Ylisuorittaminen ja uupumus heijastuu myös lapsiin: ”Sinulla ei ole kykyä läheisyyteen, koska et ole oikeasti paikalla”

Teksti

Vasta siirretty kello eteni armotta, yhteiskunnan pyörät kulkivat vankoin telaketjuin ja siinä ei ollut tilaa lapsen maailmalle.

Sätkähdin hereille ovikellon soitteluun, jonka ei pitäisi olla mahdollista ennen kello kuutta.

Koska kuka soittelisi ovikelloa ennen kuutta? Ei kukaan, koska kello oli paljon enemmän kuin kuusi. Oli käynyt toteen se pelko, joka viivähtää uupuneessa mielessä jokainen ilta juuri hetki ennen nukahtamista.

Se että myöhästyy, ettei ehdi mukaan.

Ovikellon heltymätön ääni oli heränneen maailman kakofonia, joka pakotti kaikki ulos koloistaan. Myöhemmin soisi toimistoissa ja kaduilla vaativasti puhelin, skype, whatsapp ja sen jälkeen soimaisi omatunto, kun mitään sanottua ei ehtisi sisäistää kunnolla ja ketään ei kykenisi kohdata loppuun asti.

Olimme myöhässä joka ikinen.

Jokainen eväspaketti ja sukka joka oli tiellä tuntemattomilla.

Urheiluvaatteet lojuivat kylpyhuoneen lattialla mytyssä vieressään spagetiksi valahtanut koululainen tää on ragdoll tanssi kato äiti ja makuupussissa kiemurteleva taaperolarva. Rusentelin yhtä ja toista larvaa toisensa jälkeen vaatteisiinsa ja kun käännyin hetkeksi pukemaan oman päällystakkini, jälleen nakuksi riisunut taapero juoksee olohuoneessa.

Me ollaan myöhässä nyt oikeesti!

Se mikä on lapsesta niin ajatonta ja hauskaa, alkoi poltella ihon alla. Vasta siirretty kello eteni armotta, yhteiskunnan pyörät kulkivat vankoin telaketjuin ja siinä ei ollut tilaa lapsen maailmalle. Ei ollut aikaa makuupussimadoille, aamukiukkuisen lempeille sylityksille tai äidin ja isän herkille kosketuksille.

Ei meillä oo nyt aikaa tämmöseen!

Se on minun ääneni, jota en hyväksy.

Ja niin jälleen myöhässä, hukassa ja roudatessa yhden toisensa jälkeen kouluun ja päiväkotiin alkaa tuntua siltä, ettei tätä osaa eikä tätä jaksa.

Ja se kaikki riittämättömyys tulee ulos tiuskimisena, hermostumisena ja huutona, jonka haluaisi hiljentää samalla kun se jo purkautuu huulilta.

Puserrus ja pakotus, kädenheilautus auton ikkunan läpi. Kun ei muuhun ole äidillä aikaa.

Vaikka olemme tässä, mielemme ja ajatuksemme kulkevat jo seuraavassa hetkessä. Mutta mitä on huoli ja musertuminen sellaisesta, joka ei vielä edes ole täällä?

Puristan auton rattia ja katselen kun tiuskintani aiemmin vastaanottanut Fortnite-reppu katoaa vesisateeseen. Tukehtumisen tunne siitä surusta että pitää edetä sateessa harmaantunutta tietä, vaikka olisi halunnut jäädä paikoilleen. Hautautua lasten kanssa kotikäytävälle peittojen alle kuin larvaperhe ja antaa hetken viedä. Ja sitten jos makaisi siellä peittojen alla ihan lähekkäin, osaisiko sitä edes olla läsnä läsnäolevuudessa?

Emme saa olla maailman tavoittamattomissa tai kiireettöminä onnellisia. Vaikka olemme tässä, mielemme ja ajatuksemme kulkevat jo seuraavassa hetkessä.

Mutta mitä on huoli ja musertuminen sellaisesta, joka ei vielä edes ole täällä?

Tommy Hellsen sanoo:

”Sinulla ei ole kykyä läheisyyteen, koska et oikeasti ole paikalla.”

Se on sitä kun ihminen seisoo oman elämänsä ovella koputtamassa. Pyrkii sisälle, mutta joku sanoo, että et enää mahdu tänne, koska elämäsi on jo täynnä kaikkea muuta.

Se joku on me itse.

Kiire, ylisuorittaminen ja uupumus ovat kyllä päässeet sisään asumaan ja vallanneet jokaisen nurkan.

Ulkopuolelle jää kaikki tärkeä. Lapsen kaunis ajattomuus, inhimillisen läheisyyden kaipuu ja hoiva. Asiat joille ei ole aikataulua, kalenteria, ei aikaa tai paikkaa.

Sillä miten kellottaa rakastaminen?

Kiire, ylisuorittaminen ja uupumus ovat kyllä päässeet sisään asumaan ja vallanneet jokaisen nurkan.

Samana iltana kun katson miten nakupelle juoksee karkuun kun pitäisi taas mennä, tunnen miten kiire luovuttaa otteensa jäsenistäni. Sillä lapseni juoksee karkuun tullakseen kiinnipidellyksi ja mistä me muka olimme taas myöhässä? Päiväkodeista, tapaamisista? Vai paetaksemme itsestämme, toisistamme ja elämästämme?

Ja niin me emme pue ja kiirehdi sinä iltana, vaan me jäämme kotiin. Suljemme kaikki välineet jotka soivat, sillä haluamme löytää tien läheisyyteen ja olla oikeasti paikalla.

Naku larva, yksi spagettilapsi ja uupunut äiti. Ehkä jos me koputtelemme, niin elämä raottaa ovea.

 

– Lapset on elämän parasta aikaa –

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä