Eilen tyttäremme katosi ystävänsä kanssa

Teksti

Heräsin eilen aamulla kamalaan painajaiseen. Näin unta, että päästin esikoisemme totuttuun tapaan yksin ulos ja hyvin pian sain puhelun sairaalasta. Jotain vakavaa oli tapahtunut hänelle.

Unessa puristin puhelinta kädessäni ja samalla sydämeni alkoi hakkaamaan, hiki nousi pintaan ja minun oli vaikea hengittää. Siihen tunteeseen heräsin istualtani sängyssämme käsi edelleen nyrkissä. Olin juuri ryntäämässä A-murun makuuhuoneeseen, kunnes kuulin hänen nousevan sängystään ja menevän vessaan. Ei hätää, se oli unta, rauhoittelin itseäni ja suljin silmäni uudelleen.

Enpä olisi uskonut kokevani nämä samat painajaiseni tunteet ihan valveillani saman päivän iltana, kun lapseni katosi ensimmäistä kertaa.

Kuinka moni vanhempi pystyy vilpittömästi sanoa, ettei koskaan tuomitse toisia vanhempia, joiden lapsi katoaa?

Uskoakseni nyt parhaillaan meneillään olevilla Lapsimessuilla on kuulutettu useamman nopsajalan vanhemman perään, kun lapsi viilettää väkijoukossa hetkessä hukkaan vanhemmiltaan. Tuomitsetko? Edes vähän?

Minä en enää, koska voin nyt ensimmäistä kertaa samaistua täysin siihen kauhuun, kun eilen oma lapseni katosi. Pahinta oli, että myös naapurin tyttö oli hukassa. Tyttö, joka oli vanhempiensa luvalla meillä leikkimässä ja siksi meidän vastuulla.

Voitte varmasti kuvitella sen itsesyytösten ja hädän määrän, kun emme löytäneet naapurin tytön isän kanssa potkulaudoilla ilman lupaa liikkeelle lähteneitä tyttöjä mistään yli puoleen tuntiin.

Päivä meni siihen asti oikein mukavasti meillä leikkien ensin sisällä ja sitten sovitusti ulkona. Mutta sitten täysin tavoistaan poiketen tytöt päättivät yllättäen karata omille teilleen sen sijaan, että olisivat totelleet ulkona ollutta miestäni ja tytön kodin pihassa käydessään tytön isää, jotka molemmat olivat käskeneet tyttöjen pysyä sovitusti lähistöllä. Asumme onneksi rauhallisella asuinalueella, mutta lähellä on iso tie, jossa ajetaan välillä todella lujaa. Iso huoli oli myös läheisen puron tulviminen ja sen kova virtaus. Mitä, jos tytöt olisivat eksyneet sinne?

Kun tämä tyttö katosi

Kun ensimmäiset etsintämme eivät tuottaneet tulosta, keskustelimme mieheni kanssa poliisille soittamisesta. Päätimme kuitenkin yrittää vielä kerran.

Tytön isä oli jo lähtenyt pyörällä kiertämään uudestaan lähialueen lenkkipolkuja ja katuja ja mieheni lähti autolla uudelleen kohti tuttuja leikkipuistoja. Minä jäin L-murun kanssa kotiin odottamaan, jos tytöt kuitenkin tulisivat takasin.

Odottaessamme kysyin ohikulkijoilta, ovatko he nähneet tyttöjä ja pyysin pitämään silmät avoinna. Hyvin pian mieheni kuitenkin soitti minulle ja sanoi, että nyt on aika soittaa poliisille. Kaikki lapsille tutut paikat oli jo etsitty kahteen kertaan, mutta tytöistä ei näkynyt jälkeäkään.

Lyhyen puhelumme aikana hän kuitenkin näki autosta tiellä viittovan naapurin tytön isän; tytöt olivat löytyneet lenkkipolun varrelta metsästä leikkimästä. Heillä oli kuulemma ollut kovin hauskaa leikeissään ja tytön isä oli kuullut heidät pyörätielle. He eivät varmasti ymmärtäneet ennen tytön isän kohtaamista, kuinka valtavan huolissamme ja peloissamme olimme olleet heitä etsiessämme. Ajankulukin oli varmasti kadonnut leikkien lomassa. He olivat siis turvassa ja kaikki oli hyvin. Puhelun loputtua purskahdin itkuun.

Ensin näin mieheni auton ja sitten tutun miehen polkemassa pyörää kahden potkulautailijan kanssa. Toinen meni kotiinsa ja toisen  hän toi luokseni, tyttäremme. Komensin A-murua menemään sisälle ja sitten jäimme ulos juttelemaan tytön isän kanssa tapahtuneesta.

Pyysin häneltä anteeksi, että tämä tapahtui meidän vahtivuorolla. Näin ei olisi saanut missään tapauksessa käydä. Hän oli hyvin ymmärtäväinen ja sanoi, että tämä olisi voinut tapahtua koska tahansa ja olin samaa mieltä, mutta silti niin valtavan häpeissäni.

Laitoin vielä myöhemmin viestillä anteeksipyynnön perheen äidille, joka oli lasten katoamisen aikaan töissä. Hänkään ei syyttänyt tapahtumasta meitä, vaikka heillä olisi ollut siihen täysi oikeus. Mutta miksi näin kävi? Miksi kaksi yleensä valtavan tottelevaista tyttöä, jotka pysyvät leikkien aikana kotiemme pihapiirissä tekivät näin typerän tempun?

Päästessäni sisään A-murun luokse helpotus purkautui ensin itkuksi ja sitten vihaksi. Miksi?! Miksi teitte näin typerän tempun!, kysyin häneltä tiukasti. Eihän lohduttomasti itkevä viisivuotias tyttö märissä vaatteissaan sitä osannut minulle selittää.

Halasin A-murua, mutta sanoin, etten ole valmis juttelemaan asiasta ennen kuin hänen isänsä tulee sisälle ja kelasin keittiöön rauhoittumaan. Rangaistuksia tuli ja saimme tyttäreltämme vilpittömän anteeksipyynnön, mutta asiasta puhuttiin vielä tänään lisää. Halusin varmistaa, että hän varmasti ymmärtää kuinka monta vaaranpaikkaa heidän pakoreitillään todellisuudessa olikaan. Pahimmassa tapauksessa ne olisivat voineet olla kohtalokkaita.

Joukossa tyhmyys tiivistyy ja hieman pelottavaltakin tuntuva idea muuttuu äkkiä mielenkiintoiseksi – niinhän sen menee. Sääntöjen tiukentaminen yhteisten leikkien ajaksi on selvästi paikallaan, mutta koska molemmat lapset säikähtivät selvästi, kun kerroimme että olimme soittaa jo poliisit apuun etsintöihin, se riittänee heille pitkään opetukseksi siitä, että minnekään ei saa mennä enää ilman lupaa.

Purin eilisen illan tapahtumat myös isälleni, joka sattuu olemaan palomies. Hän kehui kuinka hienosti osasimme yhdessä toimia, vaikka olimme valtavan huolissamme. Hän sanoikin, että lapsen kadotessa pitää ensin kiertää ne tutut paikat, esimerkiksi juuri lähistön leikkipuistot, joissa lapsi viihtyy – varsinkin se, minne hän haluaa mennä, jos saisi itse päättää. Sitten pyytää apua ohikulkijoilta ja hyvin pian soittaa apua virkavallalta, jos etsinnät eivät tuota tulosta. Liian pitkään ei kannata odottaa.

Luojan kiitos selvisimme vähemmällä tällä kertaa, mutta tätä ei olisi saanut tapahtua. Tiedän, että eskari-ikäiset ovat seikkailijoita, jotka saavat välillä mahdottomiakin päähänpistoja, mutta en voi painottaa sääntöjen noudattamisen tärkeyttä, vaikka se ei meidän tapauksessa toiminutkaan.

Toivon, että sama ei toistuisi enää koskaan. Ei A:n eikä L:n kohdalla. Niin ja naapurin tytön. Se tunne, kun sydän jättää pelon ja huolen vuoksi lyöntejä välistä on niin valtavan lamaava ajatusten laukatessa pään sisällä, että näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu suorastaan käsittämättömältä, että pystyimme toimimaan ja pitämään paniikin loitolla.

Vieläkin pelkkä tyttöjen katoamisen ajatteleminenkin saa sydämeni muljahtamaan rinnassani ja kädet tärisemään, mutta samalla olen niin valtavan kiitollinen, että sain eilen illalla mennä suukottamaan vielä toisen….ja kolmannenkin kerran silloin jo sikeästi nukkuvan tyttäremme otsaa ja kuiskaamaan hänen korvaansa; äiti sinua rakastaa eniten maailmassa. 

Selina

Kommentit

14 kommenttia
Selina

Tilanne oli kyllä niin hirveä, että toivon ettei enää koskaan tarvitsisi kokea vastaavaa.

Kamala kokemus sinullakin, mutta onneksi kaikki päättyi hyvin! <3

Avatar

Hui, kaksi kamalaa painajaista saman päivän aikana! Varmasti aivan kamala tunne ensin nähdä unta ja sitten vielä elää tapahtuma oikeasti. Hrr, kylmät väreet menevät vieläkin.

Meilläkin lapset leikkivät ulkona usein keskenään, mutta vahdin heitä ikkunasta ja pyrin olemaan selvillä, missä he leikkivät ja että ovathan yhä pihassa. Luonnollisesti kuitenkaan en voi vahtia heitä joka hetki, sillä en päivystä ikkunan vieressä (tai pihalla leikkien äärellä) aivan koko ajan.

Aikuisena voin vain teroittaa lapsille sitä, miten tärkeää on pysyä sovitulla alueella ja vastata kutsuttaessa. Naapurisi kanssa olen kuitenkin samaa mieltä siitä, että katoaminen olisi voinut tapahtua koska tahansa ja kenen vahtivuorolla tahansa. Lapset ovat lapsia ja kavereiden kanssa säännöt saattavat joskus unohtua ja ajantaju mennä. Eivät lapset tule ajatelleeksi sitä, että aikuiset voivat olla heistä huolissaan, jos omasta mielestään he ovat tallessa ja turvassa oman kivan leikin äärellä.

Onneksi A-muru ja naapurin tyttö löytyi, suhteellisen nopeasti vieläpä. Uskonpa, että tapahtuma opetti heille sääntöjen ja rajojen tärkeyden. Ainakin hyvän tovin luulisi heidän nyt muistavan, että missä saa leikkiä ilman aikuista ja missä ei.

Kaikkea hyvää teille! ❤

Selina

Painajaiseni palautui eilen mieleeni tosi vahvasti, kun etsimme tyttöjä. Onneksi kaikki päättyi hyvin ja tytöt löytyivät kunnossa! ❤ Aina ei tosiaan voi jokaista hetkeä vahtia. Kiitos ihanasta kommentistasi ja kannustavista sanoistasi. Ne merkitsivät minulle paljon, koska morkkis on edelleen aikamoinen, vaikka ymmärränkin että tosiaan näin olisi voinut käydä milloin tahansa.

Kaikkea hyvää myös sinulle ja perheellesi! ❤

Avatar

Voi hurja… On varmasti ollut kamala tunne, vielä kun on pitkittynyt noin kauan.

Itse ehdin kerran kokea sen sydäntä kylmäävän paniikin, kun tyttö 3v katosi ihan vain minuutiksi omalla kotipihallamme. Tyttö touhaili pihalla, ja me kuljettiin isänsä kanssa edestakaisin autotallin ja eteisen välillä, kun asennettiin naulakoita eteiseen. Pari minuuttia värkkäiltiin sisällä kumpikin yhtä aikaa, ja kun mentiin takaisin ulos, tyttöä ei näy missään. Huhuiltiin, ja huudettiin, mutta mitään ei kuulu, ja missään ei näy. Se paniikki mikä siinä iskee… Meidän piha on hyvin suojaisa, joka suunnalta metsän ympäröimä, ja pihakujakin on pituudeltaan useamman kymmenen metriä ennen tietä. Pitäisi olla siis ihan turvallinen paikka lapsen hetken olla keskenään, mutta ei sitä siinä paniikissa ajattele, kun lasta ei näy missään. Ehdittiin alkaa juosta ympäri pihaa ja huudettiin jo isosti, kun autotallin takana touhunnut tyttö sitten löytyi, ja säikähti paniikkia huudossani. Säikähdyksen ja itkun kanssa tuli vastaan kun näki minut, ja vastauksena kysymykseen miksi ei vastannut kun huudettiin, niin tämä vain totesi, että ei halunnut… Sitten käytiin keskustelua siitä, että aina pitää vastata kun huudetaan, eikä äitiä ja isiä saa mennä piiloon ulkona.

Samainen neiti myös katosi naapurin pojan kanssa pihasta, mutta siinä ei ehtinyt paniikkia tulla, kun arvasin että ovat kuitenkin naapuriin juosseet. Seurasi kuitenkin puhuttelu aiheesta ”Pihalta ei saa lähteä mihinkään kertomatta siitä äitille tai isille.” Saapa nähdä monestiko tuon kanssa saa vielä aiheesta keskustella, kun on nyt 5v, ja tuntuu ne aivot menevän narikkaan heti kun saa kaverin jonka kanssa töheltää…

Selina

Kun huomaa oman lapsen kadonneen, ajalla ei ole merkitystä, kun se tuntuu aina ikuisuudelta. Varmasti tuntui kamalalta, mutta onneksi teilläkin kaikki päättyi hyvin! ❤ Minun lapsuudenkodissa kävi samankaltainen tapaus, kun pikkuveljeni katosi yllättäen pihaleikkien aikana. Häntä etsittiin ja hätä oli jo suuri, koska asuimme joen lähellä. Lopulta hän löytyi leikkimökistä ja häntä nauratti, kun olimme häntä huhuilleet koko perhe. Hän siis luuli, että leikimme piilosta, vaikka minullakin tuli jossain kohtaa itku. En muista minkä ikäinen hän oli silloin koska olin itsekin alakouluikäinen tuolloin. Veikkaan, että 2-3-vuotias.

Meidänkin viisivuotias unohtaa helposti vilkkaimpien leikkien aikana säännöt. Varsinkin, jos kavereita on useita.

Avatar

Olen kokenut saman joitakin kertoja tyttäreni kanssa. Toki hän on A- murua vanhempi, 10- vuotias. Nykyisin tytön mukana kulkeva kännykkä auttaa näissä tilanteissa. Joskus on tosin akku loppunut tai kännykkä jostain syystä äänettömältä. Aina on tyttö löytynyt. Kavereita ja heidän vanhempiaan on soiteltu läpi.

Selina

Kännykkä on kyllä hyvä, kun sen voi paikantaakin. Mutta on lapsi minkä ikäinen tahansa, äidin huoli on suuri, kun lasta ei kuulu kotiin. ❤ Onneksi teilläkin on kaikki ne kerrat päättyneet hyvin, vaikka harmillisesti kännykän luoma turva onkin pettänyt akun ja äännettömyyden takia.

Avatar

Hui!
Henkeä pidätellen luin tekstiä, joten voin vaan kuvitella teidän vanhempien hätää jos pelkkä lukeminenkin sai aikaan reaktion. Lapset vaan ovat niin kovin ehtiväisiä, ettei tarvitse kun pariksi sekunniksi kääntyä toisaalle ja ehtivät jo kadota. Turha siis tosiaan itseään syyllistää, vaikka väkisinkin sitä tahtoo itseään soimia ja tietysti miettii kaikki pahimmat vaihtoehdot mitä olisi voinut tapahtua.
Meidän pojat joilla ikäeroa 1v8kk olivat myös kerran ollessaan aika pieniä kadonneet näköpiiristä etupihalta, tulivat kyllä takaisin kun huutelin. Siinä kovin nuhtelin, että eikös ole sovittu että yksin ei saa etupihalta lähteä johon Aleksi (pojista vanhempi) totesi: ”En mä ollu yksin, Elias (eli pikkuveli) oli mun kans. 😀 Siinä sitten vähän tarkennettiin sääntöjä, ettei ilman aikuista saa lähteä.. Aina ei vaan ole omat aivot ihan lapsen aivojen tasolla.

Selina

Hätä oli kyllä suuri. Jotenkin sitä sai vaan hillittyä paniikin. Olen kyllä varma, että jos olisimme poliisit joutuneet hälyttämään paikalle, olisin romahtanut välittömästi. Onneksi tytöt löytyivät lopulta ja heillä ei ollut hätää. ❤

Ihana Aleksi! ❤ Lapset on niin suloisia juuri tällaisissa tilanteissa, kun pikkuvelikin voi tuoda turvaa! 🙂

Avatar

Tämä kirjoitus kosketti monella tapaa. Oma kolmevuotias poikani karkasi ja katosi reilu viikko sitten isossa ostoskeskuksessa, ehdin jo mennä melkoiseen paniikkiin kun kukaan muukaan aikuinen ei ollut nähnyt yksin kulkevaa pikkupoikaa. Onneksi hän löytyi hissistä, jonne oli lähtenyt seikkailemaan, eikä ollut poistunut hissistä muissa kerroksissa, esim. parkkihallissa. Hätä oli suuri ja huojennus vielä suurempi kun sain lapseni takaisin. Muutama päivä kuitenkin meni järkytyksestä toipumiseen. Nyt onkin oltu kolmevuotiaan kanssa entistä tarkempia.

Toinen huoleni on juurikin kuvailemasi tilanteen kaltainen: muutamme piakkoin omakotitaloon, jossa naapurissa asuu kaksi esikoistyttäremme ikäistä tyttöä. Tytöt ovat jo ehtineet hieman tutustua kun olemme käyneet uuden kodin remonttia ja pihaa katselemassa. Viimeksi eilen oma tyttömme ehti hilpasta naapuriin leikkimään, vaikka emme vielä edes kunnolla tunne perhettä. Voin vain kuvitella, että kun asumme viimeistään kesällä naapuruksina, niin tyttökolmikko kulkee sujuvasti kahden kodin väliä meillä ja heillä leikkimässä. Mutta toivon, että eivät koskaan lähde omia pihoja kauemmas. Lähellä on isoja, vilkkaasti liikennöityjä teitä ja matka lähimpään leikkipuistoonkaan ei ole kovin turvallinen, sillä kuusi- ja seitsemänvuotiaiden keskittyminen ei vielä riitää kaikkeen oleelliseen. Toivotaan, että säästytään katoamisen murheilta!

Miten ihanaa ja huojentavaa, että teillä löytyi tytöt ehjinä ja terveinä! <3 Ihanaa ja levollista kevättä teille! 🙂

Selina

Kamala tapaus teilläkin, mutta onneksi kaikki päättyi hyvin! <3 Ja niin totta tuo, että toipumiseen meni useampi päivä.

Levollista kevättä teillekin ja kaikkea hyvää uuteen kotiin muuttamiseen!

Avatar

Kaikki mitä halusin sanoa onkin jo sanottu, mutta tuo on minun pahin pelkoni, että lapsi häviää ja sitten sattuu jotain jota en edes halua miettiä 🙁
Lapset on niin äärettömän vikkeliä kintuistaan, kun sille päälle sattuvat. Vaikka vahtisit herkeämättä niin siitä huolimatta jotain tuollaista voi sattua. Eivätkä he edes välttämättä ymmärrä tehneensä mitään väärää, koska leikki on vaan vienyt mennessään. Mutta se vanhemman huoli, se on järjetöntä tuossa tilanteessa. Pelkästään tapahtuneen lukeminen sai ahdistuksen nousemaan huippuunsa, saati sen kokeminen itse. Kamalaa 🙁
Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin <3

Selina

Onneksi kaikki päättyi hyvin! Halaus! <3

Avatar

Kauhea tilanne! Eikä vain luultavasti jää ainoaksi… Toivottavasti jatkossa kuitenkin lievempiä tilanteita!
Kolmen kanssa noita on näet ollut…
Hyvin äkkiä oppi, että jotain puhuvan ja kävelevän on hyvä osata leikki ”Missä olet? Täällä!”
Taaperon etsiminen on vähemmän stressaavaa, kun hän vastaa kutsuun.

Koulun aloittanut sai hyvin pian kännykän, kun alkoi kadota kavereiden mukaan. Vaikka puhelinrumballakin ”onko teillä /näkynyt?” löytyi kyllä.

Karmein tilanne oli noin neljäveen kanssa.
Jäi kirppiksellä jälkeen ja lähtikin ulos etsimään meitä! Onneksi oltiin koko perhe liikkellä ja itkevä lapsi kiinnitti äkkiä muidenkin huomion.
Hän ei vain aina puhu vieraille ihmisille. Joten nyt on aina varalla äidin numerolla varustettuja tarroja vaatteeseen liimattavaksi.

Vastaa käyttäjälle Hanna (@punahilkka) Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä