Ystäväporukkani hylkäsi minut – se oli nuoruuteni satuttavin kokemus

Teksti

Kirjeeseen oli listattu numeroin kaikki minussa olevat viat

Mitätöinti ja hylkääminen ovat todella rankkoja kiusaamisen muotoja. Ehkä satuttavin kokemukseni nuoruudessani olikin se, kun minut sysättiin pois tiiviistä tyttöporukasta. Löysin nimittäin eräs aamu koulun naulakkoon jättämäni takin taskusta käsinkirjoitetun kirjeen. Tunnistin käsialan, sillä olihan hän ystäväni. Kirjeeseen oli listattu numeroin kaikki ne viat, jotka minussa olivat.

Syyt, jonka vuoksi en ollut tarpeeksi hyvä. En ystäväksi, enkä kai muutenkaan. Kaikki porukkaan kuuluneet olivat muistaakseni allekirjoittaneet kirjeen.

Kokemus satutti minua niin paljon, etten vielä tänäkään päivänä ole hyvä sitomaan syviä ystävyyssuhteita

Pahinta oli mennä samaan kouluun päivästä toiseen niiden samojen tyttöjen kanssa. Ne samat, jotka olivat ystäviä vielä eilen, tänään kävelivät ohitseni pimeillä käytävillä. Eilen istuimme yhdessä syömässä, tänään istuin yksin.

Myöhemmin sorruin pyytelemään anteeksi sitä kuka olin ja anelemaan, että enkö voisi vielä joskus kuitenkin hengailla heidän kanssaan. Häpeä syveni entisestään.

Olen vuosikymmenen ajatellut, että ehkä ansaitsin sen kaiken. Siis takuulla ansaitsin. Paska mikä paska, pakko sen on olla niin. Olisin kuitenkin ottanut mieluummin suoraan nyrkistä naamaan, kuin vastaanottanut sen yksipuolisen kirjeen, jonka sanat seisoivat ruutupaperilla töksähtelevinä ja ehdottomina. Kokemus satutti minua niin paljon, etten vielä tänäkään päivänä ole hyvä sitomaan syviä ystävyyssuhteita.

Hylkäämisen kokemus rampauttaa

Nyt vanhempana on helppo ymmärtää, että jokainen porukasta pois potkittu ja kiusattu, kokee jotain samankaltaista. Häpeää ja kaipuuta. Häpeää siitä, että oli niin pihalla siitä mitä ja miksi se tapahtui. Kaipuuta siitä, että oli melkein perillä, hyväksyttynä ja suojeltuna ystävyyden kuplassa. Miten sydäntäsärkevää on joutua seisomaan ulkona sateessa ja katsoa huuruisen ikkunan läpi muita, jotka istuvat yhdessä siellä sisällä lämpimässä. Miettien, mitä heissä on, joka minusta puuttuu? Torjutut ovat niitä, jotka nuolevat haavojaan yksin pimeässä, kunnes aikuiset käskevät nostamaan pään pystyyn. Yhtä tehokas neuvo muuten, kuin pyytäisi jalkansa menettänyttä juoksemaan.

Mitä varhaisemmassa vaiheessa elämää pommi tipahtaa, sitä laajemmat ja pitkäkestoisemmat vahingot. Jokin osa itsestä katoaa ja muuttuu, eikä välttämättä enää koskaan palaudu ennalleen. Kokemukseni jälkeen minäkin muutuin. Aloin uskoa siihen, mitä kirjeessä oli lukenut ja päätin selviytyä elämässä itsekseni. Olemisen keveys muuttui vihaksi, sulkeutuneisuudeksi, äänekkyydeksi ja kovuudeksi.

Olisi tärkeää pystyä antamaan anteeksi ja päästämään irti voidakseen jatkaa omaa elämää. Ehkä vielä joskus luottaa muihin ihmisiin ja siihen, että ansaitsee olla sellainen kuin on. Vaikka kokemuksen jäljet haalenevat ja maa jalkojen alla alkaisi tuntua taas tasaiselta ja varmalta, kiusaaminen tai hylkäämisen kokemus voi kuitenkin rampauttaa loppuelämäksi. Harmillista onkin se, että antoi anteeksi tai ei, vahinko on jo tapahtunut.

 

Millaisia kokemuksia sinulla on, ja miltä ne tuntuvat tänään?

Miten voimme suojella omia lapsiamme traumaattisilta hylkäämisen kokemuksilta?

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä