Tyttö joka tanssi ja nauroi kun pommit tippuivat, jotta muilla olisi parempi olla

Teksti

Kuinka monta tällaista kuvaa olet nähnyt Airasta? Missä hän ei hymyile, ole alati iloinen?

Ajoimme yhdessä miltei pari tuntia ja Aira oli lähes koko sen ajan hiljaa.

Oli sateinen kesäaamun kun hain Airan Bulevardilta kello 10.00.
Hän oli ajoissa, minä ajoin väärin joka mutkassa ja hänellä oli parempaakin tekemistä. Selasi kalenteriaan ja soitteli ihmisille.

Ajoimme yhdessä miltei pari tuntia ja Aira oli lähes koko sen ajan hiljaa. Jökötti pelkääjän paikalla. Oli ajatuksissaan.

Aira ei halunnut tietää kuka olin. Ei ollut ”airamainen”. Se oli niin hämmentävää, etten tiennyt mitä tehdä. Olin lentänyt Tanskasta tätä keikkaa varten, lainannut auton ja olin odottanut kohtaamista.

 

Puristin auton rattia ja pyrin täyttämään hiljaisuudet, olin kömpelö. En muista mitä kerroin, pölisin varmaan liikaa. Aira katseli ulos ikkunasta, ei vastannut. Ei edes hymähtänyt, jotta olisin tiennyt että hän kuuli mitä olin juuri kertonut.

Kantaa sitä kaikkea ilolla, jotta me muut jaksaisimme katsoa tulevaisuuteen.

 

Kun olimme saapuneet Hyrsylän Mutkaan Aira kokosi itsensä ja esitteli minut odottavalle seurueelle: ”Tässä on Terhi, upea bloggaaja Jyllannin Suomineito, joka tekee elokuvia äideistä ja kirjoittaa elämästään Tanskassa. Hän tekee elokuvaa meistä, sotilaspojista ja pikkulotista. Eikö olekin upeaa!”

 

Ammattilaisen elkein Aira oli kuunnellut, poiminut olennaiset ja esitteli minut muille luontevasti.
Koko päivän seurasin hänen työtään ihmisten kanssa. Miten hän sujahti airamaiseen rooliinsa, joka tuskin on edes rooli, vaan vain hänen tapansa olla joukossa.

 

Kun tunteja myöhemmin otimme tätä valokuvaa, Aira kysyi eikö hänen pitäisi kuitenkin olla iloinen, niinkuin aina? Hän oli haastattelun aikana kertonut ajoista ollessaan pikkutyttö, sodasta ja selviytymisestä. Silmäkään rävähtämättä käynyt jälleen kerran läpi asioita, joita ei maailman tulisi unohtaa. Mutta hän teki todella selväksi myös sen, että ei tule turhaa valittaa tai jäädä tuleen makamaan, asioihin tulee tarttua, niille tulee tehdä jotain.

 

Kerroin Airalle kamerani takaa, ettei minun mielikuvani hänestä ole se alati nauravainen Aira. Olinhan nähnyt toisen puolen aina niissä tauoissa, kun hän luuli ettei kukaan katselisi. Tarkkailin sitä Airaa joka laskelmoi, keräsi energiaa ja harkitsi. Näin sen Airan, joka on ehkä jopa joskus kyllästynyt ihmisiin, teeskentelyyn.

 Tyttö joka tanssi ja nauroi kun pommit tippuivat, jotta muut unohtaisivat, jotta muilla olisi parempi olla.

 

Tässä kuvassa on minulle se Aira, joka löysi pienenä tyttönä kuolleen isänsä metsästä kaatuneena. Tyttö joka tanssi ja nauroi kun pommit tippuivat, jotta muut unohtaisivat, jotta muilla olisi parempi olla.

 

Viihdetaiteilijakin kantaa surua ja menetyksiä, kokonaisen kotikylänsä tuhoa. Kantaa sitä kaikkea ilolla, jotta me muut jaksaisimme katsoa tulevaisuuteen.

 

Me emme ehkä kovin helposti halua antaa Airan olla sitä mitä Airakin on, tuppisuuna autossa tai vakavana ja vahvana kuten tässäkin valokuvassa.

 

Olen nyt ylpeä että hän uskalsi olla kanssani hiljaa. Vaikka minä käyttäydyin typerästi ja ennakkoluuloisesti, kiusaannuin ja teeskentelin.

 

Mutta arvostan häntä kohtaamisemme jälkeen enemmän kuin koskaan, sillä ei meillä ihmisillä ole aikaa millekään hölynpölylle. Uskon silti että Airakin on vahvuudessaan heikko ja tarvitseva, kaiken rakkauden ja myötätunnon arvoinen.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä