Toinen raskauskolmannes: Ahdistusta eikä vieläkään liikkeitä

 

Toinen raskauskolmannes tarkoittaa omassa mielessäni raskausviikkoja 13-27 eli esimerkiksi raskauden puoliväli osuu niihin viikkoihin. Omat kolme aiempaa raskauttani olen voinut tosi hyvin aina viikolta 12 eteenpäin kun raskauspahoinvointikin on helpottanut ja vauvan liikketkin olen aina alkanut tuntea viimeistään viikolla 20. Kahdessa ensimmäisessä jo tosi paljon aiemmin, mutta kolmannessa vasta viikolla 20, sillä istukka oli edessä ja vaimensi liikkeitä. Tämän raskauden toinen raskauskolmannes sisälsi ahdistusta eikä vieläkään liikkeitä.

Oikeastihan tämä raskauskolmannesten laskeminen ei ole ihan niin yksinkertainen juttu ja itse olen ainakin törmännyt moniin tapoihin niitä ilmaista tai laskea. Raskaushan varsinaisesti lääketieteellisesti laskettuna kestää 10 kuukautta eli 40 viikkoa, jos nyt en aivan väärässä ole, joten kolmannesten jakaminenkaan ei mene ihan niin, että yhdeksän kuukautta jaetaan kolmella.

Mutta takaisin asiaan. Niinhän se on, että jokainen raskaus on omanlaisensa ja jokaiseen raskauteen liittyy omat vaivansa ja ongelmansa. Joskus ne ovat suuria ja joskus pieniä. Ensimmäisessä ja toisessa raskaudessani ei ollut huolen häivää, mutta kolmas raskaus vaati vähän enemmän kontrollointia. Napanuorasta puuttui yksi suoni, lapsivettä oli vähän ja vauva oli viime tinkaan asti perätilassa. Kasvua ja lapsivettä ultrailtiin säännöllisesti ja loppuraskaudesta vauvaa yritettiin kääntää ulkokäännöksellä pariin kertaan. Toisella sitten onnistuttiin!

 

Keskenmenon jälkeinen ahdistus jatkuu ja jatkuu

Vaikka kirjoitankin, että tämä on neljäs raskauteni, oikeastihan tämä on viides. Olen kertonut aiemminkin, että neljäs raskauteni päättyi reilu vuosi sitten keskenmenoon viikolla 11 ja sen jälkeen kesti aikansa ennen kuin tämä raskaus sai alkunsa. Minulla on ollut hankaluuksia uskoa, että kaikki menee hyvin tässä raskaudessa ja vaikka olisin kuvitellut, että 12+6 viikolla tehdyn nt-ultran jälkeen olisin alkanut uskoa ja luottaa siihen, että vauvalla on kaikki hyvin ja, että raskaus sujuu hyvin, en siihen pystynyt.

Minua ahdisti suuresti ajatus siitä, että olisimme kertoneet raskausuutiset perheen ulkopuolelle, sillä edelleen pelkäsin keskenmenoa. Se jätti mieleeni tosi suuren peikon, jonka karkoittaminen on ollut yllättävän hankalaa. Mieleeni oli jäänyt suuri pelko raskauden suhteen. Pelkäsin oikeastaan kaikkea. Vessassa käynti jännitti aina kun vähänkään oli sattunut vatsaan tai selkään. Pelkäsin, että olen alkanut vuotaa ja tämäkin raskaus valuu pois.

Pidin mahdollisimman löysiä vaatteita, jotta kukaan ei huomaisi kasvavaa vatsaani tai turvonnutta vartaloani. Aiemmissa raskauksissani olen esitellyt vatsaani ylpeänä heti siitä 12 viikosta eteenpäin, mutta nyt se tuntui jotenkin väärältä. Raskaudestani ei tiennyt kuin ihan vain lähipiiri ja se tuntui hyvältä ratkaisulta. Teimme perheen kanssa muutaman matkan Tallinnaan sekä risteilyn Tukholmaan ja niitäkin mietin pitkään. Uskallanko lähteä, jos keskenmeno iskeekin kesken reissun? Miehen kanssa kävimme Helsingissä pari kertaa ja nekin mietityttivät.

 

 

Ahdistavat äitiysvaatteet

Aiemmat kolme raskauttani oloni on ollut tosi kevyt ja minusta on tuntunut, että voisin olla raskaana aina. Tämä raskauskolmannes taas tuntui siinäkin ihan erilaiselta. Oloni oli kokoajan kömpelö ja tukala. Olin aluksi tosi turvonnut ja sitten kun turvotus laski sekä vatsa kasvoi, tuntui vauvamasukin olevan lähinnä vain kokoajan tiellä. Mitkään vaatteet eivät enää sopineet, mutta en halunnut ostaa äitiysvaatteitakaan kun ajattelin, että jos tämäkin menee kesken niin olen ostanut vaatteet ihan turhaan.

Kaivoin varastosta vanhoja äitiysvaatteitani ja nekin tuntuivat ahdistavilta. Ne olivat tiukkoja ja vartalon myötäisiä ja oikein korostivat vauvavatsaa. Ja minähän halusin piilottaa sen, sillä pelkäsin niin paljon. Minua ahdisti kun läheiset iloitsivat ja kyselivät vointiani. En olisi halunnut puhua raskaudesta mitään, vaan odottaa vain, että vauva syntyy. Jooga helpotti ahdistukseen ja pelkoon, mutta aina sitä ei ehdi joogamatollekaan.

Pikkuhiljaa huomasin, että vatsaa oli mahdoton peittää, joten sen vain piti antaa näkyä. Se, että vatsa kasvoi, osaltaan varmasti helpotti myös ahdistukseen. Vaikka liikkeitä ei tuntunutkaan, ainakin vatsa kasvoi ja osaltaan loi uskoa siihen, että vauvallakin on kaikki hyvin. Päätimme, että emme kerro raskaudesta lähipiirin ulkopuolelle ennen rakenneultraa, sillä nt-ultran jälkeen olin siirtynyt ajattelemaan, että sitten rakenneultran jälkeen minusta tuntuu jo paremmalta enkä enää pelkää. Siis, jos ultrassa kaikki on hyvin.

 

 

Kauan odotettu rakenneultra

Rakenneultraan menimme miehen kanssa helmikuun kolmas päivä, raskausviikolla 20+6. Ultran odottaminen ja jännittäminen tuntui kamalan pitkältä ajalta. Olin niin keskittynyt siihen, että rakenneultran jälkeen olotilani olisi taas sellainen ihanan kevyt ja hehkuva, jos sieltä saisimme tiedon, että kaikki olisi hyvin. Niinhän sitä sanotaan, että odottavan aika on pitkä ja niin se ainakin tässä taas oli. Ultraan meno jännitti, mutta toisaalta taas sen tuoma helpotus tuli tarpeeseen.

Rakenneultrassa kaikki oli hyvin. Se oli kuin unelmien täyttymys! Muistan kuinka rakenneultrassa katselin näyttöruutua ja nielaisin pari kyyneltäkin. Ne pitivät sisällään myös ripauksen haikeutta, sillä yhtäkkiä tajusin, että tämä on se viimeinen kerta kun rakenneultrassa koskaan enää tulen olemaan. Ne ovat niitä ainutlaatuisia ja ihmeellisiä hetkiä elämässä. Niitä, joita koetaan vain harvoin, jos silloinkaan. Se hetki on jäänyt mieleeni ja toivon, ettei se koskaan häviä.

Rakenneultrassa katselin näytön kuvaa, jossa vauva potki ja heilutteli käsiään sekä liikkui ihan kokoajan jonnekin suuntaan. Paikoillaan hän ei ollut hetkeäkään, mutta silti en tuntenut mitään. Muutaman ison tömäyksen tunsin, mutta eivät ne niin voimakkailta tuntuneet, että olisin uskaltanut luottaa niiden olevan potkuja, jos en olisi näytöltä niitä samaan aikaan nähnyt. Istukkakaan ei ollut edessä, mutta vauva potki suurimmaksi osaksi sitä kuitenkin, joten siksi en liikkeitä ilmeisesti ainakaan sillä hetkellä tuntenut.

Itse uskon, että pelollani oli myös suuri vaikutus siihen, että en liikkeitä tuntenut. Suljin raskauden mielestäni niin tehokkaasti, että kieltäydyin tuntemasta myös liikkeet. Halusin vain odottaa, että vauva syntyy ja saisin hänet syliini. Silloin ei enää olisi keskenmenon vaaraa. Uskon, että mieli on todella voimakas työkalu ja sitä voi käyttää niin positiiviseen kuin negatiiviseenkin. Joskus se suojelee meitä, mutta joskus kyllä myös toimii meitä vastaan.

 

 

Raskaana joogaopettajakouluun

Silloin keskenmenon jälkeen, kun tämä raskaus ei meinannut saada alkuaan, luovuin jo toivosta ja päätin jatkaa eteenpäin. Pääsin mukaan Tampereella järjestettävään joogaopettajakoulutukseen ja vastoin odotuksiani, olin tullut melkeinpä samana päivänä raskaaksi. Koulu alkaisi helmikuun loppupuolella, jolloin olisin jo 23+4 viikkoa raskaana. Siinä olikin sitten pohtimista, että aloittaisinko koulun vai en. Mikä nyt olisi järkevää ja toisaalta taas, mitä intuitioni sanoo asiasta?

Pohdittuani asiaa, ja keskusteltuani asiasta koulutuksen järjestäjän kanssa, tulin siihen tulokseen, että aloittaisin koulun. Olen kuitenkin haaveillut joogaopettajan opinnoista jo monta vuotta ja nyt olin löytänyt juuri sopivan koulutuksen nimenomaan täältä Tampereelta. Pohdiskelin plussia ja miinuksia, ja tulin siihen tulokseen, että katuisin enemmän sitä, jos en koulua aloittaisi kuin sitä, että aloittaisin ja joutuisin jättämään sen kesken. Täällä lisää koulun aloittamisestani.

Niinpä siis aloitin joogaopettajakoulun hyvinkin raskaana ja itseasiassa se auttoi todella paljon selättämään jatkuvan pelkoni. Kuten kerroinkin, että jooga auttoi aiemminkin ahdistukseen ja pelkoon, niin jotenkin tämä helmikuinen koulutusviikonloppu loi valtavasti uskoa omaan kehooni sekä myös omaan mieleeni. Olin alkanut tuntea pieniä liikkeitäkin juuri ennen koulutusta ja nyt sain vielä vahvistettua omaa mieltäni siitä, että kaikki menisi hyvin. Eihän sitä koskaan voi varmaksi tietää, miten asiat tulevat menemään, mutta aloin voimaan paremmin.

 

 

Vahvistuvat liikkeet, vahvistuva mieli

Pikkuhiljaa liikkeet alkoivat tuntua. Aluksi ne olivat ihan pikkuruisen hentoja eikä mies tai lapsetkaan niitä tunteneet, mutta hiljalleen ne voimistuivat ja sitten ne joskus 25. viikolla tuntuivat jo selkeästi miehenkin tunnustellessa. Lapsetkin pääsivät tunnustelemaan ja pikkuhiljaa liikket tuntuivat heidänkin käsilleen. Vielä niitä sai aika kauan odotella ja hakea ennen kuin ne tuntuivat, mutta vauvan konkreettinen tuntuminen oli lapsille tosi tärkeä sekä odotettu juttu!

Omaakin oloani liikkeiden tunteminen vihdoinkin helpotti tosi paljon. Se kuitenkin luo sellaista tiettyä varmuutta ja on oikeastaan ainoa konkreettinen asia, jolla voin rauhoitella mieltäni silloin kun epäilys iskee. Kun tunnen liikkeet, tunnen, että vauva on elossa. Varma en tietenkään voi olla, että kaikki on kohdussani juuri niinkuin pitää, mutta kyllä ne liikkeet luovat uskoa, että siellä on kaikki hyvin. Liikkeet vahvistuvat viikko viikolta ja se, jos jonkin tuntuu ihanalta!

Liikkeiden tuntemisen myötä aloin myös esitellä vatsaani enemmän. Aloin käyttää vaatteita, joista vatsa sai näkyä ja kerroin raskaudesta myös blogissa (täällä kirjoitukseni) ja Instagramissakin (täältä löytyy tilini). Hiljalleen aloin uskoa, että meistä tulee suurperhe sittenkin! Meidän matka suurperheeksi löytyy täältä.

Ihanaa loppuviikkoa kaikille!

 

-R

 

Kommentit

4 kommenttia
Avatar

Esikoinen kuoli synnyttyään ja lisäksi kaksi keskenmenoa. Sain kaksi ihanaa ja tervettä lasta. Mutta raskauudet olivat stressaavia.

Avatar

Tiedän niin miltä tuntuu kun keskenmenosta aiheutunut menetyksen pelko kalvaa läpi raskauden. Itse koin myös spontaanin km viikolla 11 kun kolmatta lasta toivottiin meidän perheeseen.
Seuraava raskaus alkoi suht helposti 3kk keskenmenosta mutta henkisesti en ollut toipunut ollenkaan ja suuret pelot oli läsnä koko kuopuksemme raskauden. En myöskään kertonut oikein kenellekään ja kuuntelin vauvan sydänääniä hysteerisesti dopplerilla niin kauan kuin aloin tuntemaan liikkeet päivittäin. Syntymän jälkeenkin jouduin käymään henkistä taistelua itseni kanssa että vauva on nyt sylissä ja kaikki hyvin. Iloa viimeisille raskausviikoille, koita nauttia 🙂

Avatar

Haaveilin aikoinaan kolmannesta lapsesta ja koin tuulimunaraskauden ja toisenkin keskenmenon- sydänäänet eivät kuuluneet viikolla 13. Muistan, miten käsittämätöntä oli ekalla kerralla, kun minulla sanottiin, ettei sikiötä edes ollut.. Olin luullut olevani viikolla 12 normaalisti raskaana! Itkin puhelimessa siskolleni, ettei ole mitään vauvaa.. Hän kysyi, miten niin ei ole.. Siitä kaavintaan ja töihin muutaman päivän päästä. Kun olin taas raskaana, olin onnellinen mutta peloissani. Kun sitten keskenmeno tuli, olin varma, etten saisi enää lasta. Kaavinta ja kotiin.. töihin.. leikkimään kahden tytön kanssa.. rakentamaan omakotitaloa.. opettamaan muiden lapsia.. suremaan anopin kuolemaa.. Elämä oli yhtä hullunmyllyä eikä mahdollisuutta omaan suruun juuri ollut. Laitoin pinnasängyn palasiksi ja tulin raskaaksi! Järkyttävöä pahoinvointia, masennusta.. Jaksoin juuri ja juuri. Mutta niin syntyi kolmas tytör- nyt jo teini. Uskomaton persoona❣️Ihanaa, että juuri hän. Hänen kanssaan olen itkenyt keskenmenot ja hän on ollut onnellinen, että sai syntyä.. 🤩
Onnellista loppuraskautta- teidän persoona siellä kasvaa ja kehittyy.. ❤️

Avatar

Vähän tuli kirjoitusvirheitä kännykällä tihrustaessa, mutta eiköhän ajatus löytynyt kuitenkin. 😅
Kuopus ei toki ole joutunut liikaa keskenmenoasiaa pohtimaan- on vaan ollut kovin kiinnostunut tarinasta, nyt kun ikää jo on.. ja niin ne kyyneleet ovat sitten molempien silmäkulmiin syntyneet. ❤️ Kaikkea kaunista & hyvää kaikille!

Vastaa käyttäjälle En kaipaa julkisuutta Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä