Vegaaniäidin päiväkirja: 9.3.2020 – Kaikki tai ei mitään, tie onneen?

Teksti Terhi-Anneli

Tänään mietin ihan tosissani, että onko se nyt paras valinta aina kirjoittaa tämä päiväkirja-avautuminen maanantaisin? Onko? Maanantai on toivoa täynnä, mutta usein ainakin minulle myös juuri se viikon raskain päivä. Riippuu siis kyllä aika paljon viikonlopun tahdista ja rytmistä. Jos on ehtinyt oikein tylsistyä, maanantaina on järkyttävästi energiaa. Niin paljon ideoita ja meininkiä, että meinaa itsekin ärsyyntyä omaan päsmäröintiinsä.

Tylsistyminen näinkin ison perheen äitinä on kuitenkin aika utopistista. En siis ehtinyt viikonlopun aikana sillä tavalla fundamentaalisesti, oikein ahdistukseen asti, tylsistyä, vaikka sunnuntaina lojuttiinkin kollektiivisesti.

Sunnuntai alkoi nimittäin sillä tavalla, kaikki odotukset yllättäen, jo varhain aamulla. Hiipparoin silmät ristissä kahdeksan aikaan aamulla herättelemään Eliasta käsipalloturnaukseen, kun jätkän suusta kuuluu maailman kauneimmat sanat:

En äiti jaksa millään. Onko pakko mennä?” Vastaan hiljaa unenpöppöröiselle: ”Ootko varma? No ei oo pakko. Nuku vaan.”

Silitin hiuksia ja suljin lasten huoneen oven. Kuin hyväkin, uhrautuvainen äiti. Käännyin omaa makkaria kohti ja tein semmoisen typerän, elokuvasta tutun, tuuletuksen. Huusin sisäisesti EI TARVI VIELÄ HERÄTÄ JA KÖKKIÄ SIELLÄ VIITTÄ TUNTIA KATSELLEN JOTAIN HELVETIN KÄSIPALLOA. JEEEEE. KIITOS JUMALAT.

Ja menin nukkumaan. Kaivauduin vällyihin ja hymyilin tyynyyn. Ulkona lokit lauloi ja autot ei liikkuneet, kuten arkiaamuisin. Haistoin meren ja nukahdin.

Mutta mitä lojumiseen tulee, niin ei ole kyllä moniakaan upeampia asioita elämässä, kuin neljä lojuvaa pikkujätkää. Ne kun aika harvoin pystyy olemaan liikuttamatta jokaista raajaansa ja tuottamatta loputtomasti ääntä. Teinin kohdalla testosteroni virtaa siihen malliin, etten voi mitenkään ymmärtää puhetta hiljaisista ja tietoa nihkeästi jakavista nuorista. Meidän teini pälisee, hyppii konkreettisesti ikkunoista ja on niin energinen, ettei malta nukkua.

Lojuvat lapset.

Haluaa kertoa jokaisen oppimansa soinnun, jakaa whatsapissa jokaisen uuden inspaavan biisin, puhua filosofiaa, esitellä fritsujaan, kutitella äitipuoltaan, hyppiä kuin sirkka ja olla niin mahdoton, ettei sille voi kun nauraa.

Mutta jos ja kun lojumissunnuntai toteutuu, ajatella, että äitinä voi myöskin lojua sohvalla kalsareissa, pitää sometaukoa, kutitella pikkuvarpaita, syödä pizzaa maakuultaan ja voivotella äänekkäästi jos pitää nousta – käydäkseen vessassa. Teinikin voi olla joskus niin reporanka, että se vaan makaa vieressä soffalla ja hihittelee. Parhaat keskustelut meillä syntyy silloin, kun me vaan tylsistytään. Annetaan ajatusten harhailla, sanotaan ne ääneen ja tiedetään, että joku kuuntelee ja tarttuu ajatukseen.

Maanantain valitseminen haasteeksi ja lojuminen, tai työnarkomaninen käytös, liittyy kaikki yhteen ilmiöön, jonka olen oppinut itsestäni. (Olipas virke, rakas päiväkirja)

Taidan olla hamaan loppuun saakka äärimmäisyyksien ihminen. Kaikki tai ei mitään. Jos lojutaan, niin perkele lojutaan sitten. En tee mitään. Jos aion katsoa elokuvan, yksi ei riitä. Viisi on hyvä. Jos nyt aloitetaan se sarjan tuijottaminen, katsotaan nyt koko tuotantokausi. Jos aloitan tämän kirjan, se pitää lukea loppuun siltä istumalta. Kuinka usein on tullut luettua suomenreissuilta kirjakaupoista raahattuja kirjoja aamuyöhön? Haluatko puhua Sartresta? No, onko sulla 24 h aikaa?

Näen että eläin kärsii, ja se menee tajuntaan. Oikeasti uppoaa. Mitä teen? Alan vegaaniksi.

Äärimmäisyys liittyy jonkinlaiseen pelkoon siitä, että se flow ja fiilis jossa on kiinni juuri silloin, karkaa jos päästää irti. Pelko, ettei siitä saakaan enää kiinni. Se ei tietenkään pidä täysin paikkansa, mutta osittain kyllä. Hienon kirjan tunnelmaan voi olla vaikea päästä kunnolla kiinni, jos lukee kirjaa jotenkin pätkissä. Sarjojen seuraamisessa tunnen samaa turhautumista: en muista mihin tämä jäi!! Joskus kirjoissa pitää mennä kymmeniä sivuja taakse lukeakseen recap, sarjoissa pikakelata edellinen osa.

Ihmisen kohtaaminen vaikka edes ohimennen, voi olla sellainen hetki, jota ei tule eteen lähiaikoina. Tänään aamulla salilla tapasin vanhan tutun, joka tuli juttelemaan. Olin jo pukenut ja lähdössä, mutta palasin salille, etsin naisen silmiini salilta ja kävin sanomassa:

”Tiedätkö mitä? Haluatko viikonloppuna lähteä salin jälkeen kahville ja syömään? ”Vaihdoimme numeroita ja sovittiin treffit. Seurasin intuitiota ja hyvää fiilistä – halusin jatkaa kohtaamista paremmalla ajalla.

Sama liittyy kaikeen tekemiseen. Jos ei voi tehdä täysillä ja antaa parhaansa, olen mieluummin tekemättä. Voin jättää asiat niille, jotka pystyy ja osaa. Ihmisten kanssa pitää myös olla täysillä läsnä, sillä miksi olla puolittain? Tai ei pistää kaikkea peliin?

En osaa aina oikein arvottaa, onko tämä piirre itsessäni hyvä asia. Ei varmaankaan, ei kaikissa tilanteissa ja kaikkien ihmisten kanssa. Mutta mitä iän tuodessa olen oppinut, ei omia haaveita ja omaa persoonaa tule muokata muiden odotusten tai hyväksynnän mukaan. Tottakai ihmisten seurassa tulee aina olla hyvä, kiltti, myötätuntoinen ja läsnä. Mutta jos jonkun kanssa ei vaan synkkaa, se ei tee minusta huonompaa tai riittämätöntä.

Se ei vaan natsannut. Jotenkin. Me oltiin eri paikoissa, ei osattu kohdata juuri silloin.

Ihmisten kanssa annan, valitettavasti usein,  myös kaikki tai ei mitään. Ja joskus se on liikaa, joskus se on juuri se mikä muuttaa elämiä.

Jokaisella meistä on omat unelmat. Missä haluamme olla ja mitä haluamme tehdä. Se on se tila, kun sulkee silmät ja haaveilee, mikä olisi se maailman paras asia. Se on se paikka ja tilanne, missä meidän tulisikin olla. Kun sisäiset arvot kohtaa todellisuuden. Ja se kaikki on mahdollista.

Eräs ihminen sanoi minulle viikonloppuna, että hän on alkanut priorisoimaan. Vuosi sitten tapahtunut sydänleikkaus herätti tekemään päätöksiä. Tarkasteli mikä oli tärkeää ja tarttui siihen. Priorisoi, vaikka se ei yhtään vähentäisi muiden asioiden arvoa. Koska kun yksi ihminen ei voi tehdä sataa asiaa kerralla. On pakko aloittaa jostakin.

Maailmankaikkeuden edessä voi iskeä paniikki. Muistan kun olin eronnut ja tunsin olevani vapaa. Seuraava tunne olikin kauhistus, sillä katsoin kaikkia niitä asioita joita voisin tehdä, enkä osannut päättää mitä. Kuin se aasi, jonka edessä on liian monta heinäkasaa. Ja lopulta aasi nääntyy nälkään, sillä ei osannut päättää mistä kasasta syödä ensin.

En halua olla se aasi.

Pitää olla vähän äärimmäisyyksien ihminen, jotta voi hahmottaa itselleen, mistä kasasta haukata ensin. Jotta voi tunnistaa, mikä on oikeasti oma kutsumus. Jotta ei käytä kallisarvoista aikaansa vääriin asioihin. Vaikka se tuntuukin usein niin mustavalkoiselta. Sillä sisäinen palo on lopulta se tärkein asia elämässä ja se suojelee meitä apatialta.  Koska meillä ei oikeasti ole rajattomasti aikaa, vaikka teininä niin kuvitteleekin. Olevansa jotenkin kuolematon.

Pitää olla vähän äärimmäien, sillä ”Ihan ok” ei riitä. Eikä koskaan oikeasti voi tietää, milloin se keuhkot täyttävä ilma oli viimeinen henkäys.

 

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä