Treenasin kuin hullu, söin kurinalaisesti ja saavutin ulkonäölliset tavoitteeni – miksi se ei tehnytkään minua onnelliseksi?

Teksti

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja laiskat aallot löivät rannalle, jonka rantaviiva tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. Hiekkaa loputtomina dyyneinä, joiden väleissä haaleanvihreät korret lipuivat hiljaa kuin tanssivat olennot. Tanskan kesä oli parhaimmillaan.

Istuin rantakivillä ison ponchon peittämänä ja katsoin kateellisena ohuita ruohonkorsia. Olisinpa minäkin korsi, jonka tehtävä olisi liehua merituulessa ja nautiskella ilman näitä hemmetin paino-ongelmia. Kaivauduin syvemmälle ponchoon ja halveksin itseäni.

Mikä vitsi. Oikein klassikoiden klassikko. Rakas, sinusta on tullut pullukka

Rakas, sinusta on tullut pullukka

Ennen ensimmäistä raskautta suuntaviivat olivat selvät. En muuten sitten liho, ylimääräiset kilot jää laitokselle ja treeni alkaa heti synnytyksen jälkeen. Paha raskauspahoinvointi, liitoskivut ja refluksi eivät olleet kuuluneet suunnitelmiini ja tekivätkin aktiivisesta liikkumisesta mahdotonta.

Kun synnytyksen jälkeen raskauskilot eivät olleetkaan jääneet laitokselle vaan roikkuivat mukana kotiin asti, olin kuin shokissa. Puristelin ylävatsalla roikkuvaa ylimääräistä rasvaa ja ihmettelin miten se oli mahdollista? Mistä se oli tullut ja miten siitä pääsee eroon? Raskauksien ja imetysrumbien jälkeen aineenvaihduntani ja oma kehoni muuttui, vaikka kuinka yritin syödä kuin pieni hiiri ja pusertaa tahdonvoimalla vatsalihasten erkaumaa pienemmäksi, jotta pääsisin nopeammin treenaamaan.

Varsinainen alamäki alkoi siitä, kun näin itsestäni otetun valokuvan pari kuukautta vanhan vauvani kanssa. En ensin tunnistanut itseäni, sillä minähän olen hoikka. Katsoin kuvassa olevaa naista, paksuja käsivarsia ja pehmeitä sääriä. En ollut edes tajunnut, että minussa oli vielä niin paljon ylimääräistä.

Kun vain sulatan nämä läskit, olen onneni kukkuloilla!

Siltä istumalta päätin aloittaa päivittäisen treenaamisen ja kontrolloida syömisiäni. Kun vain sulatan nämä läskit, olen onneni kukkuloilla. Tutkin tarkkaan miten rasvaa kulutetaan nopeasti, miten pitää syödä ja miten sitä kaikkea mitataan. Latasin puhelimeen ja tietokoneelle kalorilaskurit, ilmottauduin päivittäisille rääkkitreenitunneille ja keskityin täydellisen vartalon metsästämiseen. Unelmoin siitä, miten kohta ei tarvitse ajatella tiukkojen toppien läpi hylskyviä vatsamakkaroita, raskauskilojen tuomia alleja ja pökkelökäsiä.

Jätin vauvaa hoitoon, kävin kolmen tunnin crossfitissä, hain vauvan, imetin, olimme vaunukävelyllä muutaman tunnin, imetin,  nukutin ja tein sillä aikaa olohuoneessa lihaskuntoa ja HIIT-treeniä. Merkitsin kaiken syömäni kurinalaisesti laskuriin, joka piippaili jos kalorit menivät yli. Treenasin, jotta sain syödä ja söin juuri niin paljon, että jaksaisin lenkille.

Tämän kuvan ottamisen jälkeen olin muka liian ”pehmeä” ja oli jenkkakahvatkin. Niin mitkä??

On helppo nähdä, että lihasmassaa ei vielä ehkä ole paljoa, mutta että jenkkakahvakuvitelma oli omassa päässä. Ihannevartalon saavuttaminen ei tehnyt minua onnelliseksi.

Ihannevartalon saavuttaminen ei tehnyt minua onnelliseksi.

En syönyt ikinä herkkuja, vaan siemailin vesipulloani kesälomareissussa, kun muu perhe nautiskeli jäätelötötteröitään. Kuvittelin olevani niskan päällä. Yksi kesä tuli ja meni, toinen kesä tuli ja meni.

Saavutin timmin kropan, mutta en ollut koskaan tyytyväinen. Tiristelin kehon rasvaprosentin niin alhaiseksi, että aloin voida huonosti. Olin aina pahalla tuulella, päätä särki, treenaamisesta oli tullut pakkomielle ja oloni ei ollut ikinä rauhallinen. Päinvastoin huomasin, että asetin jo entistäkin epärealistisempia tavoitteita.

Yritin ylläpitää jotain minulle epäluonnollista tilaa, näin nälkää ja kaikesta oli kadonnut ilo. Eihän ulkonäkökeskeisissä tavoitteissa sinänsä ole mitään pahaa, mutta ne eivät ole terveitä, jos ne aiheuttavat jatkuvaa ahdistusta. Ja minua ahdisti, kovaa.

Olin ajatellut itsestäni ja kehostani todella rumasti.

Olin ajautunut sivuraiteille. Olin ajatellut itsestäni ja kehostani todella rumasti. En ollut kyennyt hallitsemaan raskautta, joten aloin hallita kovalla kädellä raskauden jälkeistä aikaa.  Vaikka halusin näyttää samalta kuin kaksikymppinen minä, oli vihdoin myönnettävä, etten ollut enää kaksikymppinen. Vartaloni oli kantanut ja synnyttänyt kaksi lasta, imettänyt ja käynyt läpi siihen astisen elämäni rankempia ajanjaksoja –  ja palkkioksi minä ruoskin sitä.

Yhteiskunnassamme nuoruutta ihannoidaan ja kuvittelin ettei elämän jäljet saisi näkyä myös kehossani.

En tullut onnelliseksi saavutettuani tavoitteeni, sillä olin keskittynyt vääriin asioihin. Olin joutunut suoraan sanottuna jonkinlaiseen hätätilaan, joka heijastui suoraan kehooni. Minun optimaalinen olotilani kun ei ole olla rasvaton vartalotyyppi, joka syö samoja etukäteen prepattuja ruoka-annoksia päivästä toiseen. Minä sitä paitsi rakastan ruokaa! Mikä oli siis kauheampi rangaistus, kuin tehdä elämänmuutos, jonka ylläpitäminen oli jatkuvaa nälkäkuuria?

Havahtumisen läsnäoloon ja kunkin hetken arvon tajuaa usein vasta kovan paikan tullen.

Ulkonäköyhteiskunta suosii kauniita ja hyvännäköisiä. Mutta saavuttaako niiden avulla todellisia päämääriä? Jotain oikeasti merkitykseksellistä?

Jätin kroppani rauhaan kriittisiltä katseiltani ja käänsin huomioni sisäänpäin. Lopetin vartaloni rääkkäämisen ja löysin liikkumisen ilon. Miksi olin tyytymätön itseeni ja kohtelin vartaloani kaltoin? Olkoot ulkonäköyhteiskunta, minä en enää halunnut elää niin.

Suurin opetus onkin ollut, että kohtele kehoasi väkivalloin ja alat voida huonosti myös korvien välissä.

Tottakai painoni nousi mutta kuin ihmeen kaupalla olen nyt myös voimakkaampi, lihaksikkaampi, elän ilman kipuja ja painoni pysyy samana kuin itsestään. Saatan tottakai edelleenkin treenata tavoitteellisesti ja tuntuu välillä todella hyvältä viedä keho ja oma keskittymiskyky äärimmilleen. Mutta kun näkökulma liikkumiseen ja ravintoon on muuttunut, kaikki tuntuu erilaiselta.

En liiku, koska on pakko. Liikun vain kun todella haluan ja kun kehoni tarvitsee sitä.

Liikkuminen on nykyään iloinen asia, jonka keskiössä ei ole kauneusihanteet. Ulkonäöllisissä tavoitteissa ei ole mitään vikaa, mutta niiden ei tulisi olla primäärinen päämäärä. Tänään kehollisuus on minulle yhtä paljon luonnosta nauttimista ja sisäänpäin kääntymistä.

Saatan nykyään jäädä treenamisen sijaan sunnuntaiaamuisin sänkyyn makoilemaan lasten kanssa, katsomaan piirettyjä ja syömään lättyjä kunnes mahamme ovat poksahtaa. Enkä koe huonoa omaatuntoa tai ruoski itseäni seuraavana päivänä. Kun seuraavana päivänä lähden lenkille, voinkin spontaanisti alkaa haahuilla rannalla keräämässä simpukoita ja ottaa valokuvia varpaistani. Jos merenranta ja tuulen kuunteleminen antavat minulle enemmän juuri sillä hetkellä, se voi vaikuttaa minuun kokonaisuutena positiivisemmin ja tehokkaammin, kuin yksikään salitreeni.

Jos merenranta ja tuulen kuunteleminen antavat minulle enemmän juuri sillä hetkellä, se voi vaikuttaa minuun kokonaisuutena positiivisemmin ja tehokkaammin, kuin yksikään salitreeni.

Sieltä kaikkien odotusten ja vääristyneiden ihanteiden alta löysin kuin löysinkin mielen ja kehon ykseyden, jota ei voi kukaan huijata. Löysin kehopositiivisuuden voiman, joka tavoittelee laihdutuksen ja kroppansa rääkkäämisen sijasta itsensä hyväksymistä. Hyväksymistä, huolen pitämistä ja rakastamista.

Kommentit

4 kommenttia
Terhi-Anneli

Hei Ulla!

NO sinäpä sen sanoit. Kun ajattelen itseäni noina ”pahimpina” aikoina, se oli sellaista paniikinomaista tekemistä jota varjosti vertailu ja itseinho. En voinut käsittää, että keho muuttuu lastensaamisen jälkeen. Vaikka kuinkakin väliaikaista. Jos en olisi tuolloin käynyt läpi tietynlaista kriisiä, olisi tämä vanhenemisprosessikin todella paljon vaikeampaa. Nyt kun omaa fyysistä olemusta kohtaan on lempeä, ei ikääntymisen merkit ole pelottavia asioita joita tulee peitellä. Vaan luonnollinen osa elämää. Nuoruuden ihannointi on sairaalloista, joka vie huomion pois niistä asioista, jotka on oikeasti tärkeitä ja merkityksellisiä.

Kiitos paljon viestistäsi 🙂

Terhi

Avatar

No olipas hyvin oivallettu ja kirjoitettu juttu! Uskon, että aika moni voi allekirjoittaa ajatuksesi. Minä olin nuorempana samanlainen, laihdutin ja treenasin vain ulkonäön takia. Kunnes kyllästyin ja tulin järkiini. Olen edelleen normaalipainoinen vaikka syönkin melkein mitä haluan ja liikun silloin kun siltä tuntuu ilman pakkoa ja ahdistusta. Jos välillä maha turvottaa tai kasvot näyttävät turvonneilta, tiedän että se on vain ohimenevää… Turha stressata ulkonäköä. Minäkin aloin etsiä itseäni sisältä käsin… Halusin tietää mitä mielestäni ja sielustani löytyy ja keskitynkin ulkoisten, pinnallisten asioiden sijaan elämän mysteerin etsimiseen… Itseni löymiseen ja kehittämiseen. Helppoa sekään ei totta vie ole, mutta se antaa enemmän kuin ottaa ja kaikilla sisäisillä ahdistuksilla ja epätoivon hetkillä on lopulta suurempi tarkoitus ja silloin etenet polullasi. Niitä voi ajatella ikäänkuin elämän oppitunteina. No, yksi oppitunti oli tosiaan se, että ns. täydellinen ulkonäkö ei tuo onnea ja sitä on turha tavoitella. Nyt, kun katson kuviani kun olin laihimmillani, huomaan, että olin sokea ulkonäölleni. Suoraan sanottuna olen nyt naisellisempi ja kauniimpi… En edes halua olla kuiva ja lihaksikas enää ikinä. Nyt on hyvä näin:)

Avatar

Niin ihana kirjoitus! Olen itse sairastanut syömishäiriötä yli puolet elämästäni (29 v) ja vaikka nyt oireeni (oksennan ja ahmin) ovat hyvin lieviä, niin sama ongelma Ok edelleen pääni sisällä vaikka se ei enää ole käytöksessä. Tästä kirjoituksesta sain voimaa 🙂 olisipa tarpeeksi tahdonvoimaa viskata vaaka hittoon

Terhi-Anneli

Hei ja kiitos kommentistasi!

Tahdonvoima ei meillä ole aina riittävästi, vaikka sitä olisi kuin pienessä kylässä, sillä yhteiskunta tukee ja suosii ulkonäköä. Hyvännäköiset ja timmit saa ystäviä, parisuhteen, työtilaisuuksia jne. eli se on niin syvällä rakenteissa, että pitää pystyä ehkä hyväksymään se, että päästää tällaisista ”eduista” irti.

Mutta omalla kohdalla se on tuonut silti niin paljon enemmän. Ja jos minua ei valita työpaikkaan koska en nostata statusta brändeillä, meikkaa ja käytä rahaa ulkonäköni parantelemiseen- so be it.
Toivottavasti näiden rakenteiden läpi aletaan nähdä enemmän, kyseenalaistaa ja murtaa asenteita.

Terhi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä