Kun äiti kelaa 13.10.2015
TEKSTI Selina

Selvisinkö sittenkään niin helposti kuin kuvittelin?

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu
Istuin eilen illalla yksin pitkään anoppilan viihtyisässä maalaisromanttisessa keittiössä ja katselin isosta ikkunasta ulos pimeyteen. Pimeys on aina jotenkin rauhoittanut mieltäni ja mietin omassa turvallisessa pimeässä paikassani, mitähän kaikkea tämä talo onkaan nähnyt vuosikymmenten aikana. Mietin, mitä nämä renkaideni alla narisevat lattiat ovat kokeneet ja kuinka suurta taakkaa talon kivijalka on kantanut pitääkseen kaiken koossa. Tämä talo, A-murun mummola, on nähnyt varmasti paljon iloa, mutta myös surua – kuuluuhan sekin elämään. Ulkona vallitseva pimeys tuntui tummuvan, aivan kuin imaistakseen minut mukaansa ajatuksieni kanssa, kunnes läheisellä autotieltä kantautui vaimea moottorin äänen kaiku, ja kohta auto kirkkaine valoineen singahti ohi tuoden hetkellisen valo pimeyteen. Samalla katseeni kohtasi ikkunasta tuijottavan tutun hahmon – peilikuvani. Näytin väsyneeltä ja hieman kalpealta, vaikka juuri saunomisen jälkeen poskipäissäni hohti hento puna. Hiukseni roikkuivat puolikuivina ja villiintyneille luonnonkiharoille taipuneina hartioillani ja silmälasit nököttivät nenälläni, kuin olisivat olleet siinä aina. Nostin katsettani ja kun kohtasin silmäni – sielun peilin – ne näyttivät epäluuloisilta, hieman pelokkailta ja väsyneiltä usean viikon huonojen yöunien jälkeen. Se olin minä ja mietin mihin se oikea minä on kadonnut.

Olen huijannut itseäni ja monia muita pitkään.
Selvisin isosta leikkauksesta ja kamalasta kivusta, mutta rehellisesti sanottuna en uskonut näin käyvän – en vaikka hoin luottamusta kuin mantraa itkien, kun anestesialääkäri laittoi kirvelevän anestesia-aineen turruttamaan ja sammuttamaan elimistöni hetkellisesti. Minusta tuntui, että nukahtaminen kesti kauan, vaikka todellisuudessa se on vain yksi lyhyt heti ja sitten pitkä uni. Silloin tunsin kuitenkin kyyneleeni poskillani ja ne polttivat ja häiritsivät mantraani: ”Minä luotan, minä luotan, minä luotan, mi….” – ja itku. Olen itkenyt aiemmin vain kerran ennen nukutusta ja se oli se päivä, kun elämämme mullistui ja A-muru syntyi. Silloin pyysin itkien pitämään huolta lapsestamme ja ottamaan hänet ulos kohdustani niin nopeasti, ettei hänen elimistöönsä pääse anestesia-aineita. Sitten heräsin äitinä ja sain kuulla kaiken menneen hyvin. Ennen tätä viimeisintä leikkaustani itkin, koska olin aivan varma, että kipu tulee jälleen osaksi elämääni – meidän elämäämme. En uskonut, enkä luottanut, vaikka luulin niin, en vaikka kuinka yritin uskotella niin itselleni. Se oli minulle kuitenkin jonkinlainen selviytymiskeino, ehkä jopa pakokeino todellisuudesta ja siitä pelosta mikä jylläsi sisälläni jatkuvasti. Onneksi muut jaksoivat luottaa minunkin puolestani. 

Ihmismieli on ihmeellinen – ihan sairas, vi*tumainen ja kelju. Minullahan olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla heti leikkauksen jälkeen kaikki hyvin – leikkaushan onnistui! Olin toki kiitollinen minut kipuhelvetistä pelastaneesta leikkauksesta ja siitä etten halvaantunut rinnasta alaspäin, mutta jostain syystä en uskaltanut luottaa, että kaikki jatkuisi jälleen hyvänä, olinhan saanut jo niin paljon. Leikkauksen jälkeen olin aivan sekaisin. Valvoin öitä tai nukuin todella levottomasti. Näin painajaisia kivusta, menettämisestä ja siitä että minut hylätään…minä pelkäsin. Ennen leikkausta en osannut pelätä halvaantumista enkä komplikaatioita pitkän anestesian seurauksena, vaan ainoa pelkoni oli järkyttävä kipu. En pelännyt haavakipua tai nikamista poistetun luun, poraamisen ja ruuvien aiheuttamaa kipua, vaikka siitä kivusta minua varoitettiinkin liian monta kertaa – kiva herätä leikkauksen jälkeen, kun tietää olevansa neurokirurgin mukaan sairaan kipeä!  Pelkäsin kuitenkin eniten hermokipua ja sitä ettei se lähdekään pois.  Se jäätävä, polttava ja repivä hermokipu on kuitenkin nyt poissa ja tilalla on vain pitkä arpi selkärangassa ja pari muuta pienempää arpea. Minullahan on kaikki hyvin!

Pitkän mietiskelyn jälkeen katsoin uudelleen ulos pimeään ja hengitin syvään. A-murun nauru kantautui olohuoneesta ja toinen perheeni jutteli television äärellä. Olen turvassa. Katsoin ikkunaan heijastunutta peilikuvaani uudestaan ja olin näkevinäni pienen hymyn ja epäluuloisuus ja pelko oli kadonnut silmistäni. Nyt vihdoin oli aika päästää irti pelosta, joka ei toteutunutkaan. Tarvitsin vain hieman enemmän aikaa, ja ne painajaiset ja huonot yöunet käsitelläkseni asian. Nyt on minun aikani irtautua syyllisyydestä, hukuttaa vanha pelko raastavasta hermokivusta nauruun ja ilon kyyneliin – nyt  on aika olla taas onnellinen! 

Viime yönä nukuin pitkästä aikaa hyvin anoppilan tutussa sängyssä A-murun tuhistessa matkasängyssä oikealla puolellani ja Isimiehen vasemmalla. Olen kunnossa, minä selvisin – me selvisimme – sittenkin!

♥: Selina

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (36)

Kiitos Noora! <3

1 vastaus

:') <3 vahva ihana Selina <3 muuta ei tähän enää pysty sanomaan.. *lämpöinen halaus*

1 vastaus

♥ Kiitos halista! ♥ Halaus ja iso sellainen takaisin!

1 vastaus

<3 Osin tuttuja fiiliksiä. Sä selviät kyllä Selina 🙂

1 vastaus

1 vastaus

Voi kuinka ihanan rehellinen teksti, jälleen kerran! Oot kyllä niin super hyvä kirjoittamaan, aiheesta kuin aiheesta! 🙂

1 vastaus

♥ Kiitos!

1 vastaus

Ihanan koskettava kirjoitus! <3

1 vastaus

♥ Kiitos!

1 vastaus

Sinä selviät kyllä. <3 Joskus se vie vain enemmän aikaa.

1 vastaus

Tiedän. Olen selvinnyt ja nyt on aika palata normaaliin! ♥

1 vastaus

<3 ihmisen mieli on jännä juttu. Joskus se panttaa asioita alitajuntaan ja tuo niitä esiin kun kaikki on hyvin. Silloin ehkä ihmisellä on voimia niiden käsittelemiseen? Hyvä että käyt niitä läpi nyt niin ei jää ikuisesti painamaan. Tavallisena päivänäkin on lupa olla hämmentynyt, ei aina tarvitse jaksaa iloita 🙂

1 vastaus

♥ Sinä se osaat pukea ajatukseni tässä yhdessä kommentissa sanoiksi – minä tarvitsin siihen postauksen! 😀

1 vastaus

Voi rakas!! Pian nähään <3

1 vastaus

NIINPÄ! ♥ En malta odottaa!!

1 vastaus

Voi muru!! :,( Ny tuli kyllä itku, onneksi nähdään tänään niin pääsen rutistamaan sua! <3 <3 oot niin rakas, mun SELVIYTYJÄ!

1 vastaus

♥ Sun hali helpottaa aina! ♥ Ja älä itke rakas!

1 vastaus

<3

1 vastaus

1 vastaus

Veti sanattomaksi. *Rutistus* ♡

1 vastaus

1 vastaus

<3 Huh rupes täälläkin alahuuli väpättämään.
Mulle on tullut pelot jälkikäteen, kun kuukausi sitten sain keuhkoveritulpan, ajattelin vain tyttöä ja miksi pitää maata sairaalassa. Nyt tajuan vasta miten lähellä kuolema oli. Iltaisin iskee usein pieni paniikki asian suhteen.
Sä olet joutunut käymään läpi tosi rankkoja juttuja, mun silmissä olet sankari, selviytyjä!

1 vastaus

Sinä tiedät mistä puhun. Keuhkoveritulppa oli varmasti kamala…muistan kun luin siitä blogistasi ja olin aivan järkyttynyt! 🙁 Onneksi selvisit! ♥

1 vastaus

Niin ihana teksi taas <3 Saat jotenki sun olotilan ja tunteet välitettyä tänne ruudun toisellekki puolelle tosi hyvin. Oot niin taitava kirjottamaan 🙂 Onneks kaikki on nyt paremmin <3

1 vastaus

♥ Aina niin ihana Niina! ♥

Onneksi kaikki on tosiaan nyt paremmin!

1 vastaus

Voi sinua.. maailman isoin virtuaalinen blogimammakamuhalaus!! <3 Ja kuule, hassu haaste blogissani sinulle 😉

1 vastaus

Kiitos halista! ♥

Kiitos haasteesta! Pitää käydä kurkkimassa! 😉

1 vastaus

<3 Kirjoitat kyllä niin hyvin ja koskettavasti, ihan kuin olisi ollut paikalla lukiessa tätä tekstiä. Voimahalaus<3!

1 vastaus

Kiitos Maria! <3 Haleja takaisin!

1 vastaus

<3 Oot kyllä uskomattoman vahva <3 Mutta muista olla itselles kiltti ja antaa aikaa levätä ja toipua <3 Olet ajatuksissa 🙂

1 vastaus

Mä en koe että olen vahva vain omasta ansiostani vaan vahvan tukiverkoston, mutta kiitos! <3
Kiitos aina niin ihana Nadja,puss! <3

1 vastaus

Huikean hyvä teksti! Ja kuten itsekin sanoit, selvisit! Olen niin onnellinen sinun ja koko teidän perheen puolesta! <3

1 vastaus

Kiitos Heidi! <3

1 vastaus

Olen niin onnellinen puolestasi – sinä vahva, suurenmoinen taistelija! <3 Varmaan usein menee noin, että vasta kun on kuivilla, uskaltaa käsitellä pelkoa, jolle ei antanut valtaa etukäteen?

1 vastaus

Kiitos Uraäiti! <3
Niin totta, joka sana sinun kommentissasi! <3

1 vastaus

Upea postaus!vitsi kyllä nostan sulle hattua! Susta on esikuvaksi monelle <3
Olet myös todella taitava kirjoittamaan!<3

1 vastaus

Kiitos Noora! <3

1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kun äiti kelaa
Millaista mahtaa olla elämä lapsiperheessä, kun äiti kelaa? Tervetuloa lukemaan hieman erilaista, elämänmakuista ja välillä ihan sairasta perheblogia harvinaissairaan Selina-äidin elämästä, haaveista ja arjen haasteista. Mukana seikkailevat myös perheen isä ja sydänkasvoiset murumme A (-12) ja L (-17). Yhteydenotot: kunaitikelaa@outlook.com

Arkisto

Instagram

  • Blogissa uusi postaus liian monen hiljaisen viikon jälkeen.

Tämä jakamani pieni hetki hiljentää nyt blogin hetkeksi. Nyt tarvitsen kaiken voimani, oman pienen hetken, selvitäkseni kivuista ja ollakseni perheeni kanssa.

Kiitos tuesta ja siitä, että olet ajatellut minua ja perhettäni. Minä tulen vielä takaisin ja kirjoitan teille jälleen elämästä kun äiti kelaa hymyillen!
.
.
.
©️Anna Giss #uusipostausblogissa #newblogpost #linkkiprofiilissa #linkinbio #kunäitikelaablogi #kipu #pain #tauko

kunaitikelaablogi

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: