Ystävyyden loppu – mutta kun lähdemme, tehtäisiinkö se myötätuntoisesti, kiltisti ja kauniisti

Teksti Terhi-Anneli

Joskus ystävyys vaan loppuu.

Se voi hiipua pikkuhiljaa ruuhkavuosien pyykkivuoritaakkojen alle, tukahtua pettymyksiin, tapaamisten peruutukseen toisensa jälkeen, tai katketa täysin odottamatta. Meidät voi hylätä kokonainen porukka, joiden luona luulimme olevamme turvassa.

Me kasvamme ja muutumme, ja yhteys voi katketa. Joskus on aika kohdata, joskus aika päästää irti.  Hyvään ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus, luottamus ja arvostus. Ystävyys on osa hyvää elämää. Me voimme hyvin todellisen ystävyyden lähteillä.

Mutta kun ja jos lähdemme, tehtäisiinkö se myötätuntoisesti, kiltisti ja kauniisti. Ei jätettäisi jälkeemme savuavia raunioita ja rikkinäisyyttä, selittämätöntä kipua.

Mutta jos löytää itsensä toistuvasti tilanteista, joissa toinen loukkaa tai ylittää rajoja, ystävyydestä voi tulla taakka.

Jotkut ihmiset tulee elämämme varrelle vain hetkeksi, toiset pidemmäksi matkaksi. Joskus ihmiset lähtevät ja koskaan ei voi tietää,
milloin se tapahtuu. Ystävän menetys voi olla musertavaa ja se voi olla surun aikaa.

Emme voi koskaan tietää, minne toisen matka vie. Jokaisella meillä on omat unelmamme ja tahdon suunta. Tie ja polku, omat päätökset.

Puhuminen ja ajatusten avaaminen voi suojella toista ihmistä vuosikymmenten epätietoisuudelta ja kivulta.

Jotkin ystävyydet kantaa läpi rankimmatkin vuodet ja kestää läpi elämän. Ne ystävyydet, joissa vuosienkaan tauko ei tunnu me vaan jatkettiin juttua vuosien jälkeen kuin olisi nähty eilen. Se on tosi ihmeellistä!

On tullut oltua satutettu ja sydän kipeänä asioista ja tapahtumista, jotka eivät ole olleet omassa hallinnassa. Vasta vuosikymmenten jälkeen kuulin, että olin tietämättäni aiheuttanut kilpailuasetelman. Tunnelman, josta en ollut ollenkaan tietoinen.

Mutta on täysin mieletöntä pitää kiinni vihasta ja katkeruudesta, sillä ihmissuhteet ailahtelee. Liikkuu ja elää. Siksi on ihan ok sanoa: en pysty olemaan lähelläsi enää. En edes tiedä miksi, mutta se vaan tuntuu pahalta. 

Olemme joskus elämässämme paikassa, jossa sietokykymme rajoja koetellaan. Koemme pettymyksiä, taistelemme omien haamujemme kanssa, etsimme identiteettiämme tai olemme hukassa.

Siksi voi olla joskus oman minuutensa suojelua, että jättää ystävyyden. Pistää edes tauolle.

Mutta kun ja jos lähdemme, tehtäisiinkö se myötätuntoisesti, kiltisti ja kauniisti. Ei jätettäisi jälkeemme savuavia raunioita ja rikkinäisyyttä, selittämätöntä kipua.

Puhuminen ja ajatusten avaaminen voi suojella toista ihmistä vuosikymmenten epätietoisuudelta ja kivulta.

Aidosti, koko sydämestäni, muistelen kiitollisena kaikkia niitä ihmisiä, jotka tavalla tai toisella ovat polulleni eksyneet. Oli minut hylätty tai ei, ette olleet siellä turhaan. Olen oppinut kivun kautta olemaan myötätuntoisempi, harkitsemaan tarkemmin sanojani ja tekojani muita ihmisiä kohtaan.

Onko kukaan ihminen lopulta hylkäämisen arvoinen? Ei ainakaan sellaisen hylkäämisen, jossa ei oteta vastuuta, vaan jätetään selittämättä. Ei ollakaan yhtäkkiä avoinna keskustelulle, vaan katkaistaan yhteys kokonaan.

Emme koskaan voi todella tietää, milloin joku elämässämme oleva tärkeä ihminen taas lähtee.

Siksi on tärkeää olla kiitollinen tästä päivästä.

Niistä ihmisistä, jotka ovat lähellä juuri tänään. Mutta jos he lähtevät, kiittää kaikesta siitä mitä
kohtaaminen meille antoi – ja mitä me saimme antaa. Sillä kohtaamamme meille tärkeiksi muodostuneet ihmiset säilyvät sydämissämme aina. Oli se muisto kaunis – tai katkeransuloinen.

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä