Vegaaniäidin päiväkirja: 17.2.2020

Teksti Terhi-Anneli

Rakas päiväkirja,

maanantaisin on uusi mahdollisuus. Paras päivä aloittaa alusta kaikki se, mihin piti pystyä jo viime viikolla, mutta jotenkin kaikki meni läskiksi. Vaikka ihan puppuahan se on, sillä mikään alusta ala, vaan viikot ja viikonpäivät kiertää kehää ja muka-alkaa-alusta tasan niin kauan, kun itse ei pysty muuttamaan niitä asioita käytöksessään, joiden haluaisi muuttuvan. Olen nimittäin kokenut näinä aikoina paljon epäonnistumisia.

Ja nyt pelottaa, että epäonnistun leipomaan päiväkotiin täydelliset vegaaniset synttärisämpylät. Koska jokaisella ojennetulla ja muille tarjotulla vegaaniruoalla on todistamisen taakka: kato ny kui hyvää on kaninruoka.

Tehtävä on äärimmäisen vaikea. Koska vegaaniäiti(kään) ei ole täydellinen ihminen. Eikä osaa välttämättä edes leipoa, kuten en osaa. Ja vegaaniäiti ei ole kuulkaas edes aina sellainen rastapäinen, iduilta ja sienihauteilta tuoksuva parantaja, joka puhuu lempeällä äänellä, tekee silkkaa gurmeeta, levitoi aamuyöstä ja ymmärtää sieluja.

Vegaaniäiti voi kääkättää liian kovaan ääneen, olla pakana ja maallinen, sekä laiska. Osaan myös kiroilla kuin merimies, vegaanin pierut haisoo ja jos meillä on oikein paska olo omasta itsestämme, aina voi lohduttautua sillä, että osaa edes jotain oikein.

Usein silti tuntee sen paineen, että pitää jatkuvasti olla todistelemassa kyllä vegaaniruoka on herkullista maista vaikka ja ei lapsillani ei ole anemia. Tai että vegaaninen tapa syödä olisi muka automaatiolla sellaista tylsää ja terveellistä! HAHAHAHAH.

Ruuhkavuosiruokaa meilläkin vedetään joka maailman viikko: ranuja ja nakkeja. Vegaanisena tosin, mutta prosessoitua mättöähän sekin on.

Ja kun sen paineen tuntee päivästä toiseen, voi mennä jopa hermot. Saatan menettää hermoni, kun joku iskee sokeasta kulmasta yllättäen.  Juuri silloin, kun ei ole vegaaniäitihaarniska päällä. MITÄ TAASKO TÄSSÄ PITÄÄ ALKAA PUOLUSTELLA ETTÄ MITÄ JA MIKSI. Painukaa helvettiin. Niinhän ei saa sanoa rakas päiväkirja, mutta siltä se vaan joskus tuntuu.

Ja jos näyttää joskus, miltä oikeasti tuntuu, on semmoinen vihainen vegaani niinkuin ne kaikki. Ei ole minä vaan, vaan jonkun ryhmän homogeeninen edustaja. Missä on viikinkikilpeni!!? Voisiko haarniskan kasvattaa ihoon kiinni? Mutta koska on kiltti, harmittaa jos hermostuu. Koska ei kysyminen koskaan ole tyhmää, vaan erittäin hyvä juttu. Anteeksi te, joille hermostuin joskus. IRL tai langoilla.

Bonustyttö täyttää 20-vuotta, vaikka luulin että minä olen 20- vuotta?? Mikä havahdus. Aivot räjähti. Sekin vielä!

Epäonnistuminen on silti aina oppimiskokemus, eikä epäonnistumisen saa missään nimessä antaa viedä tarmoa nousta ylös jaloilleen kerta toisensa jälkeen.

Aina pitää yrittää uudelleen.

Maanantai siis on paras päivä, koska kädet ristissä ja Odin tai Herra auta-mantralla uuteen viikkoon. (Vaikka en usko mihinkään, mutta kulttuurisesti ja kasvatuksellisest nyt vaan jäänyt tämäkin päälle. Ja ainahan kannattaa yritää Shivat ja Jesset, koskaan ei voi tietää) Mutta aina maanantai yllättää tiukkuudellaan ja kaaoksellaan, sen jälkeen kun on viikonloppuna kasvanut kiinni sohvaan.

Tänään Ask täyttää 6-vuotta ja heräsin kuudelta vääntämään 15 kappaletta ei-sokerista, lisäaineetonta (ei mun idea vaan päiväkoti määrää) ja vegaanista herkkupussia, leipomaan sämpylöitä (Tanskassa lapset ja kaikki odottaa saavansa traditionaaliset fødselsdagsboller) pilkkomaan hedelmiä ja asettelemaan pieniä tanskanlippuja sinne tänne. Ensin syndet pidetään päiväkodissa, illalla pitää koristella huushollia vähän juhlahumun vuoksi ja leipasta kakku. En sitten osaa tai tykkää leipoa, mutta joku sukupuoliodotus on, että äiti on pullantuoksuinen ja leipoo syndekakut.

Ei sitä lapsena osannut odottaakaan, miten oman äidin sämpylät ja mokkapalat jäisivät tuoksumuistoina ja onnenkuplina sydämeen ikuisiksi ajoiksi. Sillä kun on onnen hetkessä ja turvassa, ei tiedosta olevansa siellä. Onni on siitä kumma asia, että se pakenee jos sitä jahtaa.

Kun tässä vaivaan sämpylätaikinaa tahdonvastaisesti, pusken itseäni eteenpäin niillä muistoilla, että jauhoiset käteni ja suussasulava vastaleivottu sämpylä luo kuusivuotiaalle nakupellelleni elämän matkalle sitä kaikkien arvokkainta, perusturvaa.

Mikä meille luo turvaa? Ei ole punaista mökkiä ja perunamaata, mutta voin tehdä sämpylät kerran vuoteen ja koristella ne punavalkoisin pienin lipuin. Kädet taikinassa mietin, että toisiko minullekin enemmän lämpöä ja turvaa se kaikkien tahtoma tupa suomenmaalla? Jos en olisi koskaan lähtenyt. Joskus on niin turvaton olo kuin jollalla, joka seilaa ilman purjehtijaa. Eikä maata näkyvissä.

Jos ja jos.

Jossittelu on sinänsä hyväksi, koska siten voi reflektoida mahdollisia paralleeleja todellisuuksia, jotka OLISI voineet tapahtua. Tai mitä edelleen voi, jos haluaa. Jos ottaa tuulta purjeisiin ja pitää naruista kiinni.

Jos en olisi ollut niin hömelö, että otin ja lähdin vieraaseen maahan. Pyöräytin pari kakaraa ihmisen kanssa, jota en tuntenut lainkaan.

Jos ja jos.

Koska jos, perusturva, onnenkupla ja tuoksumuistot, kiikutin 15 helvetin vegaanisämpylää, hedelmiä, lippuja ja pussukoita päiväkodille vegaaniäitihaarniskassani. Kun sitten tanskalaislaulut lauletaan, tarkkailen jokaisen lapsen kasvoja heidän maistellessaan tuskahiellä leipomiani sämpylöitä. Älä nyt saatana sano yök, vaan syö se onnellisena ja kuljeta vegaaniuden sanomaa huomaamatta itsessäsi kuin virus, joka tarttuu kosketuksesta. Anna mulle edes tämä onnistuminen.

On tullut muuten epäonnistuttua elämässä myös pojan edellisen synttärikakun leipomisessa, matematiikassa ja rakkaudessa noin yleensä.

Tartun silti haparoiden taas uutena maanantaina purjeisiin ja ohjaan pientä jollaani mieleni tyrskyissä.

Kiitos maanantai, en menettänyt hermojani tänään. Vielä.

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä