Ystäväporukkani hylkäsi minut – se oli nuoruuteni satuttavin ja nöyryyttävin kokemus

Teksti Terhi-Anneli

Olin viisitoistavuotias.

Saavuin kouluun sinä aamuna kuten muinakin aamuina, turvallisin mielin ja onnellisena siitä että tapaisin taas niitä tyyppejä, joista pidin kovasti.

Kirjeeseen oli listattu numeroin kaikki minussa olevat viat

Takkini roikkui käytävän naulakossa, kuten aivan muinakin aamuina. Laitoin käteni taskuun etsiessäni pyöräni avaimia kun sormeni osuivat paperiin. Nostin paperin taskusta ja se oli ruudullisesta paperista taiteltu kirje.

Avasin kirjeen. Ilokseni tunnistin käsialan, se oli selvästi yhden ystäväni kirjoittamaa.

Aloin lukea kirjettä ja yllätyksen nostattamat onnenkuplat alkoivat vajota vatsan onteloihin. Kirjeeseen oli listattu numeroin kaikki ne viat, jotka minussa olivat.

Syyt, jonka vuoksi en ollut tarpeeksi hyvä. En ystäväksi, enkä kai muutenkaan. Kaikki porukkaan kuuluneet olivat muistaakseni allekirjoittaneet kirjeen.

Kokemus satutti minua niin paljon, etten vielä tänäkään päivänä ole hyvä sitomaan syviä ystävyyssuhteita

Pahinta oli mennä samaan kouluun päivästä toiseen niiden samojen tyttöjen kanssa. Ne samat, jotka olivat ystäviä vielä eilen, tänään kävelivät ohitseni pimeillä käytävillä. Eilen istuimme yhdessä syömässä, tänään istuin yksin. Muiden katseet porautuivat selkääni. Säälin infrapunakatseet jotka näkivät suoraan sydämeeni. Olin säälittävä, en riittävä kenellekään.

Myöhemmin tulevina viikkoina sorruin pyytelemään anteeksi sitä kuka olin ja anelemaan, että enkö voisi vielä joskus kuitenkin hengailla heidän kanssaan. Tytöt väistivät minut ja sulkivat ympyränsä tiukasti. Häpeä itsestäni syveni entisestään.

Olen vuosikymmenen ajatellut, että ehkä ansaitsin sen kaiken. Siis takuulla ansaitsin. Paska mikä paska, pakko sen on olla niin.

Olisin kuitenkin ottanut mieluummin suoraan nyrkistä naamaan, kuin vastaanottanut sen yksipuolisen kirjeen, jonka sanat seisoivat ruutupaperilla töksähtelevinä ja ehdottomina. En osannut astua itseni ulkopuolelle ja nousta häpeästä. Olin siihen liian nuori, liian kokematon.

Kokemus satutti minua niin paljon, etten vielä tänäkään päivänä ole hyvä sitomaan syviä ystävyyssuhteita.

Hylkäämisen kokemus rampauttaa

Nyt vanhempana on helppo ymmärtää, että jokainen porukasta pois potkittu ja kiusattu, kokee jotain samankaltaista. Häpeää, nöyryytystä ja kaipuuta. Häpeää siitä, että oli niin pihalla siitä mitä ja miksi se tapahtui. Kaipuuta siitä, että oli melkein perillä, hyväksyttynä ja suojeltuna ystävyyden kuplassa.

Miten sydäntäsärkevää on joutua seisomaan ulkona sateessa ja katsoa huuruisen ikkunan läpi muita, jotka istuvat yhdessä siellä sisällä lämpimässä. Miettien, mitä heissä on, joka minusta puuttuu?

Torjutut ovat niitä, jotka nuolevat haavojaan yksin pimeässä, kunnes aikuiset käskevät nostamaan pään pystyyn. Yhtä tehokas neuvo, kuin pyytäisi jalkansa menettänyttä juoksemaan.

Olin joutunut nöyryytetyksi. Olin vähemmän kuin olin ollut

Mitä varhaisemmassa vaiheessa elämää pommi tipahtaa, sitä laajemmat ja pitkäkestoisemmat vahingot. Jokin osa itsestä katoaa ja muuttuu, eikä välttämättä enää koskaan palaudu ennalleen. Kokemukseni jälkeen minäkin muutuin. Aloin uskoa siihen, mitä kirjeessä oli lukenut ja päätin selviytyä elämässä itsekseni. Olemisen keveys muuttui vihaksi, sulkeutuneisuudeksi, äänekkyydeksi ja kovuudeksi.

Olin joutunut nöyryytetyksi. Olin vähemmän kuin olin ollut.

Olisi tärkeää pystyä antamaan anteeksi ja päästämään irti voidakseen jatkaa omaa elämää. Ehkä vielä joskus luottaa muihin ihmisiin ja siihen, että ansaitsee olla sellainen kuin on. Vaikka kokemuksen jäljet haalenevat ja maa jalkojen alla alkaisi tuntua taas tasaiselta ja varmalta, kiusaaminen tai hylkäämisen kokemus voi kuitenkin rampauttaa loppuelämäksi.

Harmillista onkin se, että antoi anteeksi tai ei, vahinko on jo tapahtunut ja se saattoi sulkea monia ovia jotka olisivat antaneet elämän varrella upeita mahdollisuuksia.

Mitä opettaa pienille sellainen vanhemmuus, joka nöyryyttää muita?

Äidiksi tultuani olen tässä asiassa varsin sietämätön. Sietämätön näkemään ja kokemaan lasten välistä syrjintää tai henkistä väkivaltaa. Olen se joka puuttuu tiukasti mihin tahansa leikinkin varjolla tehtävään toisten satuttamiseen. Jokainen lapsen vihjaama kiusaamistapaus herättää minussa yksityisetsivän, joka tutkii, ottaa selvää ja kohtaa kaikki mahdolliset osapuolet rehellisesti ja suoraselkäisesti.

Hoidan ongelmat pois alta ennen kuin ne alkavat kyteä.

En aio antaa lasteni kokea häpeää siitä mitä he ovat. En halua heidän koskaan kipuilevan sen vuoksi, etteivät muut hyväksy itsensä ulkopuolella olevaa erilaisuutta. Nöyryytyksen haavat ovat syviä. Kuka meistä haluaa siirtää jotain näin kauheaa lasten kannettavaksi?

Kiusaaminen ja syrjiminen koulujen käytävillä ja päiväkotien porteilla ei lopu koskaan, ellemme me vanhemmat ensin opi jotain syvällistä tasaveroisuudesta

Vanhemmaksi tultuani hämmennyin erityisesti myös sitä, miten monien äiti-ja perhepiirit ovat kuin suljettu pieni homogeeninen maapläntti. Eristetty saaristo, jonka tarkkaan vartioidut portit aukeavat vain niille, joiden kaikupohja vastaa samoin kun sinne huudetaan. Mitä tällainen elämänpiiri suojelee?

Se suojelee eriarvoisuuden ylläpitämistä. Se suojelee muiden nöyryyttämistä.

Koska kiusaamisen alkulähde on erilaisuuden sietämättömyydessä. Omissa lapsuuden kokemuksissa, jossa suljettiin ulkopuolelle. Omissa nöyryytyksen kokemuksissa, jotka on lokeroitu sisimpään ja josta kipu purskahtelee kostonhimoisena.

Kiusaaminen ja syrjiminen koulujen käytävillä ja päiväkotien porteilla ei lopu koskaan, ellemme me vanhemmat ensin opi jotain syvällistä tasaveroisuudesta. Ja myönnä sitä että on olemassa niin paljon monia muitakin versioita, kuin me itse.

Lue mitä entiset ystäväni kertoivat syistä, jotka johtivat hylkäämiseen

Kommentit

19 kommenttia
Avatar

Vaihdoin ala-asteen jälkeen toisen kunnan kouluun ja erosin ala-aste kavereistani (joita näin hetken vielä synttäreillä ym). Yläasteen jälkeen olimme taas osan kanssa samassa lukiossa ja aloimme taas kaveerata. Yläasteaika vaikutti kai liikaa eikä päästy enää niin läheisiksi. Sitten yhtäkkiä lukuvuoden viimeisen jakson alussa mulle ei enää puhuttu. Istuivat jopa ruokalassa samassa pöydässä kerran mutta en osannut sanoa mitään eivätkä he mulle mitään sanonu.
Onneksi olen enemmän ekstrovertti ja mulla oli muitakin kavereita niinpä vaihdoin kaveriporukan toiseen ja lukioaika meni tosi kivasti. Silti näin uniakin näistä henkilöistä niin kauan kun oltiin samassa koulussa ja mietin asiaa edelleen. Olisi kiva kysyä mitä oikein tapahtui, mutta ei ole vielä riittänyt uskallus.

Avatar

Tuollaiset asiat jättää jäljet koko loppuelämäksi, ymmärrän sua hyvin! Itseäni kiusattiin ala-asteella (pari vanhempaa oppilasta) ja muistan kuinka yritin hakea suojaa oman luokkalaisten joukosta, mutta he sanoivat mee pois ettei meitäkin aleta kiusata…Siitä on jäänyt joku epäluottamus ihmisiä kohtaan, tunne ettei ikinä pidä luottaa ryhmän suojaan vaan ite tulee pärjätä.

Tuosta äiti- ja perhepiirien sulkeutuneisuudesta olen myös samaa mieltä osittain, vaikka en kokonaan ymmärtänytkään mitä tarkalleen ottaen tarkoitit. Pitää ainakin itse olla tosi aktiivinen ja sosiaalinen, että pääsee mukaan joihinkin äitiryhmiin ja juttuihin kiinni. Mutta aktiivisuudella se kyllä mielestäni onnistuu, on aika paljon itsestä kiinni. Itse olen sen verran epäsosiaalinen, etten ole kovin aktiivinen ollutkaan leikkipuistoissa yms., mutta joitakin ystävyyssuhteita on tullut siellä solmittua.

Itselläni kokemus tosin kertoo, että nämä äitiryhmät saattavat olla hyvinkin tiiviitä (ja uusista äideistä voi olla vaikean tuntuista päästä mukaan) kun ollaan kotona lasten kanssa, mutta kun työelämä alkaa niin häviää kaikki vanhempainvapaan aikana solmitut siteet suit sait sukkelaan =).

Anna / Mustikkapasta

Terhi-Anneli

Hei Anna!

Ihanaa kun kirjoitit. Todella surullista kuulla miten monilla näitä kokemuksia on, mutta en ole tavannut montakaan ihmistä elämäni aikana jolla ei olisi jonkinlaista nöyryyttävää kiusaamiskokemusta.

Tarkoitin perhepiirien sulkeutuneisuudella sitä, miten samankaltaisten ihmisten toistensa tukeminen lietsoo erilaisuuden hyljlintää. Jos sinä olisit vaikka boheemi persoona, et olisi hyväksytty tiettyihin piireihin koska olet erilainen. Kun erilaisuus on itselleni rikkaus ja
arvostan ihmisiä joilta voin oppia uutta, jotka haastavat omat näkemykset ja inspiroivat olemalla erilaisia ihmisiä kuin minä itse. Erilaisuutta pidetään helposti jonkinlaisena vaarallisena ja häiritsevänä tekijänä, sen sijaan että sen nähtäisiin oikeasti rikkautena.

Terhi

Avatar

Minulla on pitkälti vastaavanlainen kokemus, jossa pitkäaikaiset ystävät yläasteella hylkäsivät minut porukasta. Syy oli ehkä vieläkin huvittavampi kuin virhelistasi. Minut ystävistä syöksemään erilleen riitti se, että olin aiemmin puolustanut erästä saman porukan tyttöä, joka oltiin yritetty tiputtaa pois porukasta. Sitten jostain syystä tilanne kääntyi niin, että minä jouduinkin pois ja kukaan ei puolustanut minua. Ei edes se joka oli ”niin nolo ja luuseri, ettei sen kanssa voi olla”-tyttö. En edelleenkään halua jakaa asioitani muille tai osaa solmia ystävyyssuhteita.

Avatar

Pakko kirjoittaa tähän. Olen kokenut tismalleen saman… jopa kaksi tai ehkä kolmekin kertaa. Ekalla kerralla koko ala-asteen ystäväpiirini hylkäsi minut ja mukana vielä uudetkin ystäväni, joihin olin tutustunut uudessa asuinpaikassani. Yläasteelle mennessä kun koulut yhdistyivät.

Yksi päivä sain soiton yhdeltä tytöltä, hän kertoi että silloinen paras ystäväni oli kierrättänyt koko koulumatkan bussissa minun henkilökohtaista kirjettäni (Joka oli hänelle kirjoitettu) kaikille bussissa olijoille. Kirjeessä pohdin, että ei varmaan kannata lähteä viinanjuontiin mukaan.. minne vanhat koulukaverini ja uudet ystäväni olivat yhdessä menossa. Koitin ehdottaa, että jätetäänkö väliin? Olimme vasta seiskalla.

Tieto oli nöyryyttävä ja samalla todella loukkaava, että paras ystäväni oli puukottanut minua niin pahasti selkään. Tämän tapauksen jälkeen minut oli poistettu porukasta. Kävi ihan niin kuin sinullekin. Olin kuin ilmaa kaikille siitä eteenpäin…menettin kaikki vanhat ja uudet ystävät kerralla.

Se jätti syvät arvet. Myöhemmin uusi paras ystäväni teki osittain saman tyyppisen tempun minulle. Hän jopa lähetti uudet ystävänsä hakkaamaan minut. Onneksi eivät hakanneet, mutta kertoivat mitä heiltä oli pyydetty. En osannut edes loukkaantua, en vain ymmärtänyt? Enkä ymmärrä vieläkään.

Vielä aikuisenakin jouduin vastaavan hylkäyksen kohteeksi, Joka kerta sama kaava on toistunut, ei mitään selitystä, yksi päivä en ole vain enää ”kelvannut”. Olen ollut ihminen, joka on ollut helppo heittää romukoppaan.

Tämmöine jätti minuunkin ison arven. En oikein luota uusiin ystäviin koskaan, enkä uskalla kauheasti kiintyä, kun huonosti siinä käy kuitenkin. Onneksi mukana on lapsuudesta asti kulkenut myös harrastusten myötä löydettyjä ystäviä, joihin on voinut luottaa ja ystävyys on säilynyt. He ovat kultaakin kalliimpaa.

Mietin välillä, että tajuaakohan nämä tytöt, nyt aikuiset naiset, mitä tekivät ja miltä se on toisesta tuntunut? Ei kukaan ole sitä ainakaan jälkikäteen koskaan anteeksi minulta pyytänyt tai puheeksi ottanut. Ehkä iso asia minulle, oli heille vähäpätöinen….

Ehkä kirjoitan tästä joskun itsekin blogiini. Koska ihan yhtälailla kun puhutaan poikien nimittelystä ja agressiivisuudesta, pitäisi puhua tyttöjen henkisestä kiusaamisesta ja ulos jättämisestä. Kuten sinäkin, myös minä olisin ottanut mielummin nyrkiniskun.

http://www.poikienaidit.fi/blogit

Terhi-Anneli

Heippa ja kiitos kun jaoit tarinasi 🙂

Tämä on todella surullista, eikä siihen auta karaistumisen ajatukset, itsensä kovettaminen tai kasvu. Niin moni hylätyksi tullut joutuu kantamaan vastuun tapahtumista täysin yksin ja aikuiset tuntuvat olevan täysin aseettomia näiden asioiden edessä. Ja miksi ei, aikuiset ovat se esikuva jota nuoret tytöt seuraavat.

Halusin kirjoittaa tästä koska nämä asiat ei tunnu muuttuvan vuosikymmenestä toiseen. Kaikki niitä kokee, kaikkia ne satuttaa ja kukaan ei tunnu tietävän mistä se lähti, kuka on syypää ja miten asian voisi korjata.

Siksi haluan kirjoitta meidän aikuisten syyllisyydestä. Meidän vanhempien vääristyneistä käytösmalleista. Koska meissä on se vika. Ei ne lapset näitä asioita tuulesta tempaa, kyllä ne kulkevat sukupolvelta toiselle.

Kirjoita ihmeessä, sillä on korjaava vaikutus.

Terhi

Avatar

Kiitos, kun kirjoitat tästä aiheesta.<3 Minua itseäni on kiusattu aikoinaan lähes koko peruskoulun ajan. Onneksi siitä on jo hyvä tovi, mutta ei se kuitenkaan valitettavasti tarkoita sitä, että haavat olisivat parantuneet. Vaikka minulla ei omia lapsia olekaan, niin kuitenkin toivoisin ihmisten rohkeammin puuttuvan siihen, jos he epäilevät jotakuta kiusattavan.

Terhi-Anneli

Hei Anni,

kiitos kun kommentoit.

Me yritämme, ja meille yritetään näin sanoa, että aika kuluu ja haavat paranevat. Mutta tällaiset kiusaamiset ja hylkäämiset on yleensä niin raakoja kokemuksia, että ne nousevat ahdistavina mieleen läpi elämän. Olen kohta 40-vuotta ja edelleen jos ajattelen ystävyyssuhteitani ja miten ystäväporukkani hylkääminen vaikutti minuun nuoruusvuosina, tulen ahdistuneeksi ja todella surulliseksi. Vaikka olen asian käsitellyt silloin ja seuraavat 25 vuotta, se on edelleen nöyryyttävää.

Kiusaamiseen liittyy jotain syvää häpeää, joka seuraa perässä kuin haju. Vaikka muut unohtaisi tapahtuneet autuaasti, kiusattu harvoin pääsee siitä kokonaan yli.

Avatar

Voin täysin samaistua Anna sinun blogiisi. Olin itsekin saman ikäinen 15 vuotias nuori tyttö ja koin paljon syrjintää näennäisiltä ystäviltä joiden kanssa koulua kävin. He olivat ”ystäviä” vain silloin kun tarvitsivat minua, muulloin sain istua yksin syömässä koulun välitunnilla ja välitunteja viettäessä. Löysin nimettömän kirjeen postilaatikosta jossa minua hävettiin ja minun haluttiin muuttavan pois pieneltä paikkakunnalta jossa asuin, vain koska en sopinut kaveripiiriin ja minulla ei ollut ketään jolle oisin voinut tunteitani ja itkuani purkaa. Olen nyt aikuinen, jolla on lapsi ja lastenlapsia ja mietin silloin tällöin mitähän näille kouluajan teennäisille ystäville kuuluu. Olen itse tyytyväinen omaan elämääni sillä elämä on täynnä muutoksia ja vaatii rohkeutta kuunnella omaa sisimpää ja uskaltaa astua muutosten tuomaan epävarmuuden tunteeseen joka myöhemmin muuttuu varmuudeksi ja vahvistaa sinua elämässä eteenpäin. Minulla ei ole monta hyvää tai läheistä ystävää, sen arven nämä lapsuuden muistot ovat jättäneet, mutta ne harvat jotka minulla on ovat luotettavia. En usko että voimme suojella omia lapsia hylkäämisen kokemuksilta mutta voimme vahvistaa heidän itsetuntoaan kuuntelemalla heidän huoliaan ja murheitaan. Vahva itsetunto kasvaa erinlaisten kokemusten kautta. Negatiiviset kokemukset voi kääntää positiivisiksi vain ajattelemalla positiivisesti. Kaikkea hyvää sinulle edelleen kasvamisessa. 😎❤️

Terhi-Anneli

Hei ja kiitos paljon tarinasi jakamisesta ja kannustamisesta. 🙂

Avatar

Moi,

Yleensä näissä on yksi henkilö, joka oman mielipiteensä kautta saa manipuloitua muut ryhmässä samaan kurjaan asenteeseen tai vieläkin pahempaa, blokkaamaan pois henkilön, josta ei itse pidä tai joka on uhaksi tämän manipulaattorin menestykselle ryhmässä. Siis hänen omasta mielestään. Veikkaan että jälkimmäinen on tässäkin vikana. Luulen että siihen aikaan ryhmän voimakastahtoisin ”pomo” on nähnyt sinussa sellaista hyvää mitä ei itsessään ole ja kääntänyt sen sinua vastaan menestyäkseen itse.

Voimia ja onneksi olet taistellut tiesi noinkin hyvin! Toimin itse vastaavasti lasteni kanssa. Kitken pienimmänkin kiusausaihion jo ajoissa ennenkuin paisuu. Pitää miettiä tosi tarkkaan aina miten siinä onnistuu loukkaamatta ketään. Joku harmi sitä kiusaajaakin aina painaa taustalla, mistä syystä kanavoi kurjaa, tai paremminkin täysin suvaitsematonta käytöstä muita kohtaan.

Avatar

Hienoa, että puutut kiusaamiseen herkästi. Sinusta olisi tullut hyvä opettaja. Hyvinvoivat lapset eivät toisia kiusaa, he hyväksyvät erilaisuutta.

Terhi-Anneli

Hei Katariina,

kiitos viestistäsi. 🙂 Enpäs ole koskaan ajatellut että olisin opettaja, olen siihen työhön liian hajamielinen 😀

Avatar

Minulle tehtiin täysin sama asia. Olin 16-vuotias ja yläasteen viimeinen kevät – kuukausi koulua jäljellä. Se oli elämäni raskain kuukausi, jonka vietin yksin. Koulukuraattorin huoneessa. Pelokkaana. Yläasteelta minulle ei jäänyt kuin yksi ystävä. Kaikki ne kymmenet muut ystävät, kaverit, tutut – menetin ne kaikki. Ovat osa fb-ystäviäni tänä päivänä, mutta hylkäämisen tunnetta ja nöyryytystä ei koskaan enää voi poistaa. Jotain meni rikki sinä keväänä pysyvästi. Luojan kiitos tapasin tulevan aviomieheni sinä kesänä. Ilmeisesti tämän kaiken kokemani vuoksi oli suhte häneenkin vuosia sairas ja takertuva. Mutta niidenkin ongelmien jälkeen hän on tässä vieressäni edelleen. Ollut jo 18 vuotta.

Terhi-Anneli

Onpa upea ihminen löytynyt rinnallesi 🙂

Minullakin meni lukio yksinäisyydessä ja muistan miten Abijuhlista kävelin yksin kotiin, kun muut menivät ystävineen jatkamaan juhlimista baareihin. Minua ei pyydetty mukaan ja olin kotona jo seitsemältä illalla.

Siinä vaiheessa olin jo hyväksynyt sen että minussa oli jotain vikaa ja annoin asian olla. Mutta jotain hylkääminen rikkoo. Muistan sen kokemuksen miten olin onnellinen ja elämänintoa täynnä oleva 15-vuotias, ja seuraavassa hetkessä tuntui kun kaikki olisi jo ollut ohi. Olinkin viallinen, huono ja riittämätön.

Toivottavasti sellaiset henkilöt jotka ovat epäreilusti kohdelleet muita, osaisivat kasvaa ja lähestyä niitä joita ovat ehkä joskus loukanneet.

Terhi

Avatar

Joka asiassa huomaa syrjinnän ja eri arvoisuuden jos on köyhä.julkisella puolella et saa lääkettä mutta kun maksat yksityisellä saat lääkkeen ilman vinoilua.suomi on täydellinen kiusaaja maa joka alkaa jo lapsuudessa,vaatteista matkoista ym kilpailu

Avatar

Terhi, kiitos koskettavasta kirjoituksesta.
Minun ystävät hylkäsivät minut lukion ekalla ilman mitää syytä. Yhtenä päivänä olin heille kuin myrkkyä/ilmaa.
Olen kantanut siitä häpeää ja huonommuuden tunnetta aina tähän saakka.
Kaikkea hyvää sinulle!❤️

Terhi-Anneli

Hei Katja!

Nämä on aina surullisia tarinoita, sillä hylkäämisen kokeneena sitä ei toivo kenellekään muulle. Muista ettei se ollut sinun syysi, aivan kuten hylkäämiseni ei ollut minun syyni. Syyt sille ovat jossain muualla, suvaitsemattomuudessa ja kyvyttömyydessä empatiaan.

Kaikkea hyvää sinullekin ja toivottavasti olet silti uskaltanut luoda ystävyyssuhteita 🙂

Avatar

Surullista mutta totta, usein ajattelen kouluaikojen olevan takana päin. Että typerät lapset/teinit, eivät ymmärtäneet seurauksia tai saivat pienellä pilkalla, vahingossa enemmän pahaa aikaan kuin tarkoittivat. Silti kaupassa, vielä lähes kolmekymppisenä piiloudun huomaamattani hyllyn taakse kun nään jonkun näistä kasvoista, joita lapsuudessani väistelin. Yhä sydän pomppaa kurkkuun ja tunnen huonommuuden tunnetta. Usein vastaavanlaisten tilanteiden jälkeen ihmettelen käytöstäni, miksi aikuinen ihminen ei pysty olemaan pelkäämättä tavallista ihmistä, miksei voi kävellä ohi hymyillen ja pohtia tunteekohan se syyllisyyttä. Miksei pysty antamaan oikeasti anteeksi, vaikka luuleekin niin tehneensä?

Olen myös lasten kanssa ehdoton kiusasmisen suhteen ja en hyväksy sitä keneltäkään.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä