Kun äiti kelaa 3.2.2016
TEKSTI Selina

Kun peili on painajainen

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu
Olen kelannut elämäni aikana monissa mäissä. Joskus vauhti on ollut hidas ja matkanteko kivuliasta ja raskasta. Joskus olen taas lasketellut elämäni mäet alas riemusta kiljuen ja kädet ilmassa heiluen – niin ja nauttinut joka hetkestä! Elämä on opettanut minulle paljon ja olen saanut paljon sairaudestani huolimatta. Oma perhe, rakastava aviomies, koti…minulla on kaikki mistä unelmoin ja enemmänkin! On kuitenkin yksi asia, jonka kanssa minulla on elämänkoulu edelleen kesken ja se on peilikuvani. Oma ulkonäkö ja siihen kohdistuvat paineet kasaavat välillä korkean muurin itseni ja minuuden välille. Se tunne, kun peili on painajainen on kamala. En välillä edes tunnista itseäni. Olenko se minä siinä peilistä heijastuvassa kuvassa, joka ei hymyile ja joka on selvästi kokenut hyvin rajuja muutoksia? Kyllä se olen minä, mutta olen jossain piilossa ja peloissani.

Olen kertonut täällä blogissa, että kehoni on kokenut sairauden aikana valtavasti muutoksia. Sairauden alussa painoni nousi lääkityksen ja liikunnan vähenemisen vuoksi 20 kiloa vain muutamassa kuukaudessa. Vaikka olin painonnousun jälkeen vielä normaalipainoinen, muistan vieläkin sen häpeän, kun kehoni oli punainen raskausarvista, joita ilmestyi reisiini, rintoihin ja vatsaani täysin yllättäen. Pahimmillaan olin niin turvonnut etten saanut enää edes kättäni nyrkkiin – minua ei enää ollut, olin kadonnut. Painonnousu ei valitettavasti jäänyt tähän, vaan puntarin lukemat kasvoivat ahdistukseni lisääntyessä aina siihen pisteeseen, etten halunnut enää nousta vaa’alle. Se teki liian kipeää. Olin muuttunut alipainoisesta vaikeasti ylipainoiseksi painaessani yli 100 kiloa. Nyt siitä kamalasta luvusta saa vähentää lähes 50 kiloa, joka on melkein saman verran kuin sairastuessani 15-vuotiaana painoin.

Kun laihduin vajaa kaksi vuotta sitten lähes 30 kiloa dystonian levitessä nieluuni olin järkyttynyt. Kaikki tapahtui niin nopeasti elimistöni hylkiessä jokaista yritystä saada ravintoa, joka ei enää imeytynyt rasittuneeseen kehooni. Olin kuivunut, aliravittu ja elimistöni toimi vain vaimealla säästöliekillä. Silti jaksoin nousta sieltä taistelemaan ja kehoni parantui ja paranee edelleen, mutta mieli onkin sitten toinen juttu. Miten minusta, vuosia ylipainon kanssa taistelleesta äidistä, voi hetkessä tulla taas normaalipainoinen? Vaikka olen kelannut tässä uudessa kropassani lähes 2 vuotta ja vähitellen kerännyt muutamia arvokkaita kiloja takaisin ruoan imeytymisongelman väistyttyä, en ole vieläkään oppinut näkemään itseäni normaalipainoisena. Olen edelleen se sama Selina, joka potee huonoa omaatuntoa satunnaisesta herkuttelusta, joka häpeää vartaloaan ja välttelee kameroita. 

Miksen
voi vain nähdä itseäni sellaisena kuin olen, ilman niitä vuosia taakkana olleita ylimääräisiä kiloja ja olla samalla ylpeä itsestäni
näin monen vuoden sairastelun jälkeen?

 

Jasmin, Munakoisoni ja minä -blogista antoi minulle vastauksen kirjoittaessaan postauksen korvienväliläskistä. Hänen mukaansa korvienväliläskin vuoksi ihminen voi nähdä normaalipainoisenakin itsensä edelleen ylipainoisena ja pahimmillaan korvienväliläski voi estää elämästä. Minusta tuntuu, että ei tarvita kuin kohtu, munasarjat ja heikko itsetunto saadakseen painostaan ongelman, mutta minulla tähän palettiin vaikuttaa vielä sairauteni koko kirjo aina teini-iästä aikuisuuteen, joka on heitellyt minua vuosien varrella ääripäästä toiseen. Ei ihme, että kehonkuvani on vääristynyt!

Miten korvienväliläski sitten oireilee minussa? Minä en tunnista vieläkään itseäni kunnolla peilikuvastani ja jos tunnistan, näen aina välillä samat ne lääkkeiden pöhöttämät kasvot, kaksoisleuan tai pyöreän olemuksen. Kuitenkin, kun kosketan kasvojani, tunnen poskipääni aivan erilaisena kuin ennen – olen muuttunut. Kun kosketan kaulakuoppaani ja näen samalla solisluuni pistävän terävänä esiin, muistan, että sitä ei ennen näkynyt. Kun katson peilikuvaani uudestaan, näen sen: olen selvästi muuttunut, mutta siellä minä kuitenkin vielä olen vaikkakin pienenä pilkahduksena. 

Olen päättänyt laittaa tämän korvienväliläskin nyt ankaralle laihdutuskuurille! Se tulee saamaan kunnon rääkin yrittäessäni etsiä päivittäin itsestäni jotain kaunista ja katsoessani peiliin kerrankin hymyillen. Aion unohtaa kaiken sen tuskan, mitä ylipainoisena koin ja kannustaa itseäni jatkamaan eteenpäin, koska vain yrittämällä voi saada tulosta aikaan! Ehkä minäkin löydän itseni sieltä jostain, kun aika on sopiva. Siihen asti odotan.

 

♥: Selina

 

Mitä te näette, kun katsotte peiliin?
Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (36)

Kiitos Annika! <3

1 vastaus

Yleensä en viihdy niin kauaa peilin edessä, että ehtisin nähdä jotain… Tänään näin uudet kyyhkykorvakoruni ja että onpas minulla kauniin vihertävät silmät, joita punainen paita korostaa!
taipaleellatovi.wordpress.com

1 vastaus

Ihana sinä! <3

1 vastaus

Toivon, että vielä joskus näkisit itsesi niin kuin minä näen sinut♡

1 vastaus

<3

1 vastaus

Voih, tuo peilikuvan pirulainen on ongelma täälläkin. Jotenkaan sitä ei näe itseään koskaan oikein. Mutta mitä suhun tulee niin mä näen sut kauniina ja henkisesti hyvin vahvana naisena <3

1 vastaus

Peili on pahin! :/

Kiitos ihana! <3

1 vastaus

Kaunis olet <3 ja noista kuvistasi päätellen kaunis olet ollut myös pyöreämpänäkin <3 Mutta olet kyllä kokenut niin paljon vuosien aikana että en ihmettele vaikkei minäkuva pysyis ihan kärryillä <3

Mä olen peilin kanssa ihan sinut, välillä sieltä kurkkaa joku mörkö ja välillä taas Napanen 😀

1 vastaus

Kiitos ihana! <3 Vuosien äkkinäiset muutokset ovat kyllä tehneet tehtävänsä, mutta alan nyt laihduttamaan korvienväliläskiä! 😉

Ihana kun olet peilin kanssa sinut! Siihen minäkin tähtään!<3

1 vastaus

Toivottavasti huomaat pian kuinka ihana nainen sieltä peilistä kurkistaakaan♥ Itse olen kamppaillut pääni sisällä jo varhaisesta teini-iästä lähtien. Entiselle syömishäiriöiselle nykyinen peilikuva ei aina niin kauniina näyttäydy. Jokainen meistä on kuitenkin kaunis omalla tavallaan 🙂 Joskus omasta peilikuvasta on vain vaikea sitä kauneutta nähdä.

1 vastaus

<3 Kiitos ihana! <3

Ja niin totta, jokainen on kaunis omalla tavallaan! Tsempit sinullekin! <3

1 vastaus

Olet kyllä todella kaunis, toivottavasti saat korvienväliläskin karistettua

1 vastaus

<3 Kiitos!

1 vastaus

Ai se menee siulla noin. Nuori kaunis nainen.

Olen ollut ylipainoinen (kotoisammin: läski) enemmän tai vähemmän koko aikuisikäni, ja osan aikaa jo ennen sitäkin. On kiusattu, olen itse kiusannut itseäni, vähätellyt,kokenut tunteita laidasta laitaan: itseinhosta välinpitämättömyyteen jne. Long story. Miun paras oivallus oli se, kun tajusin olevani mie läskien kanssa tai ilman. Hyväksyin itseni ja lopetin jatkuvan laihisten ajattelun. Se oli pitkä prosessi. Ja hel… vaikea, koska ympäristö oli päättänyt, että laihduttaa pitää ja kaavoihin pitää kangistua. Aluksi se jopa satutti: enkö kelpaa tällaisena? Sitten se vitutti: jos en kelpaa, ei ole miun ongelma! Nyt kai mietin, että puhu mitä puhut, tiedän faktat, mutta tämä on kuitenkin miun elämä. Tyhmä en ole.

En tykkää peilistä, koska sieltä kurkkii keski-ikäinen vanha akka. Läskit? En mie niitä katsele. Mukana roikkuu 🙂

Läskivitsit on maailman parhaita, ja vielä miusta itsestäni. Tälle saa ja voi nauraa.

Mie olen mie 😉

1 vastaus

Ihana sinä! <3 Olet upea!

1 vastaus

Olet kaunis, myös pyöreämpänä 🙂

Mutta tiedän ton tunteen kun ei pysty näkemään itseään kauniina.. Täytyisi varmaan itsenikin opetella vaikka väkisin kehumaan omaa peilikuvaa päivittäin, josko joskus alkais uskoa niihin kehuihin..

Miksiköhän me naiset ollaan niin ankaria itseämme kohtaan ja aina vaan arvostellaan..

1 vastaus

Kiitos! <3

Naisena olo on välillä raadollista!

1 vastaus

Oot kaunis <3 🙂 Ja toivon, että itsekki näet sen joku päivä 🙂

1 vastaus

Kiitos Niina! <3

1 vastaus

Voi, kaunis olet <3 Suretti vähän lukea tätä, ja niin kovin tutun kuuloista. Halaus <3

1 vastaus

Halaus sinnekin! Kiitos! <3

1 vastaus

Minusta sinä olet kaunis – ja olet myös sitä ollut aiemminkin, 50 kiloa painavampanakin 🙂

Toisinaan mun peilistä katsoo inhimillisen näköinen olento, toisinaan monsteri 😀

1 vastaus

<3 Kiitos!

1 vastaus

Ihanan syvällinen kirjoitus. Olet Selina kaunis sekä fyysisesti että henkisesti.

1 vastaus

Kiitos Hanna! <3

1 vastaus

Hyvä kirjoitus, olet upea Selina! <3

1 vastaus

Kiitos Nanna! <3

1 vastaus

musta oot kaunis kaikissa noissa kuvissa! 🙂
mä en oikein tiiä mitä näen peilistä kun sinne katon. välillä nään pömpöttävän mahan ja ihan 'kiva' kaksarikin löytyy ja onhan nois reisiskin tota lihaa.. eikun läskiä luitten päällä ;D joskus taas nään vähä tämmösen pyöreemmän mut elämänilosen sinisilmäsen tyypin jolle isken silmää ja sanon etten kai mä nii hassu ookkaa. oon mä näin iha tyytyväinen itteeni, vaikka välillä mietinkin et pitäskö sitä olla hoikempi ja lihaksikkaampi jaja. silti söin tuplan hyvällä omallatunnolla päiväkahvin aikana, sen oon totisesti ansainnu kun neljä päivää oon täälä huolehtinut pikkusisaruksista kera keppien!:D hyvää tekstiä jälleen kerran ♥

1 vastaus

Kiitos paljon Laura! <3

Ihana sinä! Ja reipas – tupla on äärimmäisen hyvä palkinto! 😉

1 vastaus

Olipa mielenkiintoinen ja hieno kirjoitus. Tykkään hurjasti miten avoimesti kirjoitat sen olematta kuitenkaan liikaa 🙂 Ajattelin, että olet kaunis noissa kaikissa kuvissa. <3

1 vastaus

Kiitos Maria! <3

1 vastaus

Näen minulle niin rakkaan vartaloni, lihavan kylläkin, joka on kolme lasta kanta ut ja imettänyt. Mitään enempää en olisi osannut edes vaatia.

1 vastaus

<3 Ihana kuulla! <3

1 vastaus

Olet niin kaunis ihminen, sisältä ja ulkoa! Ihan sama mitä vaaka näyttää, olet upea 🙂

1 vastaus

Kiitos Ani! <3

1 vastaus

Olet näyttänyt upealta myös pyöreämpänä ja kaunis olet nytkin.

Näinhän se on, että peilikuvaa ei tajua, eikä siihen tunnu olevan koskaan tyytyväinen. Sitten haikailee myöhemmin jotain, johon ei aikoinaan ollut tyytyväinen. Olen jojoillut painoni kanssa koko aikuisikäni. 🙁

1 vastaus

Kiitos Annika! <3

1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kun äiti kelaa
Millaista mahtaa olla elämä lapsiperheessä, kun äiti kelaa? Tervetuloa lukemaan hieman erilaista, elämänmakuista ja välillä ihan sairasta perheblogia harvinaissairaan Selina-äidin elämästä, haaveista ja arjen haasteista. Mukana seikkailevat myös perheen isä ja sydänkasvoiset murumme A (-12) ja L (-17). Yhteydenotot: kunaitikelaa@outlook.com

Arkisto

Instagram

  • Uusimmasta leikkauksesta toipuminen on ollut hidasta ja tehnyt kipeää, mutta leikkaus sujui hyvin ja stimulaattori toimii! Nyt vaan toivotaan, ettei tule uutta tulehdusta ja, että kivut alkaisivat helpottaa.

Kiitos jälleen ihanista viesteistä ja tuesta! ❤️
.
.
.
#kunäitikelaablogi #leikkaus #aftersurgery #spinalcordstimulator #crps #dystonia #erilainenäiti

kunaitikelaablogi

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: