Kotitalouskriisi 20.3.2014
TEKSTI Maria

Läheltä piti ja piti

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Näen hidastettuna: Poika katsoo vaakatasosta suoraan silmiini, sitten taivaalle. Pää on viiden sentin päässä asfaltista. Sulkee silmät.

Kuuluu kumea kopsahdus.

Ja uudelleen: Olen viemässä lapsia leikkikouluun. Tyttö istuu rattaissa, poika peesaa rattaiden reunalla. Täräytän alas kadunkulmasta. Jarru menee lukkoon. Pojalla on käsissä on lapaset, ote irtoaa. Lapsi tumpsahtaa takaraivolleen keskelle suojatietä.

Onneksi, onneksi, onneksi päässä oli iskän lätkäjoukkueen pipo. Paksu reuna oli taitettu kaksinkerroin.

Seuraavassa vaaratilanteessa paksu pipo ei enää lohduttanut. Kumarruin nostamaan poikaa.

Suojatietä lähestyi auto, jonka kuski oli arvioinut rivakan kävelyvauhtini. Ei sitten viitsinyt ennen meitä jarruttaa, kun ajatteli, että ehditään hyvin tien toiselle puolelle ennen häntä. Ei voinut kai ikimaailmassa kuvitella, että rattaita työntävä äiti koheltaisi. Auto kaartoi liian läheltä maassa makaavaa poikaa.

Avuttomuuden tunne oli kuin räjähdys tyhjiössä. Sellainen, että tekisin mitä vaan, mutten voi tehdä mitään.

IMG_2189

Päähän nousi heti iso patti ja poika sai viettää kotipäivää. Hän ehti iltaan mennessä kyllästymään äidin ja isän ”sattuuko päähän?”, ”kuinka monta sormea” ja ”mikä on leppäkerttu ranskaksi” -kysymyksiin.

Itse olen koko päivän miettinyt aamun tapahtumaketjua. En usko kohtaloon, vaan sattumaan. Siispä maailmami on täynnä vaaroja, joille ei voi mitään.

Omaan käytökseeni voin kuitenkin vaikuttaa, ja sepä tuntuukin nyt pahalta. Miksi piti mennä pää kolmantena jalkana? Kai se on tottumus: ollaan menty samasta kohdasta tuhat kertaa samalla tavalla, eikä koskaan ole käynyt mitään (seli seli).

Kun esikoinen oli vauva, olin tottunut kulkemaan oviaukoista vauva sylissä tietyssä asennossa. Kunnes eräänä päivänä poika oli kasvanut niin, että pää ulottui käsivarren yli – ja osui ovenkarmiin.

Pää vain hipaisi karmia, mutta olin aivan järkyttynyt.
Ei enää toiste kopsahtanut.

Onko teillä käynyt niin, että olette vahingossa satuttaneet lasta? 

 

Pahvikuupat

IMG_2184

Sitten jotain kevyempää. Tänään minun piti kirjoittaa keittiön valaisimista, jotka hankin kuukausi sitten. Etsin pitkään valaistusratkaisua ruokapöydän ylle. Kun löysin mielestäni sopivat, soitin innoissani äidilleni. Hän sanoi, etten missään nimessä saisi ostaa niitä, sillä hän oli juuri löytänyt minulle täydelliset valaisimet.

Menin katsomaan äidin löytöä – ja ne olivat samat valaisimet, jotka minä olin juuri löytänyt toisesta sisustusliikkeestä!

Olen vieläkin rakastunut Compleated-valaisimieni mintunvihreään väriin, materiaaliin ja kotimaisuuteen. Varjostimet on valmistettu Suomessa aaltopahvista. Katsokaa, kuinka kiinnostavasti valo siivilöityy reunoista!

Mitä pidätte?

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (5)

Ihmeellistä ettei lapsillesi sattunut kummassakaan tilanteessa mitään (vakavaa)!! Itse sanoisin sitä sattuman sijaan johdatukseksi. Mutta se on tietenkin elämänkatsomuksesta kiinni 😉 terv 16-vuotias ”fanisi”




0
1 vastaus

Mä luulen että iso osa vanhemmista on vahingossa satuttanut lasta, vaikka ikävää se on. Itsekin olen valitettavasti niin tehnyt, mutta vahinkoja sattuu kaikille, ihmisiä me äiditkin vain ollaan, vaikka usein muuta oletetaan ja vaaditaan 🙂




0
1 vastaus

Mä muistan yhä kuinka tärisin autossa itku kurkussa. Olimme intiassa, käymässä miehen tuttavien luona kylässä uudella asuinalueella. Kerrostalosta ulos astuessa kävelytien kivetys oli marmoria, alkoi sataa ja mies hoputti autoon joten otin pari juoksuaskelta arvaamatta kuinka liukas marmori on sileäpohjaisten intialaisten kenkien alla, vauva sylissä kaaduin ja oli muutamasta sekunnista ja sentistä kiinni ettei vauvan pää kolahtanut suoraan marmorisen askelman reunaan.. Jollain ihmeen kaupalla ehdin kääntyä niin että kaaduin selälleni ja kukkapenkkiin, vauva ei edes itkenyt mutta miehen kanssa vietettiin hetki ihan hiljaa autossa, huh.

Mutta! Asiasta kukkaruukkuun, hienot lamput!! Olen nähnytkin noita joskus jossain myynnissä, hauskat! 🙂




0
1 vastaus

Mun on pakko takertua tuohon autoilijan käytökseen, kun tuota näkee ihan liian usein. Autoilijat olettaa, että suojatiellä menevä kulkee tasaista vauhtia tien yli ja omaa vauhtia ei tarvi hidastaa. Varsinkin lasten kans kulkiessa hirvittää tuollaiset tilanteet. Lapsi voi kaatua, itse voin kaatua, kassin sanka voi mennä rikki tai lapsi pysähtyä noukkimaan jotain maasta tai ihan mitä vaan. Itselläni on tapana pysähtyä kokonaan suojatien eteen, jos siitä on joku menossa yli. Toivoisin niin, että muut autoilijat tekis samoin.




0
1 vastaus

Niin totta! Sitten monet autoilijat vielä närkästyvät, kun en uskalla lähteä ylittämään tietä, vaan odotan että autoilija pysähtyy kokonaan. Jos näen meitä lähestyvän auton, niin kyllä haluan olla varma, että autoilija on nähnyt meidät.




0
1 vastaus

Ihmeellistä ettei lapsillesi sattunut kummassakaan tilanteessa mitään (vakavaa)!! Itse sanoisin sitä sattuman sijaan johdatukseksi. Mutta se on tietenkin elämänkatsomuksesta kiinni 😉 terv 16-vuotias ”fanisi”




0
1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Maria Nordin - Kotitalouskriisi
Kotitalouskriisi on diagnoosi akuutille häiriötilalle, joka syntyy räpistellessä uran ja hellan välissä. Paineessa syntyy timantteja sekä gluteenittomia pannukakkuja. Tule vertaistueksi! Kirjoittaja on Maria Nordin, jolla on kaksi ja puoli lasta, lennokkaat puolivoltit ja paljon tietoa sisäilma-asioista.

Arkisto

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: