Ystävyydessä hylänneet: ”Se oli omaa riittämättömyyden tunnetta ja kateutta”

Teksti

Kirjoitin blogissani aiemmin nuoruuteni kipeimmästä asiasta, eli kokemuksesta jossa minut jätettiin tiiviin ystäväporukan ulkopuolelle.

Olen käynyt keskustelua aiheesta monissa eri ryhmissä ja vastaavanlaisia hylkäämiskokemuksia on todella monilla tytöillä ja naisilla. Olen lukenut sadoittain viestejä, joissa minulle on kerrottu sydäntäsärkeviä kokemuksia. Olen varmasti itsekin nuoruudessani kohdellut väärin joitakin, jotka kokivat minut läheiseksi. Olenko? Sillä muistaako hylkääjät niitä, jotka jätetään ovien ulkopuolle ulos sateeseen? Ja miksi me teemme näin toisille?

Blogikirjoitukseni jälkeen kuitenkin useampi vanhan ystäväporukkani jäsen otti minuun yhteyttä.

Hylkäämisen kokemus on satuttanut lujemmin kuin yksikään tönäisy, huutelu tai huorittelu. Kovempaa kuin potkaisu tai kun poikaystävä petti.

Ystävyydessä satutetuksi tuleminen koskettaa meitä jonnekin todella syvälle, sinne pehmään kohtaan jossa me kaikki kaipaamme tulla hyväkysytyksi ja rakastetuksi juuri sellaisina kuin me aidoimmillamme olemme.

Kun on lähellä jotain ihmistä jolle kuiskutella sydämensä salat, avautua olemaan oma itsensä kaikkine puolineen. Kun suojakuoret riisutaan ja rohkaistuu olemaan niin auki ettei pelkää mitään. Ja kuin ilman varoitusta ne ihon alle päässeet alkavat kohdella kuin olisit silkkaa ilmaa, kuin joku joka leijuu näkymättömänä ja painottomana heidän välillään. Heidän, joissa on jotain parempaa ja hyvempää kuin sinussa. Mutta et ymmärrä, mikä tuo jokin parempi ja hyvempi on. Ja niin kiedot itsesi kuoriin, jotka ehkä voisivat peittää ja haalistaa tuon jonkin suuren erheen, joka on sinun valmistusvirheesi.

”Miten sydäntäsärkevää on joutua seisomaan ulkona sateessa ja katsoa huuruisen ikkunan läpi muita, jotka istuvat yhdessä siellä sisällä lämpimässä. Miettien, mitä heissä on, joka minusta puuttuu?”

Me olimme tapahtuneen aikoihin 15-16- vuotiaita ja nyt olemme kaikki siis aikuisia. Tapasin nuoruudessa ja aikuisuudessa entisiä ystäviäni monta kertaa, mutta koskaan en ole saanut hylkäämiselle anteeksipyyntöä tai selitystä. Pyrin unohtamaan tapahtuneen, mutta se nousi kuitenkin usein mieleen yön pimeinä tunteina, kun ajatteli kaikkea sitä missä oli elämässään epäonnistunut.

Hylkääminen käärii ihmisen kovaan puristukseen ja kuiskii yön pimeydessä korvaan:

Sinä et ole tarpeeksi. Sinä ole huono. Typerä. Häpeä.

Syvästi satutettu alkaa helposti kuvitella tulevassa elämässään miten jokainen  lausutti ei-sana tai hylkääminen johtuu siitä, että on huono ihminen.

Jotenkin syvällisellä tasolla riittämätön. Se tunne ja ajatus on niin lohduton, että se vaikuttaa kaikkeen. Siihen mitä uskaltaa unelmoida, mitä tavoitella ja minkä arvoinen ihminen on.

Hylkääminen voi johtaa alisuorittamiseen. Se voi syrjäyttää. Se voi sammuttaa potentiaalin, ilon liekin.

Sain yhteydenottoja entisiltä ystäviltäni

Blogikirjoitukseni jälkeen kuitenkin useampi vanhan ystäväporukkani jäsen otti minuun yhteyttä.

Sain kuulla että minun hylkäämiseni perustui sille, että heille oli nuoruudessamme ollut sietämätöntä minun lahjakkuuteni, viehättävyyteni, iloni ja itsetuntoni. Kun samaan aikaan he tunsivat olonsa pienemmiksi, riittämättömiksi ja huonommiksi.

He eivät kestäneet läsnäoloani, joten he halusivat päästä minusta eroon.

Tuntui aika uskomattomalta lukea kirjeiden rivejä, sillä omat luuloni omasta itsestäni olivat olleet jotakuinkin päinvastaisia. Olin kuvitellut olevani huono, kömpelö, typerä ja liikaa.

Pari ehdotti tapaamista, jos haluaisin. Kirjeistä on pari vuotta, enkä ainakaan vielä tunne suurta houkutusta istua kahvikupin ääreen repimään auki vanhoja haavoja.

Tunnen kuitenkin että parikymmentä vuotta kipuilemani, ja ahkerasti peittelemäni, kokemus alkoi lopultakin haalistua. Sen irvistelevät ja räikeät värit kääntyivät pastelliin, ja hiipuvat pois.

Sillä kyse olikin siitä, että me olemme kaikki rikkinäisiä.

Parantuminen

Anteeksipyytäminen, omien tunteiden, ajatusten ja syiden pohtiminen voi olla käänteentekevä asia satuttelulle. Me teemme kaikki virheitä varsinkin nuoruudessa, mutta voi olla yksi elämän suurimpia asioita pyytää anteeksi niiltä, jotka on hylännyt.

Ei ole monille juurikaan merkitystä sillä, onko tapahtuneesta vuosia tai jopa vuosikymmeniä.

Meidän sisimpämme on herkimmillään lapsuudessa ja nuoruudessa –  noina aikoina tapahtuneet muokkaavat meitä joskus kovin käsin. Usein vanhat kokemukset kummittelevat pitkään rinnallamme, koska me luulimme olevamme viallisia. Jos tätä oletusta ei korjata, ihmisen sisin voi olla rikkinäinen läpi elämän.

Kipeä ja satutettu sydän voi tehdä meistä kapeakatseisia, liian varovaisia ja ymmärtämättömiä ihmisten erilaisuudelle ja monimutkaisuudelle.

Tuo rikkinäisyys voi näkyä kovuutena ja suojakuorina tai vastaavasti yksinäisyytenä ja huonona itsetuntona.

Eräs lukija kertoi miten ei siedä ystäviltään yhtäkään virhettä. Tapaamisten peruuttamisia, myöhästelyä tai hidasta viesteihin vastaamista. Hylkäämisen kokemus nuoruudessa on ikäänkuin aktivoinut erilaisen selviytymismoodin, joka on jatkuvassa hälytystilassa.

Avoimuus ja dialogi auttaa ymmärtämään miten toisten satuttaminen johtuu miltei aina omasta rikkinäisyydestä.

Ei vastaa, eli ei pidä minusta. Perui taas?! En kestä tällaista, parempi kun lopetan koko ystävyyssuhteen.

Kipeä ja satutettu sydän voi tehdä meistä kapeakatseisia, liian varovaisia ja ymmärtämättömiä ihmisten erilaisuudelle ja monimutkaisuudelle.

Jotta parantuminen voi alkaa, kohtaaminen ja anteeksiantaminen ovat avainasemassa. Me selviämme elämässä ilmankin, mutta omasta kokemuksestani, ja monien muidenkin kertomuksensa jakaneiden kokemuksista voin uskoa, että hylkääjän anteeksipyyntö voi olla suuri asia. Vaikka entisiä ystäviään ei haluaisikaan enää koskaan tavata.

Se voi ommella kiinni vanhankin haavan ja vapauttaa hylkäämisen kokeneen elämään täyttä elämää. Kierre voidaan katkaista.

Sellaista elämää, jossa on riittävä ja rakastettava, sittenkin.

Kommentit

4 kommenttia
Avatar

Omalla kohdalla ystävät on vaan jossainvaiheessa kyllästyneet, en muuta syytä ole keksinyt. Ensin oltu hyviä ystäviä vuosikausia, aina yhtä hauskaa ja toinen on ollut tosi innoissaan aina kaikkea puuhaamassa yhdessä, ja sitten yhtäkkiä alkanut välttelemään.

Tietysti se ulkopuolelle jättäminen on sattunut, ja ehkä ystävää on ahdistanut, kun olen kysynyt, että onko joku vialla kun minua ei yhtäkkiä enää kutsutakaan mukaan vaikka aina ennen on menty yhdessä. Siitä sitten lähtenyt käyntiin alamäki, koska ystävät ovat olleet pelkureita eivätkä uskaltaneet asiasta keskustella. Ja omat fiilikset mennyt ihan pohjamutiin, kun ei mitään selkoa ole saanut asialle, ja sitä on lähinnä vaan miettinyt, että kuvittelenkohan vaan että hän käyttäytyy paskamaisesti. Viimein kun on sitten myöntänyt, että on löytänyt uusia ystäviä/ei vaan enää kiinnosta, on tullut heti parempi mieli kun tietää että voi laskea irti, eikä tarvitse enää yrittää pitää korttitaloa yksin kasassa. Ymmärrän ihan täysin sen, että joskus ihmiset vaan kasvaa erilleen, mutta sitä en voi mitenkään käsittää, että miksi toista ihmistä pitää kohdella niin huonosti ja toivoa että se tajuaa itse lähteä kävelemään, kun voisi vaan suoraan sanoa että nyt kävi näin.

Avatar

”Kun on lähellä jotain ihmistä jolle kuiskutella sydämensä salat, avautua olemaan oma itsensä kaikkine puolineen. Kun suojakuoret riisutaan ja rohkaistuu olemaan niin auki ettei pelkää mitään. Ja kuin ilman varoitusta ne ihon alle päässeet rakkaat ihmiset alkavat kohdella kuin olisit silkkaa ilmaa, kuin joku joka leijuu näkymättömänä ja painottomana heidän välillään. Heidän, joissa on jotain parempaa ja hyvempää kuin sinussa.”

Tuo kappale on hybin kirjoitettu.
Minut häivytettiin aikuisiässä. Ei ollut yhtään helpompaa, kuin silloin nuorempana, ehkä häpeällisempää jopa näin.
Nyt huomaan mielenkiintoisen ihmisen kohdatessani odottavani jo sitä hetkeä, joilloin taas pilaan kaiken. Sisäinen puhe käskee olemaan innostumatta, kun pieleen tämä menee taas kuitenkin.
Se on muuten hirmu surullista.

Terhi-Anneli

Hei,

kiitos kun kirjoitit.

Häpeän tunnetta on vaikea kuvailla, siitä ei ole helppo myöskään puhua koska kokemus on niin minuutta häpäisevä. Minulla on myös vaikeita ystävyssuhteita ollut aikuisiässä, mutta nykyään ajattelen vain etten yritä ylläpitää suhteita, jotka ovat liian vaikeita ja haastavia. Eli päästän herkästi irti niistä, joihin en osaa heti luottaa.

Ehkä se on menneisyydessä opittua, selviytymismekanismi?

Mutta tärkeää sinun ja minun on ymmärtää se, ettei me mitään pilata. Ei meissä koskaan mitään vikaa ollut, emmekä me ole huonoja tai riittämättömiä ihmisiä. Omaa aitouttaan ei kannata juosta karkuun, koska mitä muuta meistä jää? Se vaihe kun en enää välittänyt häpeästä vaan aloin kirjoittaa niitä ajatuksia ja tunteita ulos, olen saanut kohdata paljon ihmisiä joiden tunteet resonoivat kanssani.

Jotenkin jo se että kertoo, minuun sattuu, riisuu aseista monia ja vie yhteyteen muiden herkkien ihmisten kanssa.

🙂

Avatar

Tähän ei kyllä voi mitenkään samastua. Eiköhän aika monikin juu ole tullut suljetuksi ulos vanhasta kaveriporukasta tai jäänyt kolmantena pyöränä lopulta kokonaan ulos. Mutta kyllä teinikin ymmärtää, että jos ei kelpaa, niin ei kelpaa. Miksi muiden pitäisi tuhlata aikaansa sinuun, jos eivät halua? Usein syykin voi olla selvä, itse en ollut niin ekstravertti ja kiinnostunut normaaleista teinien jutuista, joten lopulta kaksi lapsuudenystävää jatkoi eteenpäin kaksistaan. Samalla tiet erkani oikeastaan kaikkien muidenkin kavereiden kanssa. En vaan arvannut että tästä pitäisi vielä jälkeenpäin vinkua ja syytellä muita.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä