Tunteeni kuumenivat somessa ja nyt nolottaa – vai onko meidän tarkoituskin ärsyyntyä?

Teksti

Mitäs läksit, joka leikkiin ryhtyy sen kestäköön? Mutta ei sitä aina kestä.

Skrollasin facebookissa alkanutta vilkasta keskustelua ja luin ihmisten kommentteja. Kyse oli omasta blogikirjoituksestani ja selasin viestejä hieman jännittyneenä, sillä aihe oli arka. Kirjoitin aika avoimesti tunteista, jotka eivät aina kestäneet päivänvaloa. Jo ensimmäinen viesti sai henkäisemään pettyneenä, mutta arvostelevat viestit vain jatkuivat.

Kommentit alkoivat närästää. Olinko odottanut silkkaa pääsilitystä, vertaistukea ja empatiaa? Ilmeisesti. Eikö ole aina riski kirjoittaa avoimesti asioista, jotka ovat yhteiskunnallisesti arkoja? Tai aiheista, jotka ovat omakohtaisesti vaikeita? On.

Mitäs läksit, joka leikkiin ryhtyy sen kestäköön?

Ei sitä aina kestä. Tunteeni kuumenivat huippulukemiin sekunneissa ja vastasin viestiketjuun. Kiukku, turhautuneisuus ja ärtyneisyys olivat pinnassa, enkä pystynyt poistumaan ryhmästä ja sulkemaan konetta. Kumuloituvat kommentit ja ilman minua mahdollisesti jatkuva keskustelu olisi pahin painajainen, enkä olisi taatusti nukkunut koko yönä.

Senhän tietää mitä siitä seurasi.

Kaikki eskaloitui ikävästi ja loppui koko viestiketjun poistamiseen. Ei se silti vienyt ärsyyntynyttä olotilaa. Kaveriksi tunteen rinnalle tuli nolous, kun ei ollut osannut pitää tunteitaan kurissa ja sormiaan poissa näppäimistöltä. Miksi ei vaan astahtanut taaksepäin ja antanut muiden väitellä aiheen vierestä keskenään?

Miksi kiihdyin ja miksi juuri ko.ryhmässä usein tapahtuu niin?

Pyrin pitämään aina keskustelut asiallisina, myötätuntoisina ja pehmeinä. Olen harjoitellut soft skilssiä somessa, sillä kasvottomia tekstirivejä on niin helppo postailla yhden sun toisenkin tuosta vaan. Kun ihmistä ei fyysisesti kohtaa, empatia tuntuu haihtuvan ilmaan. Kommentoidaan helposti, nopeasti ja vaikka kiusallaan. Ihmiset kiihtyvät ja jopa jotenkin innostuvat epäjärjestyksestä ja kaaoksesta.

Hakevat popcornia ja nautiskelevat kuin parhaastakin viihteestä.

Olen pohtinut tapahtunutta jo aikani yksin häpeissäni iltaisin, kunnes luin asiaa avaavan artikkelin. Jutussa Piilaakson pioneeri Janor Lanier kertoo mielenkiintoisia asioita sosiaalisen median toimintaperiaatteista. Lanierin mukaan Facebook ja Google ovat ottaneet mielemme ja yhteiskuntamme valtaansa käyttäytymisen muokkauksella. Eikä addiktoituvuus perustu silkkaan mielihyvään, vaan keppiin.

”Sosiaalinen media rankaisee meitä jatkuvasti. Tunnemme pettymystä, kateutta, huonoa itsetuntoa, katkeruutta, ärtymystä ja jopa vihaa. Nämä kaikki ovat erinomaisia tunteita lisäämään sitoutumista.”

Ei ole uutinen miten some koukuttaa. Sosiaalisen median negatiivisista puolista tiedetään ja niistä keskustellaan. Mutta minua alkoi nyt huolestuttaa että olenko somekoukussa, enkä oikeastaan välitäkään oikeista ihmisistä viestien takana? Onko minut manipuloitu täysin addiktoituneeksi ja ne pari miljardia muutakin ihmistä?

En kuitenkaan tunnista itsessäni sitä, että etsisin somesta tietentahtoisesti negatiivisia asioita.

”Miljardien tulojen takana on ikävä totuus. Rahaa tehdään ennen kaikkea negatiivisilla tunteilla. Närkästys ja viha lisäävät engagementia tehokkaammin kuin ilo ja rakkaus. Negatiivisen palautteen tai kommentin antamiseen tuntuu olevan paljon matalampi kynnys kuin positiivisen. Ikävät tunteet, kuten pettymys ja viha, syttyvät aivoissa positiivisia nopeammin ja usein kestävät pidempään.” HS.fi

En kuitenkaan tunnista itsessäni sitä, että etsisin somesta tietentahtoisesti negatiivisia asioita. Päinvastoin jos joinakin päivinä sosiaalisen median eri kanavat ja eteen tulevat uutiset, videot ja aiheet ahdistavat, on minulle helppoa sulkea puhelimet ja tietokoneet koko päiväksi. En suostu uskomaan, että koukuttaisin ärsyyntymiseen. Vai koukutanko?

Vaivaako minua useammin negatiiviset asiat, jotka vievät usein voiton hyviltä jutuilta?

Sekoilu somessa johtuu varmaan usein monesta tekijästä. Etäisyydestä, kasvottomuudesta ja myös kontekstin puutteesta. Konteksti katoaa, sitä ei tunnisteta, se asetetaan jälkeenpäin kenen tahansa toimesta tai asioita irroitetaan toisistaan. Ryhmässä jossa tunteeni nousivat yli äyräiden, on usein pinnassa kiivautta. Samoin asiayhteyksien mielivaltaista sekoittelua.

Lanier kertoo myös, miten itse pysyy poissa keskusteluryhmistä joissa hän tuntuu aina kiivastuvan pienestä ja alkavan käyttäytyä tavalla josta ei pidä.

Ihan samoin kuin tulehtuneita ihmissuhteita ei tarvitse pitää osana elämäänsä, myös sosiaalisen median osaa omassa elämässä voi kontrolloida. Miksi siis mennä ja jäädä sellaisiin someryhmiin, joissa joku aina kiivailee tai vastaavasti itse provosoituu?

Minulla oli halu pystyä pärjäämään ristiriitaisessa ryhmässä, vaikka tiesin että se olisi hankalaa. On pienoinen pettymys antaa periksi, vaikka en varmasti mitään ryhmän hengelle olisi koskaan voinut tehdä. Päätin siis jättää ryhmän ja tietty jännite omassa somenkäytössä katosi heti.

Nyt ei tarvitse aina olla varpaillaan avatessaan Facebookin ja odotellen mahdollisia ilkeitä tai asiayhteyksistään irroitettuja kommentteja. Äsyyntyä  tai jäädä kiinni huonoihin fiiliksiin.

Ja vaikka lopetin ryhmän, ei se silti tarkoita etteikö oma huono somekäytös edelleen nolottaisi.

Nolottaa se.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä