Kun äiti kelaa 1.1.2018
TEKSTI Selina

Vuosi 2017, elämäni hurjin ja raskain vuosi

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu
Vuosi 2017 päättyi kolmetoista tuntia sitten – onneksi! Pari yötä sitten katselin nukkuvaa poikaamme. Hänen poskiinsa oli teipattu jälleen happiviikset ja hän hengitti hieman raskaasti. Pelko, se on taas vallannut mieleni ja täyttänyt silmäni kyynelillä, joiden valuessa poskilleni ne polttavat kuten kaikki muistot mielessäni vauvamme taistelusta. Saturaatiomittari näytti 93% ja suorastaan anelin sen nousevan 95%, että voisin levätä ja ehkä jopa nukkua hetken. Luotin siihen, että hoitajat seurasivat vauvan happisaturaatiota tarkasti, mutta silti minä valvoin saturaatiomittarin vieressä katsellen nukkuvaa vauvaani. Ja itkin.
Tänä vuonna uuden vuoden juhliminen ei mennyt suunnitelmien mukaan. Rakettien ihmettely, uuden vuoden tinat ja herkut vaihtuivat lasten infektio-osastoon, jossa poikamme vietti vuorokauden. Vauva oli sairaalassa jälleen infektion vuoksi. Mietin aluksi kuinka huono tuuri meillä voikaan olla, mutta sitten ymmärsin, että antibiooteilla kuormitettu vastasyntyneen keho ja siitä johtuva huono vastustuskyky olisi voinut viedä meidät vuoden aikana takaisin osastolle paljon useamminkin. Silti juuri nyt ahdistus ja pelko lähes vuoden takaisista tapahtumista ovat olleet hyvin vahvasti mielessä, joten toisaalta tämä hetkellinen pysähtyminen tuntui hieman myös lohdulliselta. Silloin minulla oli aikaa käydä läpi raskas vuotemme, vuosi 2017. Vuosi, joka on ollut suoraan sanoen alusta asti yhtä helvettiä, mutta samalla valtavan antoisa. Minulla on paljon aihetta kiitokseen, mutta samalla olen katkera. Kiitollinen poikamme syntymästä, katkera hänen sairastumisestaan. Kiitollinen toipumisesta, katkera vauvavuoden pilalle menemisestä. Kiitollinen, että saan olla edelleen äiti kahdelle. Katkera nyt tästä L-murun inhottavasta RS-viruksesta ja kiitollinen, että L pystyy nyt hengittämään paremmin.

Vuosi sitten tammikuussa odotin sitä päivää, kun saan tavata poikamme. Tunsin pienet potkut, jotka kertoivat minulle, että hän on kunnossa, vaikka sensori hälytti matalia verensokereita ja pistettyäni reiteeni GlucaGen-piikin kiiruhdin sairaalaan käyrille. Loppuraskaus oli rankka niin fyysisesti kuin henkisesti, mutta se päivä, kun näin valokuvista ensimmäistä kertaa pienen poikamme oli täydellinen – hän on täydellinen! Pieni suloinen suppusuu, nykerönenä ja tummat hiukset, kuten kuvittelinkin. Vauva ei voinut kuitenkaan hyvin, vaikka kaikki minulle niin vakuuttivat. Äidinvaistoni osui oikeaan tammikuun viimeisinä päivinä, kun vein kalpean väsyneen vauvan sairaalaan. Voi kuinka väärässä kaikki olivatkaan olleet, kun sanoivat vauvan olevan vain niin pieni ja, että hän on siksi niin väsynyt ja painonnousu takkuaa…

Tammikuun vaihtuessa helmikuuhun, tunsin valtavaa pelkoa ja epätoivoa katsoessani yöllä toivottomana, kun poikamme päähän laitettiin kanyylia ja häntä kiinnitettiin hengitystukeen. Niin pieni ja heikko, mutta samalla täynnä taistelutahtoa. Kuukausi sisälsi toivoa toipumisesta ja sitten taas  takapakkeja…valtavia takapakkeja. Huusin itseni äänettömäksi, kun näin poikamme keskoskaapissa intuboituna valmiina siirtymään lääkärin ja teho-hoitajan kanssa Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Tunsin voimattomuutta, kun sain puhelun teho-osaston lääkäriltä, että ECMO-ryhmä on hälytetty Ruotsista ja romahdin, kun pystyin vain istumaan ja pumppaamaan vauvalle maitoa Karolinskan ECMO-teholla. Nämä kaikki kauhukuvat vilistävät edelleen silmissäni, eikä ole päivääkään, että voisin sulkea ne ja vain unohtaa. Mutta minä selviän – selvisihän hänkin koettelemuksestaan. Hän voitti rankan tautinsa. Hän elää, kasvaa ja kehittyy kuten kuka tahansa vauva!

Maaliskuussa kotiuduimme yli kuukauden sairaalareissulta ja aloimme opettelemaan uutta arkea nelihenkisenä perheenä ja voi huh, miten väsynyt olinkaan! A-muru reagoi äidin pitkään poissaoloon ja siihen, että voimavarani riittivät vain vauvaan. Vauva alkoi kasvamaan ja kehittymään jälleen. Kirjoitin blogissa kaksikuisen ECMO-ihmeemme kuulumiset ja odotetun vauva-arjen haasteista.  Oma toipuminen oli vasta alussa ja vauvan infektioherkkyyden vuoksi jouduimme pysymään kotona ja rajoittamaan vierailut. Lapsivieraita ei sallittu lainkaan ja aikuistenkin oli huolehdittava tarkasti hyvästä käsihygieniasta. Käsidesiä kului, mutta pelko pysyi.

Huhtikuussa kevät alkoi tehdä tuloaan ja samalla kamalat kokemuksemme mielissämme tasoittumaan. L kasvoi ja kehittyi ikätasoisesti, vaikkakin pituuskasvu tuli jäljessä kasvun pysähtymisen vuoksi. Kirjoitin blogiin kolmikuisen vauvan kuulumisista, imetystaipaleemme alusta, poikamme hätäkasteesta ja herkuttelimme pääsiäisen kunniaksi helpoilla mukikakuilla. Blogi tuntui vieraalta kaiken kokemamme jälkeen, mutta päätin jatkaa, vaikka päätös lopettamisesta oli hyvin lähellä.

Toukokuussa huokaisin ensimmäistä kertaa helpotuksesta – pahin infektioaika alkoi olla ohi! Meidän piti kuitenkin vielä malttaa pysyä kotona kuukausi, jolloin lääkärin luvalla saisimme käydä yhdessä perheenä kaupoissa, kahviloissa ja perhekerhossa. Toukokuussa meillä hulinoitiin, mikä aiheutti valvottuja öitä ja väsyneitä päiviä. Vauvan uudet taidot, kuukausi täynnä ohjelma, esikoisen balettinäytös ja lähestyvä kesäloma saivat kuitenkin hymyn huulilleni – tällaista sen normaalin arjen kuuluukin olla! Toukokuussa osasin vihdoin olla äiti, joka on onnellinen. Hulinoiden ja onnen lisäksi lisäksi postasin tietenkin nelikuisen kuulumisia ja palasin päivään, kun pieni L syntyi julkaistuani ensimmäisen osan synnytyskertomuksestani.

Kesäkuu, heinäkuu, elokuu. Kesäkuukaudet, jolloin alun uupumuksen jälkeen välillä jopa unohdin kamalat kokemuksemme – tästä alkoi toipuminen. Elokuu toi tullessaan myös muutosten tuulet, kun sain uuden henkilökohtaisen avustajan elämäämme. En voisi olla kiitollisempi siitä, että sain näin luotettavan ja ihanan henkilökohtaisen avustajan! Häntä ja minun aiempia avustajiani kunnioittaen kirjoitin postauksen myös henkilökohtaisen avustajan työstä ja avustajien työoloista. Kesän aikana seurasimme tietenkin pienemmän murun kasvua ja kehitystä L-murun vauvavuosi-postauksin, sekä kerroin, mitä minulle kuuluu.

Syyskuu oli vuosia minulle vaikea kuukausi. Silloin vietän sairauteni vuosipäivää, päivää jolloin sain vaikean hermovaurio epäonnistuneessa umpilisäkkeen poistoleikkauksessa. Tai no itse leikkaus sinänsä onnistui, koska menetin hermojeni lisäksi myös umpilisäkkeeni! Sairaus on ollut osa minua jo yli vuosikymmenen. Se häiritsee pala palalta tärkeitä toimintoja kehostani, mutta koen vielä pärjääväni sen kanssa. On toki päiviä, jolloin sairaus saa minusta voimattoman yleistyneen dystonian vääntäessä raajojani virheasentoihin ja kivun kasvaessa yli sietokykyni. Mutta sitten taas on päiviä, jollaisia en olisi uskonut koskaan enää saavani. Päiviä, kun koen olevani rajoitteideni puitteissa aivan normaali – ihan tavallinen äiti, vaimo, ystävä ja sisko. Syyskuussa alkoivat koko perheen harrastukset, jolloin esittelin teille perheemme viikon lukkarin. Kurkkasimme myös meidän haaveeseen, täysin esteettömään kotiin, joka on edennyt jännittävään suunnitteluvaiheeseen talotoimittajan kanssa.

Lokakuu toi mukanaan kamalan väsymyksen, johon päätin puuttua lopettamalla vauvan yöimetyksen. Vauva vaati rintaa vähintään kolmesti yössä, mutta yhtä sinnikkäästi minä pidin paidan päälläni ja olin tarjoamatta rintaa sylissäni huutavalle vauvalle. Siinä me sitten olimme, kaksi jääräpäätä keskellä yötä, joista toinen oli yhdeksänkuinen ja toinen kaksytplusjotain. Lopulta saavutin maalin ja minulla oli täydet yöt nukkuva lapsi, joka ei tarvinnut enää harvoin yöllä herätessään lainkaan rintaa, vaan tyytyi tassutteluun ja hyräilyyn. Lokakuussa L-muru sairastui keuhkoputkentulehdukseen, jonka diagnoosi vaihtui myöhemmin infektioastmaepäilyksi. Saimme astmalääkityksen ja myöhemmin kotispiiran, jonka jälkeen vauvan rohina väheni selvästi. Lokakuussa myös toivotin teidän pitkästä aikaan tervetulleeksi meidän päivään, vietimme perheen kanssa syyslomaa ja julkaisin ensimmäisen osan L-murun ECMO-tarinasta.

Marraskuussa kirjoitin pitkästä aikaa postauksen ilman mitään teemaa, sillisalaattia alusta loppuun! Kuukauteen mahtui myös onnea ja iloa siitä, että koin olevani pitkästä aikaa oikeasti onnellinen. Onni vaihtui kuitenkin pian huoleen, kun hakeuduin jälleen neurokirurgini vastaanotolle selkäkipujen alkaessa vaikeuttaa jokapäiväistä elämääni. Siellähän se stimu jälleen aiheutti ongelmia – tärkeä rakas petturini, jota ilman en selviäisi. Leikkaus on suunniteltu nyt alkuvuodelle. Marraskuussa kävin myös Apuväline 2018 -tapahtumassa Tampereella, jossa seikkailin päivän rakkaan ystäväni Annan kanssa tutustuen messujen tarjontaan. Yhteistyössä Apuväline 2017 -tapahtuman kanssa kirjoitin postauksen Iha(na) vammainen äiti, jossa toin esille sen, ettei liikuntavamma tai sairaus ole esteenä unelmiin perheestä ja onnellisesta elämästä.

Joulukuu, rankan vuoden viimeinen kuukausi. Kun viime yönä viimeistelin tätä jo sairaalassa aloittamaani postausta, kuulin ulkona rakettien vihellystä ja pauketta – vuosi oli juuri vaihtunut. Olen valtavan onnellinen ja kiitollinen, että tämä rankka vuosi on nyt ohi. Joulukuussa kirjoitin postauksen imetyksen lopettamisesta, L-murun vauvavuoden viimeisestä kuukaudesta ja sitten hiljennyimme joulunviettoon. Toivon, että vuonna 2017 julkaisemani 63 postausta ovat anteet sinulle paljon. Toivon, että olet viihtynyt elämänmakuisen blogini parissa ja palaat tänne jälleen lukemaan palasen elämästämme, arjestamme ja perheestämme, kun äiti kelaa! 

Toivon sinulle upeaa, ihanaa ja onnellista vuotta 2018! Olkoon se täynnä onnistumisen iloa, kevyttä kutkuttavaa jännitystä sekä arvokkaita ja tärkeitä kokemuksia! Vuosi 2017 oli elämäni hurjin ja raskain vuosi, mutta nyt on uuden alku – vuoden 2018 ensimmäinen päivä.

Selina

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (16)

Kiitos, kun jaoit kokemuksesi. Toivottavasti kaikki kokemasi teki sinusta vahemman. <3 Uskon,….ta siis tiedän, että mekin selviääme. Lopulta. Tämä vuosipäivä tuntuu nyt rankalta, mutta uskon että vuosien kuluessa näistäkin päivistä tulee helpompia.

Ja arki. Se on todellakin parasta! <3

Halaus! <3

1 vastaus

Kaiken kokemanne jälkeen toivon teille koko sydämestäni parempaa vuotta 2018 <3

RvaJ

1 vastaus

Kiitos RvaJ! <3

1 vastaus

Kaikkea hyvää teille vuoteen 2018! Toivottavasti jatkat blogisi kirjoittelua. Teidän selviytymistarina antaa varmasti voimia monelle. Vuosi 2017 oli myös minulle rankin sillä isäni kuoli tammikuussa, pari kuukautta sen jälkeen kun olin täyttänyt 18 vuotta. Olkoon vuosi 2018 niin sinulle kuin minullekkin toipumisen ja eheytymisen vuosi!

1 vastaus

Kiitos Reetta ja sitä samaa toivon sinullekin! <3 Voimia tammikuulle. Se on varmasti sinulle vaikea ja toivon että vuosien kuluessa pahin tuska helpottaa! Halaus!

1 vastaus

kyllä teitä koetellaan!:( voimia ja
toipumista ❤

1 vastaus

Kiitos! <3

1 vastaus

Onpa teillä ollut hurja vuosi! Pikaista paranemista pienelle!
Onnellista vuotta 2018! Kohdelkoon se teitä edeltäjäänsä lempeämmin!

1 vastaus

Viime vuosi on kyllä todellakin ollut hurja. TOivon että tämä uusi vuosi 2018 jatkuu parempana, kunhan vauva toipuu RS-viruksestaan!

1 vastaus

Vaikutatte ihanalta perheeltä, ja etenkin nuo teidän perhekuvat ovat niiiiin ihania etten kestä! Toivottavasti tästä vuodesta tulee teille parempi. <3

1 vastaus

Kiitos Pirpana! Ihanaa tätä alkanutta vuotta myös sinulle! <3

1 vastaus

Toivottavasti perheenne tämä vuosi on täynnä onnen hetkiä♥

1 vastaus

Kiitos, sitä minäkin toivon! <3

1 vastaus

Oikein hyvää uutta vuotta sinulle! Löysin vasta blogisi, jota luen nyt suurella mielenkiinnolla. Olen itsekin kelaava äiti, joskin lapset ovat jo 12- ja 10-vuotiaita. 🙂

1 vastaus

Kiitos samoin Anu! 🙂 Kiva kuulla että olet löytänyt blogiini. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! 🙂

1 vastaus

Minun ja meidän perheemme elämäni rankin vuosi oli kymmenen vuotta sitten, 2017. Se vuosi alkoi onnellisena ja palaset tuntuivat loksahtelevan paikoilleen yksi kerrallaan. Sitten kesällä meidän koko maailma romahti, ensin kerran ja loppukesästä toisen kerran. Jalat vietiin alta, tähdet sammuivat taivaalta. Pikkuhiljaa jalat kuitenkin kantoivat, oli pakko ja tähdet yksi kerrallaan tuikkivat taas. Me selvisimme, yhdessä perheenä. Niin varmasti tekin! <3
Mutta vielä kymmenen vuoden jälkeen (tosin sitä alamäkeä kesti useampi vuosi, ettei tässä kovin monta vuotta ole vielä oltu "kuivilla" niin kauan) huomaan olevani kiitollinen ja nauttivani eniten ihan vaan arjesta. Lauantain aamupalasta perheen kanssa, yhdessä tekemisestä, ruuan laittamisesta omassa kodissa, alkuun jopa siivoamisesta (se into on jo ehtinyt kyllä laantua! :D). Tunnen kiitollisuutta myös siitä, että lelut ovat levällään, se tarkoittaa että saimme viimein sen kauan haaveillun kolmannen lapsen (olen usein huomannut tuijottavani onnellisena levällään olevia leluja! :D), kun pyykkivuori on vähintään Mount Everstin kokoinen ajattelen että olen elänyt ja tehnyt minulle tärkeitä juttuja sen sijaan että olisin istunut kotona pesemässä ja viikkaamassa pyykkiä.
Olen oppinut mikä on elämässä tärkeää ja myös sen että jotain tärkeää voidaan yhtäkkiä ottaa pois, tuosta noin vaan ilman mitään ennakkovaroitusta. Aika ajoin ne kymmenen vuotta sisällä muhineet tunteet nousevat pintaan, kuten teilläkin nyt RS-viruksen myötä ja niitä tunteita käsitellään varmasti loppuelämä. Mutta onneksi on perhe, sukulaiset ja ystävät. Meidän mottomme on tämän kymmenen vuotta ollut sillon pienen poikamme Nalle Puhista keksimä voimalause: "Yhdessä aina, urhokkaina!". Yhdessä tekin selvisitte ja selviätte tulevistakin haasteista. 🙂
Toivon todella sydämestäni teille paljon paljon parempaa vuotta 2018! <3

1 vastaus

Kiitos, kun jaoit kokemuksesi. Toivottavasti kaikki kokemasi teki sinusta vahemman. <3 Uskon,….ta siis tiedän, että mekin selviääme. Lopulta. Tämä vuosipäivä tuntuu nyt rankalta, mutta uskon että vuosien kuluessa näistäkin päivistä tulee helpompia.

Ja arki. Se on todellakin parasta! <3

Halaus! <3

1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kun äiti kelaa
Millaista mahtaa olla elämä lapsiperheessä, kun äiti kelaa? Tervetuloa lukemaan hieman erilaista, elämänmakuista ja välillä ihan sairasta perheblogia harvinaissairaan Selina-äidin elämästä, haaveista ja arjen haasteista. Mukana seikkailevat myös perheen isä ja sydänkasvoiset murumme A (-12) ja L (-17). Yhteydenotot: kunaitikelaa@outlook.com

Arkisto

Instagram

  • Tältä näyttää jatkuva hermokipu, joka polttaa ja salpaa välillä hengityksen. Mustat silmänaluset kertovat kivuliaista öistä ja kalpea iho kivun hyökkäyksestä koko kehoon.

Olen aika varma, että tällainen kipu saa ihmisen luovuttamaan ja antamaan periksi.

Tämä kipu saa minut oksentamaan, lähes pyörtymään ja sulkee sisäänsä niin tiukasti, etten pysty pyytämään apua.

En koskaan uskonut, että minusta tulee luovuttaja. Minut kasvatettiin yrittämään viimeiseen asti, mutta nyt minun jo viikkoja venytetty raja alkaa lähestyä. Olen todella väsynyt. Väsynyt kipuun ja väsynyt pelkäämään.

Voi miten toivoisin, että voisin kertoa jo parempia uutisia. Onneksi perhe, ystävät, läheiset ja te kaikki siellä olette kannatelleet minua ja perhettäni. Se saa minut yrittämään vieläkin enemmän. Kiitos!
.
.
.
#kunäitikelaablogi #hermokipu #hermovaurio #nervedamage #pain #spoonie #crps #dystonia #väsynyt #erilainenäiti #äitisairastaa

kunaitikelaablogi

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: