Vegaaniäidin päiväkirja: 24.2.2020 – Sadistinen mummu

Rakas päiväkirja,

mitä tapahtui? Eikö äsken ollut maanantai? Siis viime maanantai, kun päätin alkaa kirjoittaa päiväkirjapostauksia aina maanantaisin? Niin minne se meni se maanantai ja ne sen maanantain ja tämän maanantain välissä olleet päivät? Entäs kaikki tunnit ja sekunnit? Mutta eiköhän jokainen vanhempi tiedä tämän tunteen, kun aika samaan aikaan matelee ja juoksee. Arki puuduttaa, krooniseen väsymykseen tottuu, syödään äkkiä seisaaltaan, jenkkakahvat tursottaa kun ei ehdi pitämään itsestään huolta, uhriudutaan –  ja yhtäkkiä lapset lentääkin pesästä.

Oho, minne ne meni?

Googlasin ”kun aika juoksee” ja sieltä tuli heti esiin Mika ja Turkka Malin biisi. Olipa hauska yhteensattuma, sillä puolet upeista ja hurmaavista geeneistäni kun ovat Hämeestä. Juurikin sieltä Forssasta, josta Malin veljekset on kotoisin. Ja olenpas tietysti tavannut veljekset, monestikin. Eivät taida kylläkään muistaa sitä Antin Konditorian Sirkan lastenlasta, pientä pirpanaa. Koska vartuin jossain niin kaukana Hämeestä kuin Haapajärvi, enkä ollut huudeilla usein.

Teräsmummo, joka tiukasti ja kovasti yritti kouluttaa minustakin tekijää.

Kuulin muuten myöhemmin nuorena aikuisena Helsingissä asuessa, että ”Forssa? Ai se suomen perseenreikä?” Kyllä loukkaannuin. Minulle Forssa on aina ollut mummola. Mummun leipomon vastaleivotun leivän tuoksu, joka leijuu edelleenkin ympärilläni kun muistelen leipomon sokkeloisia käytäviä, jäätelöannoksia, vanhoja taikinapainoja, vastapaistetun munkin makua ja leivinuunien ikuista hohkaa.

Olen leipurisuvun vesa, kondiittorin pikkuapulainen ja minun siis PITÄISI osata loihtia upeimmat leivät ja koreimmat kakut. Noloa onkin juuri se, ettei ne oikein taivu. Ei väänny pullataikina näissä käsissä kauniiksi palmikoiksi. Suklaakakut lässähtää. Muffinssit jää raaoiksi keskeltä. Joka kerta kun yritän leipoa, hermostuttaa ja jännittää. Kun kai nyt pitäisi osata tämä homma unissaankin, mutta en osaa.

Mummo oli kondiittori ja leipuri vuosikymmeniä, pyörittäen yritystä ja perhettä yksin. Teräsmummo, joka tiukasti ja kovasti yritti kouluttaa minustakin tekijää.

Lapsena ajattelin, että on toi mummo aikamoinen sadisti. Monet itkut sai vääntää tiukan ja järkähtämättömän naisen katseen edessä. Olin joskus jopa niin vihainen, että jätin menemättä mummolaan vuodeksi. Ehkä pidemmäksikin aikaa, en muista enää. Koska on helppo vaan suuttua ja kääntää selkä, kun ei ymmärrä.

Mummun kovuus oli kilpi ja panssari, joka kuitenkin huusi läheisyyttä ja hyväksyntää.

Mutta ymmärrys oman elämän aikuisia kohtaan kasvaa ja kehittyy läpi koko elämän. Mummun kovuus oli kilpi ja panssari, joka kuitenkin huusi läheisyyttä ja hyväksyntää. Opin ajan kanssa myös ymmärtämään mummon tarinaa ja millaista kovuutta selviäminen oli vaatinut.

Vaari, mummon aviomies Antti, oli sotaveteraani. Antin mieli taisi kuitenkin jäädä sotatantereelle, vaikka mies palasikin kotiin vaimon ja lasten luokse leipomoa pyörittämään.

Kun Antista sitten aika jätti, mummo jäi yksin kantamaan kaiken vastuun. Mahtoi olla aikamoinen savotta olla yksinhuoltajaäiti ja yrittäjä  jossain 50-60-luvun sodanjälkeisessä Suomessa. Voin rehellisesti myöntää, etten varmaan olisi selvinnyt saman tehtävän edessä. Ei siinä huudeltu apua ja valitettu. Saatu tukiaisia ja almuja. Piti ansaita, painaa pitkää päivää ja tuoda ruoka pöytään ihan itse.

Lähenin mummoni kanssa kun muutin Pohjanmaalta Helsinkiin ja aloin ajaa Fiat Puntollani viikonloppuisin Forssaan mummoa saunottamaan. Forssa ja Häme oli aina kiehtonut.

Saunatakeissa takkatulen loimussa illalla me selailimme satoja ja satoja kuvia mummon elämän varrelta –  ja mummo kertoi kaiken.

Ai että minulla ja mummulla oli hauskaa. Me lämmitettiin pihasauna, pesin mummon selän, tein meille ruokaa ja korkattiin viinipullo. Saunatakeissa takkatulen loimussa illalla me selailimme satoja ja satoja kuvia mummon elämän varrelta –  ja mummo kertoi kaiken. Jokaisen matkan kaukaisiin maihin, ajoista kun lapset kasvoivat, ihmisten tarinoita leipomon ympärillä, yrittäjärististä ja miten vaikeaa kaikesta olisi luopua.

Luopumisen aika tuli

Luopumisen aika tuli. Ajatella päästää irti jostakin, joka oli ollut oman elämän kivijalka ja merkitys 45 vuotta? Serkkuni jatkoi leipomoa ja mummo astui sivuun.

Luovuttaminen siirtyi konkretiasta kehoon ja pian Alzheimer alkoi näkyä muistamattomuutena, jopa tietynlaisena pehmeytenä. Oli todella kova paikka nähdä teräsmummon hiipuvan. Silloin alkoi kaivata ja ikävöidä sitä tuikeaa ja tiukkaa katsetta, jolta ei jäänyt mitään huomaamatta ja kieltä, joka sivalsi terävästi kuin piiska. Olisi antanut paljon siitä, että olisi saanut olla elinvoimaisen mummun simputettavana, kunhan olisi saanut edes hieman enemmän aikaa.

Mieluummin sellainen mieli kuin tämä, josta elämänhalu hiipui kuin tiimalasin hiekka.

Kun viimeisen kerran kävin oman lapsen kanssa Tanskasta katsomassa mummoa hoitokodissa, loisti silmistään tyhjyys. Mummo ei enää ollut siellä. Silti muistan vain teräsmummon, joka seisoo leipomon pihassa ja katsoo tiukasti. Miten aivan yhtäkkiä kasvot nauraa. Aina yhtä sarkastinen, terävä ja sivaltava. Elämän kovettama, joka kuitenkin rakasti omalla tavallaan. Toivon että minulle tärkeät ihmiset muistavat minustakin jotain olennaista sitten kun potkaisen tyhjää. Jonkun typerän ilmeen tai lempeät sanat, kaiken sen typeryyden sijaan mitä on elämässä tullut tehtyä.

Viikonloppu meni taas kädet sämpylätaikinassa. Miten aina löytääkin itsensä sieltä epämukavuusalueelta, jonne ei pyri, mutta johon aina ajautuu. Sämpylätaikinan pinnasta pöllyävä jauho tuo aina mieleen mummun kasvot, hohkaavat uunit ja tippaleivät vappuisin. Hermojaraastavan ärsyttävän ja jotenkin tosi pelottavan ovikellon, joka soitti epävireisiä lauluja. Kaappikellon, joka soitti valtavalla äänellä soitti kaikki puolitunnit ja tasatunnit. Mummo nukkui kaappikellon kuminassa kuin tukki. Aivan kuin tuo vanha jyrähtelevä kello olisi ollut mummon elämänlanka – sydämen lyönnit.

Kaappikello on nyt hiljaa ja mummun sänky tyhjä.

Mitä tapahtui? Enkö juuri äsken ollut pieni tyttö Haapajärveltä, joka saapui kesälomalle mummun leipomolle? Eikö mummu juuri ollut tuossa virnuilemassa ja löylyä heittämässä? Miten jonkun niin ärsyttävän järkähtelemätön luonnekin kasvaa asiaksi, jota ilman ei tunnu pystyvän elää?

Aika juoksee kuin tiimalasissa, laulaa Malin veljekset. Niin juoksi mummon aika ja sama tapahtuu meille kaikille. Mietin tänään taas, miten se tiimalasimme hiekka juokseekaan. Se mitä on tänään, ei ole huomenna. Mummoja ja äitejä ei ole rinnallamme ainiaan. Miten tärkeää on vaalia ja antaa anteeksi, unohtaa menneet, kun vielä voi.

Mummot ja elämän aikuisetkin tekee virheitä, mutta me kaikki kasvetaan. Ainakin toivottavasti. Mieluummin niin että elää täysillä, vaikka menisikin välillä mönkään ja tekee jotain tolloa. Kuin että pelkää elämää ja virheitä, eikä lopulta elänytkään.

Sillä juuri ne kipeät asiat ja virheet tuo meitä lähemmäksi toisiamme.

Olen alkanut ajatella, että sen sijaan että kääntää selkänsä, kylmettää itsensä ja ei enää jaa kipempiä tunteitaan niiden kanssa joiden niistä pitäisi kuulla, kannattaa tehdä ehkä juuri päinvastoin. Kannattaa ottaa riski ja kertoa. Olla auki ja haavoilla, kylmyyden sijasta. Sillä juuri ne kipeät asiat ja virheet tuo meitä lähemmäksi toisiamme. Mummullakin oli varmasti raskas taakka ja niin kovia traumoja takanaan, ettei niitä osannut edes sanoittaa. Ei varsinkaan silloin, kun ei ollut aikaa murtua palasiksi. Kun piti painaa ja jaksaa, piti kantaa muita ja unohtaa itsensä.

Mutta sitten tuli aika. Kuten nyt vaikka sadistinen yrittäjämummo, joka kerran ihan vaan kuin ohimennen sanoi minulle sohvalla istuskellessa: on sitä varmaan joskus tullut oltua sinullekin liian kova.

Se oli mummon tapa sanoa: anteeksi. Ja se riittää. Se hetki ja ne sanat tuntuu vielä tänäänkin tuolla sydänalassa sellaisena pakahduttavana lämpönä- se on rakkauden liekki.

 

Kommentit

3 kommenttia
Terhi-Anneli

MOi, olen laittanut spostia, mutta en ole saanut vastausta.

Avatar

Hei Terhi-Anneli!
Annoit taannoin suostumuksesi, että saamme käyttää blogitekstejäsi tutkimuksessa. Tutkimus on nyt valmistunut ja julkaistu. Työpaikan vaihdoksen vuoksi sähköpostiosoitteesi on hukkunut. Jos haluat lukea tekstimme, laita sähköpostia: minna.zechner(at)ulapland.fi. Terveisin Minna Z

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä