Ensimmäinen raskauskolmannes: Pelkoa, pahoinvointia ja epävarmuutta

 

Tänään eletään jo tämän viidennen raskauteni viikkoa 28+4. Laskettuun aikaan (16.6) on 11 viikkoa ja 3 päivää eli ei enää kolmeakaan kuukautta, jos tarkkoja ollaan. En ole raskauden kulusta paljoa kirjoitellut, sillä se on ollut hieman arka aihe. Edellinen raskauteni päättyi vuosi sitten viikolla 11 keskenmenoon ja sen jälkeen otti aikansa ennen kuin tämä raskaus sai alkunsa. Ajattelin nyt kuitenkin, että aika voisi olla kypsä raskaushöpinöille, joten tämä kirjoitus kertoo ensimmäisestä raskauskolmanneksestani.

Ensimmäisellä raskauskolmanneksella tarkoitetaan viikkoja 1-12 eli suunnilleen kolmea ensimmäistä kuukautta. Minun kohdallani tämä oli aikaa, jolloin kukaan ihan muutamaa ystävää (ja miestä) lukuunottamatta ei tiennyt, että olin raskaana. Edes vanhempani eivät tienneet! Tai isäni tiesi, mutta hän osaakin lukea ihmisiä kuin avointa kirjaa. Se on muuten ominaisuus, jonka olen isältäni perinyt hyvin vahvasti! Esimerkiksi vaistoan ihmisistä asioita heti ensitapaamisella ja ensivaikutelma, jonka ihmisestä teen, on hyvin harvoin väärässä.

 

Positiivinen testi, pelko keskenmenosta ja varhaisultra

Raskaudestani en ollut valmis kertomaan lapsille enkä oikeastaan kenellekään, sillä pelkäsin niin vietävästi, että tämäkin raskaus menee kesken. Edellinen raskauteni keskeytyi vuosi sitten 11. viikolla enkä siitäkään ollut onneksi ehtinyt kertoa kuin muutamalle ystävälleni. Muistan, kuinka mietin, että onneksi lapset eivät tienneet. Mietin, kuinka kamalaa olisi kaiken sen fyysisen ja henkisen kivun lisäksi vielä tuottaa sama suru lapsille. Pienimmät lapset eivät sitä ehkä niin raskaasti olisi ottaneet, mutta vanhin varmasti olisi asian jo ymmärtänyt ihan eri tavalla.

Tämä nykyisen raskauteni ensimmäinen kolmannes sijoittui loppusyksyyn ja positiivisen raskaustestin tein 17. lokakuuta kun kuukautiseni olivat muutaman viikon myöhässä. Raskaustestien tekoa olen aina vältellyt viimeiseen asti, sillä en ole halunnut tehdä ns. turhia positiivisia testejä. Olen odottanut aina siihen asti, että kuukautiseni ovat ainakin 10 päivää myöhässä ennen testin tekemistä. Silloin todennäköisyys ihan oikeasti positiiviseen raskaustestiin on omasta mielestäni parempi eikä pettymyksiä keskenmenoista ole tullut osakseni niin montaa.

Mutta siis, positiivinen raskaustesti lokakuussa ja samantien halusin varata varhaisultran. Sen varasin marraskuulle, jotta viikkoja olisi kertynyt riittävästi sykkeen löytymiseksi. Marraskuun kuudes päivä menin Pihlajalinnaan, samaan vastaanottohuoneeseen kuin silloin keskenmenon saaneena. Jännitti niin kamalan paljon, vaikka toisaalta kyllä uskoin, että kaikki on hyvin. Mutta toisaalta, tiesin kyllä, että niin ei välttämättä ole. Keskenmenon muistijälki oli hyvin vahvana mielessäni.

Tällä kertaa kaikki oli hyvin ja silloin marraskuun kuudes päivä viikkoja oli 8+2. Kuukautisten mukaan niitä olisi ollut jo enemmän, mutta se on se epäsäännöllisen kierron kirous. Viikkoja onneksi oli kuitenkin tarpeeksi, jotta syke löytyi eikä mitään jäänyt epäilyn varaan. Tai niinhän sitä olisi luullut. Pelkkää epäilyä ja epävarmuutta oli tämä ensimmäinen rakauskolmannekseni täynnä. Pelkoa siitä, että tämäkin menee kesken. Pelkoa siitä, että olenkin liian onnellinen ja kaikki menee pilalle.

 

 

Pahoinvointia, turvotusta ja ultran jännittämistä

Ensimmäinen raskauskolmannes tuntui pahalta. Se tuntui toki myös hyvältä ja onnelliselta, mutta ennen kaikkea se tuntui epävarmalta. Halusin kertoa lapsille ja muillekin läheisille, mutta en olisi jaksanut taas kertoa kenellekään keskenmenosta. Pelkäsin ja jännitin tulevaa niskaturvotusultraa, mutta myös odotin sitä enemmän kuin koskaan ennen. Pelkäsin, että kaikki ei olekaan kunnossa. Toivoin, että kaikki olisi kunnossa. Odotin, että tietäisin, onko kaikki kunnossa. Ja, jos ei olisi, ainakin tietäisin sen!

Fyysisesti voin ensimmäiset kolme kuukautta todella pahoin. En ole herkästi oksentelevaa tyyppiä, mutta sanotaanko, että oksennus kurkussa kuljin kolme kuukautta. Pahoinvointi alkoi aamulla kun silmät sai auki ja jatkui aina siihen asti kun silmät sai illalla kiinni. Yölläkin saatoin herätä siihen, että oli tosi huono olo. Eikä siihen pahoinvointiin auttanut mikään muu kuin aika. Ehkä sillä pystyi oloa pitämään tasaisen huonona, että söi jotakin raikasta ja terveellistä usein eikä päästänyt nälkää yllättämään, mutta ei se pahoinvointia mihinkään poistanut.

Ei auttaneet pahoinvointirannekkeet, eikä muutkaan poppakonstit. Raskauspahoinvointi on vain kestettävä ja ajateltava sitä palkintoa, joka sitten joskus ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä olisi meidän. Pahoinvointia osaltaan lisäsi varmasti vielä psyykkinen huonovointisuuteni ja se kaikki epävarmuus, joka sisimmissäni velloi. Itse uskon, että ihminen on kokonaisuus ja fyysinen hyvinvointi vaikuttaa henkiseen hyvinvointiin sekä myös sitten päinvastoin.

Alkuraskauden fyysisiin oireisiini voi lisätä myös turvotuksen. Se oli ihan hurjaa! Tuntui, että olin kävelevä vesi-ilmapallo. Tai ihan vaan ilmapallo! Olo oli tosi tukala ja tuntui, että olin turvonnut kuin pullataikina koko nainen. Oloni oli henkisesti pelokas ja fyysisesti huono sekä turvonnut. Odotin vain, että koittaisi jo ihana keskiraskaus ja olo niin psyykkisesti sekä fyysisesti rupeaisi paranemaan. Aiemmissa raskauksissani olen voinut alun pahoinvoinnin jälkeen todella hyvin, joten olin varma, että niin kävisi nytkin.

 

 

Kauan pelätty ultra viikolla 12+6

Kun joulukuun 9. päivä viikolla 12+6 ultrassa sitten selvisi, että kaikki oli kunnossa, uskalsimme kertoa lapsillekin. Voi, kuinka onnellisiksi he tulivatkaan! Nyt kauan toivottu pikkusisarus olisi kesällä totta! Lapset tietenkin kertoivat isovanhemmille sekä muutamalle muulle läheiselle. Silti pidimme asian vielä osittain salassa, emmekä puhuneet asiasta kuin vain läheisimmille. Kerroin kyllä sitten vauvasta aina sitä mukaa kun joku minulta kyseli kuulumisia, sillä olisi tuntunut hassulta pimittää niinkin suuri asia ihmisiltä, jotka halusivat tietää, mitä meille kuuluu.

Vaikka ultrassa oli kaikki hyvin, jäin kovasti odottamaan vauvan liikkeiden tuntumista ja oloni paranemista. Toivoin, että pian jo uskaltaisin olla onnellinen ja uskoa, että kaikki menee hyvin. Tuntui niin kovin ristiriitaiselta, että nyt keskenmenon ja kaiken sen surun sekä epäitoivon jälkeen en uskaltanutkaan olla onnellinen!

 

-R

 

Kommentit

2 kommenttia
Riika V. / Koti Kumpulassa

Kiitos! 🙂 Enpäs tiennytkään, että tosiaan joissakin ammateissa täytyy kertoa jo niin ajoissa! Aika hurjaa kyllä ja tosiaan kuten kirjoitit, varmasti melko raskasta henkisesti. Mutta järjellä kun ajattelee, niin joissain tapauksissa hyvinkin ymmärrettävää ja ns. pakko.

Avatar

Onnellista odotusta edelleen ❤️ Jossain ammateissa on työnantajalle raskaudesta kerrottava viimeistään kun on raskaustestin tehnyt, joskus jopa että suunnittelee raskautta. Henkisesti se voi olla aika raskasta kun töissäkin tiedetään ennen omia läheisiä ja niitä keskenmenoja myös tapahtuu.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä