Treenasin kuin hullu, söin kurinalaisesti ja saavutin ulkonäölliset tavoitteeni – miksi se ei tehnytkään minua onnelliseksi?

Teksti

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja laiskat aallot löivät rannalle, jonka rantaviiva tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. Hiekkaa loputtomina dyyneinä, joiden väleissä haaleanvihreät korret lipuivat hiljaa kuin tanssivat olennot. Tanskan kesä oli parhaimmillaan.

Istuin rantakivillä ison ponchon peittämänä ja katsoin kateellisena ohuita ruohonkorsia. Olisinpa minäkin korsi, jonka tehtävä olisi liehua merituulessa ja nautiskella ilman näitä hemmetin paino-ongelmia. Kaivauduin syvemmälle ponchoon ja halveksin itseäni.

Mikä vitsi. Oikein klassikoiden klassikko. Rakas, sinusta on tullut pullukka

Rakas, sinusta on tullut pullukka

Ennen ensimmäistä raskautta suuntaviivat olivat selvät. En muuten sitten liho, ylimääräiset kilot jää laitokselle ja treeni alkaa heti synnytyksen jälkeen. Paha raskauspahoinvointi, liitoskivut ja refluksi eivät olleet kuuluneet suunnitelmiini ja tekivätkin aktiivisesta liikkumisesta mahdotonta.

Kun synnytyksen jälkeen raskauskilot eivät olleetkaan jääneet laitokselle vaan roikkuivat mukana kotiin asti, olin kuin shokissa. Puristelin ylävatsalla roikkuvaa ylimääräistä rasvaa ja ihmettelin miten se oli mahdollista? Mistä se oli tullut ja miten siitä pääsee eroon? Raskauksien ja imetysrumbien jälkeen aineenvaihduntani ja oma kehoni muuttui, vaikka kuinka yritin syödä kuin pieni hiiri ja pusertaa tahdonvoimalla vatsalihasten erkaumaa pienemmäksi, jotta pääsisin nopeammin treenaamaan.

Varsinainen alamäki alkoi siitä, kun näin itsestäni otetun valokuvan pari kuukautta vanhan vauvani kanssa. En ensin tunnistanut itseäni, sillä minähän olen hoikka. Katsoin kuvassa olevaa naista, paksuja käsivarsia ja pehmeitä sääriä. En ollut edes tajunnut, että minussa oli vielä niin paljon ylimääräistä.

Kun vain sulatan nämä läskit, olen onneni kukkuloilla!

Siltä istumalta päätin aloittaa päivittäisen treenaamisen ja kontrolloida syömisiäni. Kun vain sulatan nämä läskit, olen onneni kukkuloilla! Tutkin tarkkaan miten rasvaa kulutetaan nopeasti, miten pitää syödä ja miten sitä kaikkea mitataan. Latasin puhelimeen ja tietokoneelle kalorilaskurit, ilmottauduin päivittäisille rääkkitreenitunneille ja keskityin täydellisen vartalon metsästämiseen. Unelmoin siitä, miten kohta ei tarvitse ajatella tiukkojen toppien läpi hylskyviä vatsamakkaroita, raskauskilojen tuomia alleja ja pökkelökäsiä.

Jätin vauvaa hoitoon, kävin kolmen tunnin crossfitissä, hain vauvan, imetin, olimme vaunukävelyllä muutaman tunnin, imetin,  nukutin ja tein sillä aikaa olohuoneessa lihaskuntoa ja HIIT-treeniä. Merkitsin kaiken syömäni kurinalaisesti laskuriin, joka piippaili jos kalorit menivät yli. Treenasin, jotta sain syödä ja söin juuri niin paljon, että jaksaisin lenkille.

Tässä kuvassa olin mielestäni liian pehmeä ja oli jenkkakahvojakin. On helppo nähdä, että lihasmassaa ei vielä ehkä ole paljoa, mutta että jenkkakahvakuvitelma oli omassa päässä. Ihannevartalon saavuttaminen ei tehnyt minua onnelliseksi.

Ihannevartalon saavuttaminen ei tehnyt minua onnelliseksi.

En syönyt ikinä herkkuja, vaan siemailin vesipulloani kesälomareissussa, kun muu perhe nautiskeli jäätelötötteröitään. Kuvittelin olevani niskan päällä. Yksi kesä tuli ja meni, toinen kesä tuli ja meni.

Saavutin timmin kropan, mutta en ollut koskaan tyytyväinen. Tiristelin kehon rasvaprosentin niin alhaiseksi, että aloin voida huonosti. Olin aina pahalla tuulella, päätä särki, treenaamisesta oli tullut pakkomielle ja oloni ei ollut ikinä rauhallinen. Päinvastoin huomasin, että asetin jo entistäkin epärealistisempia tavoitteita.

Yritin ylläpitää jotain minulle epäluonnollista tilaa, näin nälkää ja kaikesta oli kadonnut ilo. Eihän ulkonäkökeskeisissä tavoitteissa sinänsä ole mitään pahaa, mutta ne eivät ole terveitä, jos ne aiheuttavat jatkuvaa ahdistusta. Ja minua ahdisti, kovaa.

Olin ajatellut itsestäni ja kehostani todella rumasti.

Olin ajautunut sivuraiteille. Olin ajatellut itsestäni ja kehostani todella rumasti. En ollut kyennyt hallitsemaan raskautta, joten aloin hallita kovalla kädellä raskauden jälkeistä aikaa. Olin kohdellut kehoani todella huonosti, enkä ollut antanut sille ansaitsemaansa kunnioitusta. Ensiksikin, vaikka halusin näyttää samalta kuin kaksikymppinen minä, oli vihdoin myönnettävä, etten ollut enää kaksikymppinen minä. Vartaloni oli kantanut ja synnyttänyt kaksi lasta, imettänyt ja käynyt läpi siihenastisen elämäni rankempia ajanjaksoja –  ja palkkioksi minä ruoskin sitä.

Ei kauhean reilu peli.

En tullut onnelliseksi saavutettuani tavoitteeni, sillä olin keskittynyt vääriin asioihin. Olin joutunut suoraan sanottuna jonkinlaiseen hätätilaan, joka heijastui suoraan kehooni. Minun optimaalinen olotilani kun ei ole olla rasvaton vartalotyyppi, joka syö samoja etukäteen prepattuja ruoka-annoksia päivästä toiseen. Minä sitä paitsi rakastan ruokaa! Mikä oli siis kauheampi rangaistus, kuin tehdä elämänmuutos, jonka ylläpitäminen oli jatkuvaa nälkäkuuria?

Pinnallinen lähtökohta ja oman navan ympärillä pyöriminen oli todella ahdistavaa, sillä en tuntenut eläväni arvojeni mukaan. Olin epävarma, enkä hyväksynyt itseäni kaikkineni. Kun yritin olla jotain mikä ei ollut minulle luonnollista, voin huonosti ja fyysinen minäni huusi apua kuin hukkuva.

Lopetin vartaloni rääkkäämisen ja löysin liikkumisen ilon

Tänään kehollisuus on minulle yhtä paljon luonnosta nauttimista ja sisäänpäin kääntymistä, kuin fyysistä liikkumista.

Jätin kroppani rauhaan kriittisiltä katseiltani ja käänsin huomioni sisäänpäin. Lopetin vartaloni rääkkäämisen ja löysin liikkumisen ilon. Miksi olin tyytymätön itseeni ja kohtelin vartaloani kaltoin? Sen sijaan että olisin keskittynyt ulkoiseen, oli aika katsoa syvemmälle. Sillä hetkellä kun aloin kohdella kehoani lempeydellä ja tehdä vain sitä mikä tuntui hyvältä, löysin liikkumisen ilon. Suurin opetus onkin ollut, että kohtele kehoasi väkivalloin ja alat voida huonosti myös korvien välissä.

Tottakai painoni nousi,mutta kuin ihmeen kaupalla olen nyt myös voimakkaampi, lihaksikkaampi, elän ilman kipuja ja painoni pysyy samana kuin itsestään. Saatan tottakai edelleenkin treenata tavoitteellisesti ja tuntuu välillä todella hyvältä viedä keho ja oma keskittymiskyky äärimmilleen. Mutta kun näkökulma liikkumiseen ja ravintoon on muuttunut, kaikki tuntuu erilaiselta.

En liiku, koska on pakko. Liikun vain kun todella haluan ja kun kehoni tarvitsee sitä.

Liikkuminen on nykyään iloinen asia, jonka keskiössä ei ole kauneusihanteet.

Saatan nykyään jäädä treenamisen sijaan sunnuntaiaamuisin sänkyyn makoilemaan lasten kanssa, katsomaan piirettyjä ja syömään lättyjä kunnes mahamme ovat poksahtaa. Enkä koe huonoa omaatuntoa tai ruoski itseäni seuraavana päivänä. Kun seuraavana päivänä lähden lenkille, voinkin spontaanisti alkaa haahuilla rannalla keräämässä simpukoita ja ottaa valokuvia varpaistani. Jos merenranta ja tuulen kuunteleminen antavat minulle enemmän juuri sillä hetkellä, se voi vaikuttaa minuun kokonaisuutena positiivisemmin ja tehokkaammin, kuin yksikään salitreeni.

Jos merenranta ja tuulen kuunteleminen antavat minulle enemmän juuri sillä hetkellä, se voi vaikuttaa minuun kokonaisuutena positiivisemmin ja tehokkaammin, kuin yksikään salitreeni.

Sieltä kaikkien odotusten ja vääristyneiden ihanteiden altalöysin kuin löysinkin mielen ja kehon ykseyden, jota ei voi kukaan huijata. Löysin kehopositiivisuuden voiman, joka tavoittelee laihdutuksen ja kroppansa rääkkäämisen sijasta itsensä hyväksymistä. Hyväksymistä, huolen pitämistä ja rakastamista, ihan kokonaan.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä