Kun äiti kelaa 21.11.2017
TEKSTI Selina

Valoisampi minä

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu
Tiedättekö, olen pitkästä aikaa onnellinen. En osaa edes sanoa, mitä tässä keskellä vuoden pimeintä aikaa on tapahtunut, koska olen itsekin hieman hämmentynyt omasta onnellisuudestani – oloni on pitkästä aikaa tasaisempi ja valoisampi.
  
Pohtiessani onnellisuuttani, huomasin, että olen elänyt yli vuoden valtava huoli ja taakka harteillani, jonka vuoksi arjen ja elämän tärkeysjärjestykset ovat menneet uusiksi. En siis ihmettele, että olen ollut hyvin väsynyt kaiken kokemamme jälkeen. Kaikki alkoi silloin, kun aloin odottamaan L-murua ja kuvittelin, että toinen raskauteni tulisi olemaan elämäni onnellisinta aikaa – aikaa, jolloin tallettaisin jokaisen potkun ja hikan muistoihini raskaudesta, joka on viimeiseni. Voitte varmasti kuvitella pettymykseni, kun se odotettu ja toivottu raskaus alkoi, alkoivat myös terveysongelmat, jotka veivät minut ja sisälläni kasvavan vauvan sairaalaan lukemattomia kertoja. Kehoni hylki raskautta. Siihen lopputulokseen olen nyt tullut, koska ongelmat loppuivat lähes samaan aikaan, kun poikamme syntyi. Raskausaika oli siis yhtä vuoristorataa ja rehellisesti sanottuna pelkäsin joka hetki menetystä. Muistan vieläkin vahvasti sen kurkkua kuristavan menettämisen pelon tunteen, kun vatsaani pestiin ennen sektiota ja anelin leikkaussalin henkilökuntaa kiirehtimään, koska en enää tuntenut vauvan liikkeitä. Ymmärsin, että vauva varmasti vain reagoi saamaani esilääkitykseen ja jännitykseeni, mutta samalla pelkäsin, että hänellä on jokin hätänä, vaikka juuri ennen siirtymistä leikkaussaliin kuuntelimme dopplerilla mieheni kanssa vauvan sydänääniä – omaksi mielenrauhakseni tietenkin. Kun sitten sain terveen pienen poikamme syliini ensimmäistä kertaa, tunsin hyvin samankaltaista onnea kuin nyt; kaikki on tässä ja nyt, meidän perhe.
Olin pitkään katkera siitä, että rankan raskausajan jälkeen emme saaneet koskaan nauttia odotetusta vauva-ajasta, vaan poikamme sairastuminen pudotti jälleen pohjan elämältä ja menettämisen pelosta tuli paljon todellisempi kuin raskausaikana raskaushormonien virittämänä. L-murun sairastuminen vastasyntyneenä jätti väistämättä syvät arvet meihin kaikkiin. A-muru kysyi minulta yllättäen antaessani sylissä huutavalle pikkuveljelle kortisonilääkettä Babyhalerista, että eihän vauva taas kuole. Kerroin hänelle niin rauhallisesti kuin vain pystyin, että ei, vauva ei kuole, ja halasin tytärtämme. Mieheni tarkistaa joka ilta ennen nukkumaan menoaan, että molemmat lapset nukkuvat ja voivat hyvin, ja kuiskaa heille hyvät yöt pimeyteen ennen kun ummistaa silmänsä. Sitten olen minä, joka ei saa nukuttua, vaan jään vahtimaan kätkythälyttimen vierelle nukkuvan vauvan unta. Hälyttimen vihreä valo vilkkuu tasaisesti ja siihen on hyvä nukahtaa. Taas hetkeksi.

Tähän asti olen siis pelännyt päivittäin menetystä. Olen muistellut niitä kauhunhetkiä, kun kalpeaa vauvaamme juoksutettiin lisähappeen ja sitä hetkeä, kun mieheni kuivaa itkien turvonneen siniharmaan poikamme pään hätäkasteen jälkeen hoitajien laulaessa. Olen itkenyt öisin onnesta, mutta myös pelosta – mitä jos lapseni otetaankin minulta pois? Olen tuntenut syyllisyyttä niinä hetkinä, kun olen väsyneenä antanut viikkoja tunnin välein heräävän vauvan hetken huutaa pinnasängyssä syliä, että jaksaisin taas nousta. Silloin olen ollut valtavan pettynyt ja vihainen itselleni siitä, että minun pitäisi olla väsymyksestäni huolimatta kiitollinen, että poikamme selvisi, ja ottanut hänet syliini anteeksi pyydellen. Pahimman ahdistuksen aikana olen kuullut ECMO-koneen ääniä makuuhuoneessamme kaikkien nukkuessa, aistinut teho-osaston kylmyyden ihoni vetäessä kananlihalle ja jopa haistanut Ruotsissa käytetyn käsidesin samalla peläten, että sekoan. Kyynelten kuivuessa  poskilleni, olen katsellut nukkuvaa tervettä vauvaamme. Hän on täydellinen. Hän selvisi.  

Nyt kuitenkin olen jotenkin eheytynyt. Rikki toki vielä, mutta viimein onnellinen. Tuntuu ihanalta suunnitella L-murun ensimmäistä joulua – meidän ensimmäistä joulua nelihenkisenä perheenä. Niin ja etenkin joulun jälkeen tulevia L:n 1-vuotissyntymäpäiviä! Nyt pystyn jo näkemään tulevaan, kun aikaisemmin seuraavaan päiväänkin näkeminen tuotti haastetta. Minua pelotti. Pelkäsin niin valtavasti päästää irti siitä hetkestä, jota parhaillaan elimme. En vaan pystynyt päästämään irti, koska pelkäsin menettäväni jotain tärkeää. Nyt muistan myös hengittää – ottaa omaa tilaa ja aikaa. Tästä minua on muistuttanut jo Tampereen lasten teho-osastolla meitä katsomassa käynyt ystäväni Anna, ja nyt vasta ymmärrän, mitä hän sillä tarkoitti. Nyt hengitän. Pystyn myös sulkemaan silmäni näkemältäni pahalta silloin, kun en pysty sitä käsittelemään. Ja parasta; pystyn nauttimaan niistä tärkeistä L-murun kehityksen virstanpylväistä, jotka toki ennenkin näin, mutta joista iloitsin vain osittain nähdessäni samaan aikaan sieluni silmin L-murun teholla taistelemassa hengestään. Niin ja itseni pelkäämässä, etten ikinä tulisi näkemään ja kokemaan hänen ensiaskeleitaan tai kuulemaan sitä ensimmäistä sanaa. Hän on täällä ja niin olen minäkin – onnellisena ja valoisampana! Yksi asia ei ole kuitenkaan muuttunut ja se on kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että hän selvisi. Tämä on valoisampi minä, ja minä pidän hänestä. 

 

Selina

 

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (18)

Kiitos! <3 Ja menettämisen pelko on todellakin kuluttavaa. Rikoin viikonloppuna vauvan kätkythälyttimen johdon ja olin aivan hysteerinen. Nyt odotan että voin soittaa atk-korjaajia läpi, saako joku heistä korjattua rikki menneen liittimen. Ei tämä huoli koskaa lopu, mutta helpompaa jo on.

Ihanaa joulun odotusta myös sinulle ja perheellesi! <3

1 vastaus

<3

1 vastaus

<3

1 vastaus

Voi Selina…Tunnelmallista joulunodotusta sinulle ja perheellesi!

1 vastaus

Kiitos samoin Sinulle ihana Susanna! <3

1 vastaus

Ihana sinä ♥

1 vastaus

Ja sinä! <3

1 vastaus

❤❤

1 vastaus

<3

1 vastaus

Olipa ihana lukea tällainen postaus! Olin työnantajani kanssa apuvälinemessuilla ja siellä näin sinutkin perheesi kanssa. Oli ihan hassua nähdä teidät siellä, siis hyvällä tavalla hassua. Mulle tuli jotenkin tosi hyvä olo siitä. Vaikutitte niin tavalliselta ja onnelliselta perheeltä 🙂

1 vastaus

Oli ihana kirjoittaa tätä postausta – pitkästä aikaa jotai hyvää. <3
Apuvälinemessuilla oli tosi kivaa. Olemme onnellinen perhe. 🙂

1 vastaus

Ihana postaus, annat voimia minulle jaksaa taas huomiseen. Kiitokset.

1 vastaus

Kiitos! <3 Saan myös tällaisista kommenteista voimia. Kiitos. <3

1 vastaus

Tuollaiset kokemukset varmasti vaativat hurjasti aikaa käsitellä, olette joutuneet elään niin voinakkaasti niissä tilanteissa, että aikaa ei ole ollut käditellä niitä pelkoja ja nuita tuntemuksia! Ihanaa että ne ajat ovat nyt ohitse ja olette koko perhe niistä selvinnyt <3 ihanaa että voit nyt myös nauttia joka päivästä helpottuneemmin mielin <3 <3 ihanaa joulun odotusta teidän perheelle <3

1 vastaus

Meillä on vielä matkaa täydelliseen toipumiseen, jos se on edes mahdollista, mutta suunta on nyt hyvä. Olemme onnellisia. Onnellisa pienestä ihmeestämme, ihanasta esikoisesta ja toisistamme. <3 Ihanaa joulun odotusta myös sinulle. Uskomatonta, että pian se on täällä! 🙂

1 vastaus

❤️❤️

1 vastaus

<3

1 vastaus

Kauniisti kirjoitettu! Miulla on molemmissa raskauksissa ja pikkuvauva-aikana ollut melkein hysteerinen vauvan menettämisen pelko, ja se on todella kuluttavaa, eli pystyn vähän kuvittelemaan tuskaasi kun ilmassa on teillä kuluneena vuotena ollut niin paljon kaikkia riskejä ja vastoinkäymisiä. Ihana kuulla, että olet onnellinen, olette kyllä kaiken tuon onnen ansainneet!

Ihanaa joulunodotusta!

1 vastaus

Kiitos! <3 Ja menettämisen pelko on todellakin kuluttavaa. Rikoin viikonloppuna vauvan kätkythälyttimen johdon ja olin aivan hysteerinen. Nyt odotan että voin soittaa atk-korjaajia läpi, saako joku heistä korjattua rikki menneen liittimen. Ei tämä huoli koskaa lopu, mutta helpompaa jo on.

Ihanaa joulun odotusta myös sinulle ja perheellesi! <3

1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kun äiti kelaa
Millaista mahtaa olla elämä lapsiperheessä, kun äiti kelaa? Tervetuloa lukemaan hieman erilaista, elämänmakuista ja välillä ihan sairasta perheblogia harvinaissairaan Selina-äidin elämästä, haaveista ja arjen haasteista. Mukana seikkailevat myös perheen isä ja sydänkasvoiset murumme A (-12) ja L (-17). Yhteydenotot: kunaitikelaa@outlook.com

Arkisto

Instagram

  • Tämä kuvassa hymyilevä tyyppi kävi eilen kotilomalla. Tämä päivä onkin mennyt sitten sängyssä hieman erilaisissa tunnelmissa, mutta oli se sen arvoista! 💙❤️ Eilen starttasi 7. sairaalaviikko. Rankkaa on ollut ja tulee varmasti vielä olemaan ennen kehoni jälleen korjaavaa leikkausta, mutta jo tämä muutaman tunnin piipahdus kotona antoi jälleen muistutuksen siitä, miksi jaksan taistella päivästä toiseen.

Ja taistelenhan minä. Loppuun saakka!
.
.
. 
#kunäitikelaablogi #äitisairastaa #erilainenäiti #crps #dystonia #sairaalassa #spoonie #hospital #kotiloma

kunaitikelaablogi

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: