Vegaaniviha ja tekopyhät kasvissyöjät

Teksti Terhi-Anneli

Katso uhkaavat kuvat kasviksista!😱🍉🍎🍒🍓🍋🍇🥭🍍

Vegaanit uhkaavat ihmiskuntaa! Vegaaniviha leiskuu!
Semmoisia otsikoita ja aiheita.

”BBC:n haastattelema sosiaalipsykologi Hank Rothgerber Bellarminen yliopistosta sanoo, että sekasyöjien ”vegaanivihassa” on kyse tiedon ja teon ristiriidasta.” NYT.fi

Jumitin tänä arkisena iltana soppakauha kädessä ja kalsarit jalassa pohtimaan sellaista asiaa, notta ”meitä” vegaaneita vissiin vihataan ihan vaan siksi, että ollaan olemassa.

Asia ei tietenkään ole näin yksioikoinen, kuten mikään tiettyä ihmisryhmää kohtaan osoitettu viha. Voiko ylipäänsä tiettyä ryhmää vihata? Ollaanko me hei joku ryhmä? Me naiset? Bi-seksuaalit? Äidit? Ulkomaalaiset? Minähän siis olen ulkomaalainen, täällä Tanskassa.

Missä mun ryhmä on? Mä täällä kalsareissa istun yksin sohvalla ja oon vaan oma itteni.

Eläintuotantoon liittyvä moraalinen ongelma piilotetaan muovikelmuihin, sillä se on liian rankka asia kohdattavaksi.

Se aiheuttaa tunteita ja vastustusta: on syntynyt lihansyöjän paradoksi.
Lihansyönnin aiheuttama paradoksi taas tutkitusti stressaa, ärsyttää ja voi tehdä onnettomaksi. Joka puolestaan heijastuu muihin – ja leiskuu vegaanivihana.

Monia eläinten asema ja lihansyönti voi hieman nipistää joskus, jos vaikka kohtaa eläimen silmästä silmään samalla kun mussuttaa hodaria. Mutta yhteys kotieläinpuiston Hilma-possun ja hodarinakin välillä hiipuu nopeasti. Marketin tiskin lihaköntsä kun ei näytä juurikaan Hilmalta.

Lihansyöjän paradoksi

Usein ne ihmiset, jotka rakastaa tiettyjä eläinlajeja ja ymmärtävät eläinten olevan tietoisia ja tuntevia olentoja, tunnistavat eettiset dilemmat, tuntevat eläinten tehotuotannon ilmastovaikutukset, globaalit vaikutukset ihmisten väliseen eriarvoisuuteen ja nälänhätään, ja ymmärtävät eläintuotteiden terveysvaikutukset –  eivät muuta käytöstään, vaan jatkavat eläinperäisten tuotteiden kuluttamista.

On aika jännä ilmiö, että vaikka eläinperäisten tuotteiden kulutusta vastaan on jo niin paljon faktoja, mielihyvästä ja yksilöllisestä nautinnosta pyritään pitämään kiinni hamaan loppuun saakka. Ja tunnistan tämän ilmiön oikein hyvin juuri siksi, että pidin pihveistäni kiinni kerran aivan yhtä lujaa. Suljin korvat ja silmät. Nam nam. Jos ei mitään muuta kun omaa nautintoa ajatellut, hyvin meni.

Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen, sillä vaakalaudan toisessa päässä on aivan liikaa painoa. Paljon enemmän kuin makuelämys. Tai ruoan saamisen helppous. On syntynyt lihansyöjän paradoksi. Tekee mieli syödä lihaa, mutta silti se jotenkin harmittaa. Lihansyönnin aiheuttama paradoksi taas tutkitusti stressaa, ärsyttää ja voi tehdä onnettomaksi. Joka puolestaan heijastuu muihin ja leiskuu vegaanivihana.

Pääsyyt jotka luovat lihansyöjän paradoksin:

  1. Kognitiivinen dissonanssi: ristiriitojen hyväksyntä ja ylläpitäminen. Esimerkiksi miten jotkut lajit ovat lemmikkejä ja toiset kasvatetaan ravinnoksi.
  2. Kieltäminen: emme suostu näkemään tai myöntämään tekojemme seurauksia.
  3. Lihan tarpeellisuus: idea siitä, että meidän on pakko syödä eläimiä, vaikka samaan aikaan haluamme pitää niistä huolta.
  4. Eläimen tietoisuuden vähättely: eläimen kärsimyksen ja tunteiden mitätöinti.

Lähde: Elisa Aaltola, eläinfilosofi

 

Tiedon lisääminen ei tunnu auttavan. Auttaisiko moraalinen lähestymistapa parantamaan eläinten asemaa maailmassa?

Vaikka tieteellistä todistusaineistoa on jo pilvinpimein ja argumentit lihansyöntiä vastaan kiistattomia, mikään ei tunnu vaikuttavan tarpeeksi nopeasti ihmisten käytökseen. Tämähän johtuu siitä, ettei ihminen yllättäen toimikaan järkiperäisesti kohdatessaan rationaalisia perusteluja. Eli olisihan muutos järkeenkäypää ja oikein, mutta jatketaan kuten ennenkin. Koska on se vaan helppoa, kivaa, niin on aina ennenkin tehty ja mummon joulupata.

Mutta ei tämä liene omituista kun tiedetään, että ihminen tekee moraalivalintoja 90% perustuen tunteisiin.

Vegaaniviha ja syyllisyys

Vegaanit nähdään usein saarnaajina. Uskonnollisina ja fanaattisina päällepäsmäreinä.

Ihmisinä, jotka tuntevat ylemmyyttä lihansyöjiä kohtaan. Mutta jotenkin tällaiset väitökset paljastavat yleensä usein jotain niissä, jotka loukkaantuu moraalisten ongelmien paljastamisessa: lihansyöjä ei halua päästää irti tavoistaan, vaikka tunnistaa että tässä hommassa on jotain mätää.

Lihansyöjässä voi syntyä häpeä, joka liittyy omaan identiteettiin eikä niinkään siihen asiaa mitä vegaani pyrkii osoittamaan: miten hän kohtelee muita

Olenko ollut väärässä?  Teinkö väärin? Onko traditiomme arvopohja moraaliton? Oonko ollut itsekäs? Onko tämäkin nyt sitten tarpeellista? Onko toisen kärsimys oman hetkellisen nautinnon väärti?

Syyllisyys tuntuu syntyvän niissä ihmisissä kuin itsestään, jotka kokevat valinnoissaan ristiriitoja. Lihansyöjän paradoksi se siellä kolkuttelee.

Lihansyöjässä voi siis syntyä häpeä, joka liittyy omaan identiteettiin. Se ei liity niinkään siihen asiaan mitä vegaani pyrkii osoittamaan: voitaisko hieman katsoa peiliin, että kohdellaanko me oikein näitä muita lajeja tällä pallolla? Eli kysytään se olennainen kysymys, miten kohtelemme muita. Tällaisessa häpeän herättämässä ihmisessä itsestä löytyvä vika tai puutos projisoidaan muihin. Eli pilkataan ja vähätellään niitä, jotka tuovat esiin moraalisia ongelmia.

Häpeä kumpuaa raivona ja somekeskustelut kääntyy varsin nopeasti usein vihapuheeksi. Tämä on tosi harmillista, sillä häpeä ei kuitenkaan koskaan johda mihinkään hyvään  – ja sitä ei kannata tukea millään tavalla.

Syyllisyys taas on sisäinen tunne, jossa yksilö tarkastelee omaa moraaliaan ja arvojaan. Syyllisyys ei kohdistu itseen, vaan siihen miten me toimimme suhteessa johonkin toiseen. Ilman syyllisyyttä voi olla vaikea kehittyä varsinkin moraalisesti. Ei olisi koskaan tarvetta kehittyä ja korjata omia virheitä.

Syyllisyys on kuitenkin todella tarpeellinen tunne. Se edistää henkistä ja moraalista kasvua. Kun eihän meistä kukaan ole täydellinen, vaan me kaikki tehdään virheitä. Me ei olla ihmisinä tavallaan koskaan valmiita, vaan moraalinen kasvu on koko elämänpituinen matka.

Lihansyöjä ei halua päästää irti hyväksytästä hedonistisesta ja egoistisesta tavastaan, eivät halua muuttua, sillä trendikästä tuntuu olevan se että me olemme hyvä sellaisenaan ja yksilön ei tarvitse muuttua.

Väitän! Väitän, että syyllisyyden tunne ihmisessä on polku muutokseen. Toki tulee ottaa huomioon ja ymmärtää ihmisten erilaiset lähtökohdat ja elämäntilanteet. Aina ei ole voimavaroja pohtia yhtään mitään ulkoista, kun jo pelkkä päivittäinen selviäminen voi olla yhtä taistelua. Mutta asiat on ehkä aina hyvä välillä laittaa perspektiiviin. Joten väitän kyllä, että kun sisäiset asiat ja arvot on kunnossa, kaikki asiat elämässä kummasti helpottuu.

Ahdistus ja melankolia voi olla merkki siitä, ettei elä kuten haluaisi. Ei ole oikein vielä löytynyt se oikea suunta.

Mutta jokainen lopulta osaa erottaa turhat tekosyyt todellisista. Niinkun oikeasti.

Syyllisyys on ohjaava tunne, jonka kautta on hyvä harkita asioita. Jos musta tuntuu näin pahalta, mitä se mulle kertoo? Syyllisyydellä on tavallaan meille positiivinen sanoma: sussa on myötätuntoa ja halua kasvaa henkisesti. Olet moraalinen olento ja sussa on potentiaalia hyvään.

 

Kommentit

6 kommenttia
Terhi-Anneli

Moi,

avokadoja syö sekasyöjätkin. Whataboutismilla pyritään vaan harhautumaan esiintuodusta epäkohdasta, kuten tässä tapauksessa eläinten asema maailmassa.

Avokadon tuotannon eettiset epäkohdat ei sulje pois sitä tosiasiaa, että länsimainen elämäntapa on tuhoisaa niin muille lajeille kuin ympäristölle, mutta myös loppukädessä ihmiskunnalle.

Ja sitä paitsi, juuri tästä mainitsemastasi avokadojen tuotannosta kuulee todella paljon. Tuntuu olevan jopa trendi. Voisin sanoa, että enemmän joudun väittelemään avokadon tuotannosta, kuin suoraan miljoonia eläimiä riistävistä tehotuotannoista.

Kyse on kognitiivisesta dissonanssista, jossa perusteluja omalle elämäntavalle etsitään kivien ja kantojen alta, keskitytään epäolennaisiin yksityiskohtiin, tai sitten keskustelu käännetään koskemaan viestintuojaa. Henkilöidytään, asioista keskustelemisen sijaan.

Ei avokadojen tuotanto vähennä muiden epäkohtien tärkeyttä.

”En usko, että esim. eläinten kärsimyksestä puhuminen auttaa paljon yhtään, koska jokainen tietää sen jo ja tosiaan vaikka eläintuotteista luopuisikin,”

Uskallan väittää, että tämä väite on epätosi. Oma kokemukseni ja kuulemani tarinat joita ihmiset ja lukijat minulle kertovat, ovat aika vahvaa näyttöä siitä, että läpinäkyvyys ja eläinten asemasta kertominen muuttaa ihmisten suhtautumista ja sitä mukaa myös tekoja. Valintoja kuluttajina, mutta myös mindsettia suhteessa muihin lajeihin ja ympäristöön.

Ihmisen on usein vaikea muuttaa ajatteluaan, ellei se osu tunnetasolla. Ihminen tekee päätöksiä 90% perustuen tunteeseen, ei ratioon. Siten tieteellisen kylmä lähestymistapa ei yleensä toimi.

Eläin ja eläimestä valmistettu tuote on etäännytetty toisistaan siten, että eläinperäisiä tuotteita kuluttavan henkilön ei tarvitsisi kohdata moraalisia tai eettisiä epämukavia tosiasioita. Tällaisilla, harkituilla, metodeilla tuetaan kognitiivista dissonanssia, jossa tosiasiat etääntyy tunnetasosta. Ihmiset eivät halua kohdata aiheuttamaansa kärsimystä, jolloin puhe siirtyy ”eettisesti teurastettuun” tai mihin tahansa, jolla voidaan yrittää peittää ja laastaroida tosiasioita, että eläimellä ei ole oikeuksia tai itseisarvoa. Mitä on ”eettisesti” tappaminen? Ei sellaista ole olemassakaan.

Ihmisten keskinäisessä moraalin piirissä tappaminen on kategorisesti väärin. Eläinkunnasta puhuttaessa toimiikin yhtäkkiä täysin eri säännöt. Eläin on alempiarvoinen, heikompi ja hyväksikäytettävissä ihmisen kyltymättömiin tarpeisiin.

Tällaisista täysin absurdeista asioista haaveileminen parantaa huonoa omaatuntoa ja estää tekemästä muutoksia elämässään suhteessa eläimiin.

Ëläinten tuottaminen lihaksi tai maitotuotteiksi on koneisto, joka näyttää kliiniseltä, hiljaiselta ja toimivalta. Mutta vierailu maitotilojen arkeen muulloinkin kuin kulissimaisina ”avoimina päivinä”, sikatilalle teurastusrekan saapuessa, minkkifarmeille, broilerin tuotantotilojen ”vanhempien” tiloihin, teurastamoille: kannattaa kokeilla, tuntuuko missään. Metsästäjien sydän ei ehkä värähdä, sillä he kokevat että eläin on ollut vapaa. Mutta monen eläintuottajan sydäntä kyllä särkee, kun teurasauto saapuu.

Jos se tuntuu väärältä, miksi jatkaa?

Ennen kuin olin vegaani, ajoin täällä Tanskan maaseudulla väärin. Ajoin vahingossa maatilan taa, kapeaa tietä pitkin. Ajoin navetan taa ja aloin kääntää autoa. Sitten huomasin, etta edessäni kuralätäkössä makasi emakko ja viisi pientä possua. Emakon suusta valui verta. Ne olivat selvästi kuolleita, mutta että ne oli vaan nakattu siihen pihalle?

Vegaaniksi aloin siltä istumalta, kun kesälomalla motarin levähdyspaikalle kaarsi possujenkuljetusauto. Oli järkyttävän kuuma. Leikin lasten kanssa ruohossa, kun alkoi kuulua järkyttävä kiljunta. Nousin katsomaan mistä tuo ääni tuli, ja näin ison rekan. Siat huusivat. Ja se jatkui 5, 10 ja 15 minuuttia.

Me ei kestetty enempää ja ajettiin pois.

Me kaikki tiesimme minne ne elävät possut oli matkalla. Olin itse raskaana ja en voinut olla ajattelematta, että jokaisella teuraaksi menevällä possullakin on äiti ja isä. Ja että jokainen eläin on jonkun lapsi.

Tanskassa possut kaasutetaan. Se on järkyttävän julma tapa ja se kestää kauan. Possut ovat tajuissaan ja prosessi on äärimmäisen kivulias. Videoita tästä prosessista voi katsoa tanskalaisessa dokumenttielokuvassa: https://vimeo.com/157996531

Kaikki omat kokemukset eläinten kanssa ja tällaiset ”sattumukset” alkoivat pikkuhiljaa muovata omaa ajattelua. Aloin etsiä tietoa, katsoin videoita ja tutustuin aktivistien tuottamiin salassa kuvattuihn materiaaleihin.

Luin eläinetiikkaa.

Kaikesta tästä skeptisyydestä muokkautui uudenlainen tapa ajatella luontoa ja eläinkuntaa. Olin ollut pahasta väärässä. Tuntuu, että me kaikki olemme.

Ja sen oivaltaminen sattuu. Se ahdistaa äärettömästi ja siihen auttaa vain yksi asia: muutos.

Oma perustani vegaaniudelle on eettinen. Vegaaniuden alkuperäinen määritelmä liittyy kokonaisvaltaiseen eläinten riistosta irtisanoutumiseen, eikä kyseessä ole pelkkä ruokavalio.

Vegaaniuden perusta ei liity myöskään ihmiseen, vaikka ihminen nyt haluaisi kaikessa olla maailman napa. Vegaanius lähtee myötätunnosta, ei siitä, onko kasvisruokavalio minulle ihmisenä terveellisempää. Tällaisessa ajattelussa ollaan jälleen ego-sentrisessä maailmassa, jossa muiden elävien olentojen arvo määritellään ihmisestä käsin.

Eläinten riisto ja luonnon tarkasteleminen silkkana resurssina on laaja moraalinen ongelma, josta tulee ja saa puhua. Vaikka se aiheuttaisi monissa ihmisissä vastreaktioita ja epämukavia olotiloja. Vaikka suurin osa ihmisistä pitäisi hörhönä. Vaikka ne silkkaan tieteeseen tukeutuvat vegaanit ajattelisivat, että tällaiset etiikasta puhuvat pilaavat kaikkien vegaanien maineen.

Koska luulen että ”tieteellä” tarkoitat ympäristöllisiä faktoja. Käytännön filosofia tutkii etiikkaa ja moraalia. Eläinetiikka on filosofian haara, joka osaltaan tutkii eläinkuvaa ja suhdettamme eläimiin.

Eettinen ja moraalinen pohdinta, sekä tutkimus, on näiltä osin tieteellistä siinä missä tilastot eläintuotannon aiheuttamasta ympäristötuhosta.

Mutta onko viestintuojan statuksella ja maineella lopulta mitään väliä, kun vaakakupissa on niinkin suuria asioita kuin lajipuutto, ympäristön tuhoutuminen ja valtava kärsimys?

Ne jotka ikinä kritisoivat vallitsevaa, ovat aina olleet vihattuja omana aikanaan.

Blogini on henkilökohtainen blogi, ei tieteellinen julkaisu. Joskus kirjoitan tutkimuksesta, omaa pohdintaa, joskus täysin subjektiivisia fiiliksiäni.

Defenssit ovat usein vahvoja, sillä harva sekasyöjä pystyy katsomaan eläinten kärsimystä. Mikä on mielestäni asia, joka herättää toivoa.

Terhi”

Avatar

” Vaikka oma ote on positiivinen ja jaan mielelläni reseptejä ja neuvon kyselijöitä innokkaasti, saan usein viestejä näiltä syyllistyneiltä. Luuletteko olevanne jotenkin parempia ihmisiä? ”

Näin itsekin vegaanina sanoisin, että otteesi ei kyllä ole mitenkään erityisen positiivinen, vaan suurin osa veganismia käsittelevistä postauksistasi täällä blogissasi on syyllistävä. Et ehkä tee sitä tietoisesti, mutta jopa minussa, joka en viiteentoista vuoteen ole syönyt lihaa ja n. 6 vuoteen muita eläinperäisiä tuotteita, ne saavat aikaan hyvin tympääntyneen olon. Muista somekanavistasi en tiedä kun en seuraa. Mutta koen kyllä että harrastat (alitajuisesti ehkä) tätä vegaaneille tyypillistä saarnaamista, joka muissa saa herkästi aikaan vastareaktion. Joskus jopa pelkästään blogipostaustesi otsikot saavat minut ajatteleman että voi ei, ei taas.

Sinulla on mielestäni myös hyvin piintynyt tapa alleviivata vegaaniuttasi, joka on helposti nähtävissä sädekehän kiillottamisena tai muiden syyllistämisenä. Vaikket tekisikään sitä tietoisesti.

Terhi-Anneli

Hei ja kiitos viestistä!

Mainitsen tekstissä muut somekanavat, eli IG:n ja stoorit, joissa voi nähdä päivittäistä arkeamme. Blogiteksteja syntyy harvemmin ja ne on yleensä pureskellumpia ja syvällisempiä pohdiskeluja, kuin arkinen stoorihömppä. IG:ssä teen ruokaa, näytän mitä meillä syödään ja millaista arkemme Tanskassa on. Positiiviseksi ja hauskaksi sitä on haukuttu. Kannattaa tulla seuraamaan 🙂

On hieman turhaa kommentoida jotain, jota ei ole käynyt seuraamassa? Samoin tämä ”otsikosta tuli fiilis”- se ja se, on ajan henki. Ei lueta tekstejä vaan jumitetaan otsikoihin, jotka minullakin on usein jostakin valtamedian väitteestä poimittu lause, ei oma mielipide tai oma väite. Asia aukeaa vasta, kun syventyy lukemaan.

Otsikoilla haetaan huomiota, herätellään. Vegaaniviha ja tekopyhyys- tässäkin blogitekstissä tuli suoraan NYT.fi-liitteen artikkelista. Artikkelissa käytiin läpi vegaaniviha-virtausta ja avattiin tutkimuksia, joilla tätä ilmiötä on pyritty ymmärtämään.

Artikkelissa kerrotaan:

”BBC kirjoittaa vegaanivihaa tutkivassa artikkelissaan, että lisääntynyt kasvissyönti on lisännyt myös Sv3rige-tubettajan kaltaisten ”veganofobien” ja yleisen ”vegaanivihan” määrää.

BBC:n mukaan yleisin vegaanivihan muoto on yhtäältä vegaaneihin ja kasvissyöjiin yhdistetty ajatus tekopyhyydestä.

Toisaalta kasvisruokavaliota noudattavia syytetään samoista asioista kuin sekasyöjiä: ilmaston kuormittamisesta ja joukkomurhista – tässä tapauksessa avokadoviljelysten seurauksista sekä kasvien ja kasviviljelyksissä asuvien peltohiirten murhista.

BBC:n haastattelema sosiaalipsykologi Hank Rothgerber Bellarminen yliopistosta sanoo, että sekasyöjien ”vegaanivihassa” on kyse tiedon ja teon ristiriidasta.”

Ei ole tuulesta temmattua, miksi mikä tahansa heikommassa asemassa olevien oikeuksista ääneen sanominen aiheuttaa vastareaktion. Vastaavista liikkeistä ja vastarintaliikkeistä on esimerkkejä läpi ihmishistorian.

Mietin tuota mainitsemaasi ”vegaaneille tyypillistä saarnaamista”, joka liittynee jonkinlaisen stereotyyppiseen kuvan jostain ryhmän edustajasta, kuten vaikka vegaani. Tästä kritiikistäsi uupuu kokonaan sellainen tärkeä asia, joka on mielestäni olennainen osa vegaaniutta. (Vegaani sanan alkuperäisessä merkityksessä) Ja se on se, että ei tässä ole kyse minusta tai sinusta. Tai siitä jostakin toisesta henkilöstä, joka syyllistyy. Kyse on äänen antamisesta heikoille, niille joilla ei ole ääntä.

Aivan kuten Joaquin Phoenix sanoi Oscar-korokkeella, mutta hänkin on varmasti monien suomalaisten vegaaninen mielestä tekopyhä saarnaaja? Jaksaakin vuosikymmenestä toiseen tehdä saarnaavia dokumenttielokuvia ja puhua eläinten oikeuksista, pelkäämättä status quon ravistelua. Joka monen mielestä perustuu vääryydelle, eikä sellainen status quo voi kestää.

Ja mitä tulee väitteeseen(tai huomioon) ”otteesi ei ole erityisen positiivinen” niin kirjoitan blogissani n. 90% teksteistäni muista aiheista, kuten perheestä, kielestä, kulttuurista, mielenterveysasioista, eriarvoisuudesta ja syvästä elämästä. Tässä kuussa olen kirjoittanut blogitekstit seuraavista aiheista: turvakodista, ystävyydestä, lapsuuden hauskoista jutuista, mummosta, kiireen ongelmasta, poikani lapsisynttäreistä, laihuuden ihannoinnista, perhepedin hyvistä puolista ja äitiydestä. On mielenkiintoista, miten yksikään resepti tai hauska tarina ei saa vegaaneilta kommentteja, mutta ne kritisoivat ja pohtivat, tiukat tekstit koetaan syyllistävinä ja hyökkäävinä.

Ironisesti jopa tämä teksti, jossa pohdin häpeän ja syyllisyyden eroja. Ja avaan millainen psykologinen merkitys syyllisyydellä meille on.

Ne jotka jotenkin nousee sieltä konventionaalisten tekstien joukosta, jopa ärsyttämään vegaaneja. Meitähän kun on niin valtavasti, ainakin se 1% väestöstä. Onhan tässä aikalailla sitten valtaa.

Yleensä muutenkin vegaaniutta koskevilla teksteillä reagoin johonkin valtamedian julkaisuun, jossa haluan avata omaa ajatusmaailmaani ja tuoda sitä näkökulmaa, jossa ollaan eläimen oikeuksien puolella. Itseäni päinvastoin mietityttää kovasti se, miksi kaikki pitäisi olla silkkaa hattaraa ja vaahtokarkkeja. Hauskoja reseptejä ja kognitiivista dissonanssia. Kun samaan aikaan miljoonia eläimiä kuolee.

Niin kauan kun miljoonat eläimet, ihmiset ja luonto kärsii, näistä asioista pitää voida puhua suoraan. Se että saan henkilökohtaista lokaa niskaan, on täysin irrelevanttia. Kyse ei ole minusta. Vaan heistä.

Terhi

Avatar

Lasken itse kyllä blogit myös somekanaviksi. Moni bloggaaja julkaisee hyvin paljon päällekkäistä materiaalia esim. blogissa ja instagramissa, joten henkilökohtaisesti koen sen vähän oman ajan tuhlaamiseksi lukea samat jutut kahteen kertaan 🙂 en tarkoita tätä pahalla, vaan se on perustelu, miksen instassa seuraa bloggaajia.

Ja pahoittelut, tuon otsikkoasian ilmaisin huonosti – luen kyllä postauksista muutakin kuin vain otsikot 😉 ellei otsikosta sitten käy ilmI ettei asia kosketa minua yhtään. Mutta varmaan sinunkin postauksista luen karkeasti arvioituna 90 %.

Olen samaa mieltä siitä että asioista pitää pystyä puhumaan suoraan, olivatpa ne sitten ihmis- tai eläinoikeuksia, ympäristöasioita tai no, mitä hyvänsä. Valitettavasti minun mielestäni sinun tyylisi ei ole se kaikkein paras, vaan helposti laitat sen syyllistämisvaihteen silmään.

Terhi-Anneli

Moi,

toki blogi on somekanava, mutta on ihan normaali juttu, että eri alustoilla toimii erilaiset jutut. IG, Twitter, Facebook ja blogi on erilaisia markkinointi/sisällöntuotantokanavia, joissa toimitaan eri tavalla. Blogissa luonnollisesti ei voi jakaa esim. 24 h tunnin videoklippeja, joiden vahvuus on autenttisuus. Toki eri somekanavissani näkyy sama arvomaailma, mutta sisällöt vaihtelevat. Instagram minulla on ollut olemassa ennen blogia, bloggaamaan minua pyydettiin vasta pari vuotta sitten.

”Valitettavasti minun mielestäni sinun tyylisi ei ole se kaikkein paras, vaan helposti laitat sen syyllistämisvaihteen silmään.”

Jos kertoo eläinten oikeuksista ja oloista suoraan, arvioi moraalisia dilemmoja ja pohtii sosiaalisia konventioita, ja se kaikki tämä on syyllistämistä, sitten olen todentotta syyllinen mainitsemiisi asioihin. Voin kuitenkin kertoa, että saan valtavasti palautetta päivittäin teksteistäni ihmisiltä, jotka kertovat miten ne herättelevät ja kertovat asioista, joista eivät olleet tienneet. Käyn dialogeja eläintuottajien kanssa, joita eläinten oikeuksista kertovat tekstini ovat koskettaneet. Minulle tällaisilla kohtaamisilla on niin suuri arvo, että riskit ”saarnaamisesta” on sen arvoisia.

En kuitenkaan koe, että kovinkaan moni vegaani saarnaa. Jos vegaani on aktivisti, niin meissä monissa elää se palo eläinten puolesta. On turhauttavaa elää arkea hissutellen, kun tietoisuus valtavasta kärsimyksestä vallitsee. Minun on jopa vaikea ymmärtää niitä, jotka pystyvät vaan olemaan välittämättä?

Joten ehkä kun olet jo kuudetta vuotta vegaani, et kuulu kohderyhmään? Tiedät jo nämä asiat ja tekstini tuntuvat varmasti jankkaamiselta.

Jos vegaaniutta käsittelevät blogitekstini ja podcast-jaksot (oletko kuunnellut) eivät miellytä, kannustan IG-stooreihin tulemista. Tule moikkaamaan! 😉

Kaikkea hyvää ja kiitos kritiikistä. Meillä kaikilla on parantamisen varaa ja tilaa kehittyä, otan sanasi pohdintaan ja tarkastelen tekstejani objektiivisemmin. Mutta kaikkia ei voi miellyttää ja miltei aina joku pahoittaa mielensä.

Terhi

Avatar

En nimenomaan tätä blogia sen kummemmin ole lukenut, mutta ihan yleisesti ottaen ymmärrän kyllä tuon toisen kommentoijan fiiliksiä. Vegaaniudesta olisi mielenkiintoista lukea joko oikeaan tieteeseen pohjautuvaa juttua (eikä mitään what the health-tason soopaa) tai sitten ihan perus käytännön kokemuksia, siis juuri näitä reseptejä tai millä on korvannut mitäkin, millainen fyysinen olo on ollut sen jälkeen kun on alkanut vegaaniksi ym.

En itse ainakaan koe mitään vegaanitekstejä syyllistävinä, mutta joskus ne on aika pöllöjä ja mustavalkoisia. Esim. just sitä että kaikki eläintuotteet on pahasta, mutta jos ihmiset kärsii vaikka niiden avokadojen tms. tuotannossa, niin siitä ei puhutakaan melkein ikinä. Tai että liha mätänee suolistossa, mutta kasvikset ei ja vegaaniruokavalio onnistuu kaikilta, vaikkei olisikaan rahaa muuta kuin kaikkein halvimpiin juureksiin ym. Että itse ainakin kaipaisin sellaista kokonaisvaltaisempaa ja enemmän arjessa kiinni olevaa keskustelua niiden ainaisten samojen asioiden pyörittelyn sijaan.

En usko, että esim. eläinten kärsimyksestä puhuminen auttaa paljon yhtään, koska jokainen tietää sen jo ja tosiaan vaikka eläintuotteista luopuisikin, niin yhä edelleen on pakko ostaa kärsimystä ja eriarvoisuutta tuottavia tuotteita, ellei sitten osta pelkkää paikallista ja unohtaa ne hyönteiset ja myyrät, jota ei kai mikään pelasta.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä