkuvasti olla neljän seinän sisällä vauvan ja taaperon kanssa, vaikka tiesi etteivät he osaa olla julkisilla paikoilla näkymättömiä ja olemattomia. Silti oli oman mielenterveyden vuoksi pakko liikkua muuallakin, siitäkin huolimatta että osakseen voisi saada arvostelevia katseita ja kommentteja.

Annetaan lasten olla lapsia, ja olkaamme mekin joskus tunteellisia neutraalin sijaan. Varsinkin julkisilla paikoilla, jotka ovat sosiaalisia tiloja.

Kun lentomme laskeutui jälleen Tanskan maan kamaralle, tunsin helpotusta. Olin onnellinen että olimme olleet Suomessa ja että lapseni kokivat kauniita asioita. Mutta olin myös tyytyväinen että palasimme maahan, jossa saadaan taas ehkä elää enemmän ja olla tällainen tunteellinen ja iloinen perhe, ilman oloa siitä että se olisi jotenkin väärä tapa olla olemassa.

 

Ilta-sanomat  kirjotti blogitekstistäni

 

View this post on Instagram

Pitääkö lapsen olla julkisella paikalla näkymätön, hajuton ja äänetön? Kadota varjoihin ettei vaan aiheuta kenessäkään ärsytystä tai muita häiriöksi mainittavia asioita? Piilottaa heidät metsään olemaan iloisia ja vapautuneita? Tanska on monin tavoin Etelä- Eurooppaan kallellaan, eri tavoin kuin Suomi. Täällä on vapautuneempi ja tervehenkisempi suhtautuminen ihmisiin ja ihmisyyden moninaisuuteen. Jos liikut julkisilla paikoilla, altistut sosiaalisuuden kirjolle. Kestä meteliä,  tai pysy kotona. Suomessa käydessä huomaa selkeämmin sen eron, miten lapsiin suhtaudutaan. Lapset kuitenkin elävät hetkessä. Heillä ei ole menneisyyttä tai tulevaa, he ovat onnesta tai surusta sekaisin niissä tunteissa ja oloissa mitä heillä on tässä ja nyt. He eivät pysty edes fyysisesti olemaan paikoillaan sillä heidän luunsa ja lihaksensa kolottavat: ”Minä haluan liikkua, elää ja nähdä!” Muistan tuon tunteen omasta lapsuudesta. Sen jalkojen kolotuksen, kun jokainen varvas halusi heilua erikseen ja takapuoli puutui. Mitä meille tapahtui Suomessa? Ja mitä sinä olet tästä mieltä? Lue blogissa -linkki @jyllanninsuomineito profiilissa @kaksplus 💖 📷@jyllanninsuomineito aka @tabechphotography #blogit #kaksplusblogit #kaksplus #jyllanninsuomineito

A post shared by Terhi-Anneli Bech Koivisto (@jyllanninsuomineito) on

Katso myös Youtube!

Lue hieno teksti aiheesta by Shitty is The New Black

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit

22 kommenttia
Terhi-Anneli

Hei Anna,

ihmisillä on paljon erilaisia kokemuksia ja minulta löytyy toki myös paljon positiivisia kokemuksia. Mutta on valitettavasti myös paljon negatiivista, joita tapahtunut vuosien saatossa. Ehkä vauvaan suhtautudutaan lempeämmin kuin esimerkiksi taaperoon, joka on jo isompi ja vaaditaan heti kypsyneempää käytöstä. Tai sitä täyttä hiljaisuutta.

Avatar

Kiitos.Tätä näkökulmaa olen kaivannut Suomessa.Olen niin korviani myöten väsynyt vihaisiin ja nalkuttaviin vanhempiin Suomen maassa että en voi käsittää tätä sääntöjen määrää mitä lapsien niskaan kasataan tässä maassa.
Ei sitä ja ei tätä!
Ja pahemmaksi menee vuosi vuodelta.

Avatar

Olen Susanna samaa mieltä kanssasi. Monet suomalaisvanhemmat eivät kuule kuinka jatkuvasti puhuvat lapselleen kielteiseen sävyyn: kommentoivat ikävästi, huomauttelevat, syyttävät, kieltävät. Vasta toisen ympäristön vaikutuksen alla olo herättää kuulemaan.

Terhi-Anneli

Hei!

Hyvä huomio. Tanskalaisen tapa on positiivisen kautta, johon kuuluu olennaisesti esim.huomion vieminen muihin asioihin. Siksi esim.lauloimme lennolla, sillä toinen vaihtoehto olisi voinut olla että 5 -vuotias alkaa hölmöillä, kiipeillä ja haluta käytävälle.

Olen saanut paljon kommenttia, että jopa laulaminen on koneessa liikaa. Yleensä lentokoneessa on sen verran mekkalaa, ettei perheiden jutustelua tai laulua kukaan muu kuule, kuin ehkä edessä istuva. Onko sekin liikaa? Ei kuin tabletti kouraan ja luurit päähän? Jotta lapsi katoaisi?

En halua kiinnittää omia lapsiani puhelimiin, muiden paheksunnankaan uhalla siitä, että me saatamme näkyä ja kuulua.

Avatar

Minä annan lapseni juosta kaupassa, hyppiä kaupan pihan lätäköissä. Annan kiljua ja nöyttää tunteensa paikasta riippumatta. Minua ei kiinnosta muiden mielipiteet miten pitäisi muka käyttäytyä.
En anna käyttäytyä rumasti tai vaarallisesti.
Mieheni kannustaa minua enemmänkin heittäytymään ja olemaan piittaamatta kukkahattu tädeistä. 😅
Ja huomaan lapsestani että hän ymmärtää enemmän kuin moni muu. Hän on mukana ihan kaikkialla, todella harvoin annan hoitoon jonkun menon takia.
En koe että täällä päin ainakaan katsotaan pahalla, en usko tai en ole huomannut. Minua ei kiinnosta niin kauan kun itse tiedän perheelläni olevan kaikki hyvin😊

Avatar

Mie olen itäsuomesta kotosin ja asun lapissa. Mie koen että iässä ja etelässä on kireämpää. Nii lasten suhteen ko muutekki normaalissa arjessa. Hyä että tervehithän. Sielä misson enempi ruuhkaa, kiirettä ja sen aiheuttamaa meteliä ei tunnuta sallivan sitä luonnollista meteliä esim. lapsista, mutta sitten täälä pohjosessa missä meilon rauhallista ja hiljasta nii lapset saava olla enämpi omia ittejänsä, metelöijä ja kasvaa luonnonkeskelä. Toki seki että ko kylät on pieniä met tunnema taikka tiämä toisema nii hyvin nii kasvatama lapsiaki kohta niinkö yhessä 😂

Avatar

Mielenkiintoinen kirjoitus!
Asun Ranskassa ja lapseni 4v. ja 6v. ovat syntyneet täällä. Matkustamme paljon ja käymme usein myös Suomessa lomailemassa, enkä onneksi ole koskaan törmännyt tuollaiseen asenteeseen. Eloisat ja uteliaat lapseni ovat kyllä saaneet ilakoida -äänekkäästikin- minne ikinä olemme Suomessa menneet, ilman paheksuvia katseita, ja usein he löytävät myös ikäistään seuraa suomalaisista lapsista.
Aina on joukossa yksi, jota melu ja lapset häiritsevät, oltiin missä päin maailmaa tahansa. En jaksa uskoa, että se mitenkään liittyy suomalaisuuteen.

Avatar

En ole kokenut tätä tanskalaista ” vapautta” vapautena vaan itsekeskeisyytenä ja välinpitämättömyytenä toisista.
On totta että tämän päivän Tanskassa lapset ovat keisareita joiden tarpeisiin kaikkien on sopeuduttava.
Tanskalaiset puhuvat ( hyvinkin kyllästyneenä) curling børn.

Terhi-Anneli

Hei tpni,

no minun näkökulmastani tämä nyt on ihan höpöä. Ei lapsi ole mikään keisari (no kai joidenkin perheissä voi olla, mutta itse en näin koe täällä) ja kyse ei ole itsekeskeisyydestä tai välinpitämättömyydestä. Kyse on ihan vaan elämästä ja siitä että lapset halutaan ottaa mukaan julkisillekin paikoille, ilman että äitien tarvitsee hävetä tai olla neljän seinän sisällä jossa äidit muutenkin joutuvat viettämään aivan liikaa aikaa pienten lasten kanssa. Juurikin sellaisten asenteiden vuoksi, mitä suomessa on paljon.

Avatar

Mielenkiintoinen aihe ja kirjoitus, pohdin näitä asioita itsekin usein, sillä olemme suomalais-italialainen perhe ja suhtautuminen lapsiin on näissä kahdessa maassa erilaista. Italialaiset tunnetusti ovat erittäin lapsiystävällisiä, mutta kumma kyllä vaikka eloisasta kansasta on kyse, lapset käyttäytyvät siellä julkisilla paikoilla yleensä todella hyvin (mitä se nyt tarkoittakaan, hiljaa olemista, vanhempien tottelemista, kohteliaita käytöstapoja?) eivätkä pidä meteliä. Itkupotkuraivareita en ole kertaakaan nähnyt Italiassa. Leikkipuistoissa yms.lapset kyllä sitten meluavat.
Omat lapseni ovat äänekkäitä SEKÄ leikkipuistoissa ETTÄ muilla yleisillä paikoilla…Mistähän tämä johtuu, sitä pohdin aika usein. =) Lentomatkoilla tai muualla en kuitenkaan muista kokeneeni suomalaisten taholta ikävää suhtautumista, vaikka varmasti meistä ääntä sielläkin usein lähtee. Joskus ehkä joku pitkä katse, mutta ei sen kummempaa. Olen erään tämän ketjun kommentoijan kanssa samaa mieltä, että joka kansassa on ne omat valittajansa, mutta mikä erottaa Suomen vaikkapa Tanskasta tai Italiasta on se, että Suomessa näitä valittajia on keskimäärin enemmän. Ja Suomessa yleinen asenne lapsia kohtaan kielteisempää, sen allekirjoitan täysin.
Anna / Mustikkapasta

Terhi-Anneli

Hei Anna,

tärkeää pohdintaa. Olen monessa ketjussa ollut aika hämmentyneenä lukemassa siitä, mikä on se raja mitä lapset saavat julkisilla paikoilla tehdä. Itkupotkuraivareita taaperoikäiset voivat saada ja julkinen paikka on tunnetusti oiva paikka siihen. Mutta harvoin olen sellaista kokenut lennoilla ja omat lapseni eivät ole koskaan niin käyttäytyneet, vain vastasyntyneiden kanssa on saattanut olla pitkiä itkujaksoja laskeutumisvaiheessa paineen ottaessa vauvan korviin. Siihenkin usein lopulta imetys auttanut.

Suomalaisilla on se oman tilantarve niin suuri, ettei häiriötekijöitä hyväksytä edes julkisilla paikoilla? Koska Tanskassa en tällaiseen koskaan törmää, ehkä täällä kaikki ovat vaan sietokykyisempiä ja lasten olemassaolo sallitaan eri tavalla?

Avatar

Kyllä lapsikin oppii iloitsemaan ja puuhaamaan muita häiritsemättä, jos hänet vain siihen opetetaan. Sitä paitsi eri kulttuureihin kuuluu erilaiset tavat olla kohtelias toisia kohtaan. Voi olla esim. hyvinkin kohteliasta puhutella kaikkia vastaantulijoita tms. Mutta jos vain toimit oman mielesi mukaan muista välittämättä, niin väkisinkin se on epäkohteliasta.

Terhi-Anneli

Hei Taina,

tottakai. Kyse ei ole ”häiritsemisestä” jos iloitsee, osoittaa tunteensa ja osallistuu? Käsittääkseni lapsikin saa kuulua ja olla olemassa. Emme me aikuisetkaan jatkuvasti ole näkymättömiä tai nauti sellaisesta olotilasta jossa pitäis vaan olla täysin hiljaa. Monilla lennoilla aikuiset voivat olla usein porukassa ja ovat innoissaan, pälisevät ja nauravat remakasti. Harvoin sellaisille hyssytellään tai pyöritellään päätä. Enemminkin osallistutaan nauruun tai kuunneellaan mielenkiinnolla että mistä on oikein kyse. Jos lapsi iloitsee, niin se on heti muiden häiritsemistä. Olen itse yksin matkustaessani keskustellut vierustovereiden kanssa koko matkan, ja kekskustelun dynamiikka on voinut sisältää naurunpyrskähdyksiä. Desibeleissä varmasti samaa luokkaa kuin lasteni juttelu ja naureskelu. Silti lasteni käytöstä tässä kovasti tuomitaan,vaikka kuinka objektiivisesti tilannetta tarkastelin, en voinut ymmärtää miksi. Olen itse tosiaankin matkassa monesti yksin ja silloin tarkkailijan asemassa. Minua lapsiperheet tai lasten hepulit/huono tuuli, vauvan kiljahtelut eivät haittaa. Osaan suhtautua niihin ymmärtävästi ja myötätuntoisesti, olenhan ollut itse monesti samassa tilanteessa: yksinmatkustavien ja usein lapsettomien tuomitsevien silmien alla.

Avatar

Hyvää pohdintaa.
Itse asun perheeni kanssa Helsingissä ja lapseni on julkisilla paikoilla todella kiltti (varmasti nauttii uusista maisemista, koska kotona ollaan aika villiviikareita). En muista että hän olisi kertaakaan julkisissa itkenyt tai huutanut, kaupassa raivonnut, juoksennellut tai tarttunut vääriin asioihin. Silti ihmiset reagoivat usein varautuen ja joskus näyttävät jopa vihamielisiltä. Olen lukemattomia kertoja kuullut kuiskuttelua siitä, että voi ei tänne tuli lapsi. Tai puoliääneen tarkoituksella kaverille puhuttua kommenttia siitä, että toivottavasti osaa käyttäytyä/on hiljaa tai että minä en yhtään tykkää lapsista. Tällainen tekee äidinkin väkisin vähän kireäksi, vaikka haluankin olla nimenomaan poikani tukena ja puolella. Kyllä lapsikin kuulee, näkee ja ymmärtää asioita.

Kuitenkin suurinta osaa ihmisistä ei voisi vähempää kiinnostaa tai suhtautuvat poikaan lähtökohtaisesti positiivisesti, lähes päivittäin hänelle hymyillään tai jutellaan. Metrossa ja sporassa saa aina tilaa rattaille (joskus harvoin pitää se tila vaan ottaa) jne.

Avatar

Olet kyllä aivan oikeassa kirjoituksessasi. En tiedä mistä se kumpuaa, mutta suomalaiset ovat erittäin lapsivihamielisiä. Lapset ovat jotain Mustan surman ja demonin väliltä. Kissoja ja koiria paijataan, lutuillaan ja hemmotellaan, mutta kun lapsi vilahtaakin niin ihmisten, yleensä lapsettomien, kasvot vääristyvät halveksunnasta ja raivosta.
Kansamme kulkee kohti auringonlaskuaan, ja yhä enemmän tuntuu siltä, että hyvä niin.
Tai sitten vain elämää vihaavat misantroopit karsiutuvat populaatiosta pois, mikä olisi vielä parempi.

Avatar

En oikein tiedä pitääkö tuo paikkaansa, minusta ei. Liikun usein vauvani kanssa ja minusta ihmiset ovat hyvin lämpimiä suomessakin. Vanhemmat ”sedät” ja ”tädit” tulevat juttelemaan vauvalle usein. Oviakin avataan usein.

Avatar

Kiitos mielenkiintoisesta pohdiskelusta. Monesti miettinyt reissuilla, että kaipaisimme Suomeen enemmän lapsimyönteisyyttä, mutta myös elämänriemua ja iloa. Erittäin sosiaalisten ja avointen lasten sekä luonnostaan kovaäänisen pojan vanhempana saan itseni aina välillä kiinni julkisilla paikoilla hyssuttelystä ja huomaan sanovani, että täällä on muitakin. Eikä kyse ole ollut mistään remuamisesta tai huonosta käytöksestä, vaan juuri niin kuin kuvasit normaalista lasten intoilusta ja tunteiden näyttämisestä. Koitan parhaani mukaan opetella pois tästä ikävästä älä, älä, älä -kulttuurista, johon itseänikin kasvatettu. Ja siis oikeasti huono käytös on sitten erikseen, sen suhteen olen tiukka, niin lasten kuin aikuisten osalta. Vielä lentomatkailuun liittyen: olen kahdesti viimeisen vuoden aikana törmännyt vastaavaan myös aikuisten liialliseen äänekkyyteen kohdistuneeseen valitukseen. Ekalla kertaa olin itse alkuillasta lentämässä ystäväporukalla ja keskustelimme innoissamme tulevasta reissusta ja ilmeisesti ajoittaiset naurunpyrskähdykset olivat liikaa ja lentoemäntä tuli huomauttamaan, että meidän on pyydetty olevan hiljempaa. Toisella kertaa seurasin, kun aamulennolla iloinen naisporukka aloitti lomamatkan Köpikseen ja jutusteli ja skoolasi lasin kuohuvaa. Keskustelu ei ollut mitenkään häiritsevää, mutta yhdellä naisista oli poikkeuksellisen kantava ääni. Lennon laskeuduttua kyseinen nainen odotteli matkakumppaneitaan terminaalissa, kun yksi naiskanssamatkustaja tuli hänen luokseen haukkumaan naisen pystyyn metelöinnistä ja huonosta käytöksestä. Sylki vaan roiskui, kun hän raivosi kasvot muutaman sentin päässä ”melunneen” naisen kasvoista, joka jäi lopulta äimistyneenä katsomaan haukkujan poistumista. Ehkäpä siis tämä hiljaisuuden vaatimus ei aina koske pelkästään lapsia, vaan joidenkin mielestä hyvän käytöksen mittari on omien tunteiden peittäminen ja hillitysti käyttäytyminen tilanteessa kuin tilanteessa. Ylipäätään joskus tuntuu, että me Suomessa siedetään huonosti erilaisuutta.

Avatar

Kiitos hyvästä kirjoituksesta.

Omat lapseni iloitsevat, osoittavat tunteitaan ja touhuavat julkisesti, mielestäni hyvän maun rajoissa. Yksin kolmen lapsen kanssa matkustellessa ei tule mieleenkään alkaa liikaa rajoittamaan tekemistä, saisi koko ajan olla kieltämässä. En ole ikinä Suomessa tai lentokoneessa kohdannut vastaavaa käytöstä. Ehkä olen sokea toisten tuomitseville katseille.

Ainoa kenen tuomintaa kohtaan on oma äitini, jolla on pakkomielle puuttua aina julkisella paikalla lasten aiheuttamaan ääneen. Lienee sukupolvikysymys myös?

Terhi-Anneli

Hei!

Kiitos kommentistasi. Mietin tänään kommenttitulvaa lukiessani, että tässä on selvästi myös kyse ulkosuomalaisesta näkökulmastani. Kun elää pitkään toisessa kulttuurissa, kotimaan tapoja näkee eri tavoin. Objektiivisemmin? Ei tämä kokemani ole mikää ainutlaatuinen tapaus, en kirjoittaisi aiheesta jos olisi. Mutta olen siitä lähtien kuin esikoiseni syntyi törmännyt tällaisiin asenteisiin ennenkin, ne eivät ole aina sanallista puuttumista, mutta juurikin ilmapiiri, katseita, tuhahduksia ja päänpyörittelyä. Vaikka kommunikointi olisi non-verbaalista, se ei tarkoita etteikö se silti olisi yhtä näkyvää.

Sukupolvikysymyskin se voi olla, toisaalta olen kohdannut paljon vanhuksia joille lasten ilo on onni seurata. Vaikea vetää mutkia suoraksi, vaikka toisaalta kärjistän tekstissäni että kyse on suomalaisesta kulttuurista. Meidän pitää muistaa että en tietenkään tarkoita että JOKAINEN suomalainen käyttäytyisi kuvailemallani tavalla, mutta jos vuosien varrella olen huomioita tehnyt ja se toistuu aina reissullamme, voi siitä ehkä vetää jotain johtopäätöksiä. Olimme me liian äänekkäitä tai suomalaiset rauhaa rakastavampia, joka tapauksessa kombo ei toimi kauhean hyvin 🙂
o

Avatar

Hei, en ole havainnut tätä ilmiötä ollenkaan, että lapset jotenkin häiritsisivät julkisilla paikoilla ketään. Aika hyvin Suomessa ymmärretään lapsia. Itselläni on paha kuuloaistin yliherkkyys ja käytän usein kuulosuojaimia julkisilla paikoilla, lapsia saattaa näissä paikoissa myös olla. Toivottavasti sinä ja muut äidit ette tulkitse tätä lapsivihana. Kuuloaistini yliherkkyys johtuu autismistani.

Terhi-Anneli

Hei,

hyvä näkökulma ja kiitos kun mainitset siitä. En usko että tulkitsen kauhean herkästi ihmisten paheksuntaa, ei sitä aina huomaa kun on keskittynyt lasten kanssa olemiseen ja vahtimiseen. Sitä monesti huomaa vasta jos kuulee jonkun puhuvan minulle tai mainitsevan ”apua ei kakaroita meidän lennolle” tai vastaavaa. Ei näitä lentojuttujakaan meille joka kerta tapahdu, olen vain nostanut esimerkin esiin kun se sai minut pohtimaan aihetta ja tämä juuri sattui meille. Olemme kokeneet myös erittäin mukavia lentoja, joskin yleinen ilmapiiri on mielestäni usein ollut ei niin lapsiystävällinen, varsinkin kun olemme liikkuneet julkisilla paikoilla Suur-Helsingin alueella.

Avatar

Silloin kun ollaan paikassa, josta ei voi lähteä pois, kuten esim. lentävästä lentokoneesta, on varsin tervehenkistä vaatia, että kaikki kanssamatkustajat iästä riippumatta käyttäytvät asiallisesti ja kanssamatkustajia häiritsemättä.
Käytän lentokonetta n. kaksi kertaa vuodessa. Liian monta kertaa on käynyt niin, että kanssamatkustajien häiriökäyttäytyminen on pilannut hienostuneen sujuneen lomamatkan jälkeisen paluumatkan kotiin.
Lentokoneesta ei voi poistua kesken lennon.

Varmaa on se, että missään tapauksessa en tule lisäämään lentokonen käyttöä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä