Herkän tytön vaikeasti sairas äiti

Teksti

Joka ilta tyttäreni soittaa minulle sairaalaan iltarukouksen ja toivottaa hyvää yötä. Hän rakastaa, halaa ja koskettaa. Vastaa minulle; ”eniten maailmassa” ennen kuin ehdin sanomaan kunnolla loppuun; ”äiti sinua rakastaa”, koska hän jo tietää, miten jatkaisin lausetta.

”Eniten maailmassa”, toistan hänelle joka kerta.

Hän juttelee, tahtoo olla avuksi ja kysyy tarvitsenko jotain sairaalaan. Piirtää huoneeni tussitaululle prinsessoja. Hän on niin ihailtavan reipas, mutta silti mietin, kuinka ihmeessä A jaksaa tämän kaiken? Olenhan herkän tytön vaikeasti sairas äiti?

Pystyin aistimaan jo vastasyntyneestä A-murusta herkkyyden. Hän reagoi herkästi ääniin, varsinkin muiden vauvojen itkuun, alkaen pian itsekin itkemään ilmeisesti myötätunnosta tai sitten säikähtäen toisen vauvan hätää. Hän rakasti olla lähellä, aivan kuten pikkuveljensä, mutta hyväksyi myös muiden sylin, kun tunsi olevansa turvassa.

Kehittyessään, A alkoi ottamaan nopeasti kontaktia katsoen silmiin ja hymyilemällä. Ensimmäiset sanat kuulimme jo reilusti alle vuoden ikäiseltä murulta; ”äittä”, hän sanoi ja hymyili jälleen.

Muistan ajatelleeni ensimmäisellä sairaalareissullani äitinä, että kaikki tämä sairauden tuoma ikävä ja tuska helpottuu, kun A kasvaa. Sitten hän ymmärtäisi enemmän. No eihän se tietenkään niin mennyt, mutta tuolloin esikoisemme ollessa vain muutaman kuukauden ikäinen, oli helpottavaa lohduttautua ikävissään rinnat täynnä maitoa edes kauniiseen ajatukseen.

Tänä päivänä, viisi vuotta myöhemmin, pahin ikävä on helpottanut ainoastaan minulla, ei lapsella, joka todellakin ymmärtää nyt enemmän ja valitettavasti myös tietää miksen voi olla kotona. Hän kertoi totisena isälleen, ettei äiti voi tulla kotiin, koska hän on niin kipeä. ”Niin ja jos se tarttuu”, hän lisäsi mietteliäästi.

Äitinä sitä tietenkin haluaa suojella lastaan kaikelta pahalta. Herkän tytön vaikeasti sairaana äitinä olo on kuitenkin välillä todella haastavaa. Sitä haluaisi olla rehellinen, mutta samalla suojella lastaan viimeiseen asti, koska tieto lisää tuskaa myös lapsen elämässä ja se on hyvä muistaa ihan jokaisen vanhemman.

Ollessani kahdesti pitkillä tehohoitojaksoilla tehovalvonnassa, en nähnyt lapsiani yli viikkoon. Halusin suojella heitä itseltäni, tai siltä mitä minusta oli silloin jäljellä.

Mielestäni teho-osasto ei ole lasten paikka ja olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että siellä ei maannut heidän äiti, vaan todella sairas ihminen, joka ei kyennyt olemaan kenellekään yhtään mitään – ei edes vaimo miehelleen. Siellä minä makasin sedatoituna ja lääkittynä sellaisessa tilassa, jossa en olisi halunnut herkän tyttäremme näkevän minut koneiden keskellä pieni pää täynnä kysymyksiä, miksi, joihin en olisi kyennyt hänelle vastaamaan.

Painotan elämän raadollisuudesta huolimatta kuitenkin rehellisyyttä, koska lapset ymmärtävät asioista yllättävän paljon – myös he osaavat lukea rivien välistä ja tulkita aikuisten ilmeitä ja eleitä. Tähän, kun lisätään lapsen oma, vielä keskeneräinen ja kasvava mieli, en ihmettele, että tyttäremme pelkäsi kipuni olevan tarttuvaa – tarttuuhan oksennustautikin ja silloinkin voi olla tosi kipeä.

Valitettavasti lastaan ei voi suojella kaikelta, vaikka kuinka haluaisi. Ei edes siltä oksennustaudilta.

Lapset

Sairaalaelämä on muuttanut perheemme arjen täysin. Koska perheessä on nyt taapero, A:lta on vaadittu  vieläkin enemmän joustoa kuin aiempina vuosina. Toki hän on jo vuoden ajan saanut totuttautua siihen, ettei saa enää vain ainokaisen etuoikeudeksi jäävää jakamatonta huomiota vanhemmiltaan, mutta ilokseni hän osaa antaa siitä oman osansa myös taaperolle, joka on hyvinkin vahdittava vielä tovin.

Hän on osoittanut olevansa reipas, reilu ja huolehtivainen isosisko, mutta samalla näyttää myös tunteensa viisivuotiaan dramaattisinkin elkein kiukuttelemalla ja loukkaantumalla. Sitähän se elämä on. Iloa ja surua, ihana kesä ja pudonnut jätskipallo.

Eilen A tuli isänsä ja veljensä kanssa katsomaan minua sairaalaan. Katsoimme yhdessä Pikku Kakkosta ja Netflixistä My Little Ponya. Katsoin vieressäni ponien seikkailuun uppoutunutta viisivuotiasta, joka selvästi samalla tarkkaili mitä teen. Silitin hänen hiuksiaan ja juttelin perheelleni. Samalla tunsin, kuinka hän painautui syvemmälle kainalooni ja veti itsensä ihan minuun kiinni. Minun oli niin hyvä olla. Perheemme oli kerrankin yhdessä niin kuin kuuluukin.

Sovimme A:n kanssa loppuviikolle tyttöjen illan huoneeseeni. Mieheni lupasi hoitaa tarjoilut ja minä lataan läppärin akun täyteen ja laitan Netflixin valmiiksi, kun lapset tulevat isänsä kanssa minua tapaamaan. Sitten sanomme perheen miesväelle heipat ja nautimme yhteisestä ajastamme – meidän pienestä hetkestä. Voi miten kiitollinen juuri nyt olenkaan yhden hengen huoneestani!

herkän tytön vaikeasti sairas äiti

Olipa ihana palata näihin keväällä otettuihin kuviin tämän postauksen myötä!

Eilen illalla nukkumaan mennessäni löysin sängystäni hiekkaa. Se oli tullut hänen varpaistaan, kun hän kömpi aiemmin päivällä sänkyyni, mutta se ei haitannut minua ollenkaan. Siitä hiekasta sängylläni muistin jälleen kuinka onnellinen olinkaan saadessani pitää hänet taas hetken aivan lähelläni. Minun herkän tytön, joka on herkkyydestään huolimatta niin ihailtavan reipas!

Selina

 

Kommentit

16 kommenttia
Selina

Hupsista, siinä olikin sitten luettavaa! 😀

Kurja kuulla että teilläkin on ollut sairastelua. Kyllä lapsi reagoi vahvasti, jos äiti on sairas. Keuhkokuume on ihan kamala sairaus. Toivon, ettet enää koskaan joudu sitä sairastamaan! <3 Toivon myös, että tyttäresi pääsee sairastumisesi aiheuttamasta traumasta yli. Jutelkaa siitä. Sen olen todennut oman lapseni kohdalla parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Pelot ovat helpottaneet sillä. Esikoinen oli alle kaksivuotias, kun jouduin ensimmäiselle pidemmälle jaksolle sairaalaan ja nyt kuusivuotiaana hän on joutunut olemaan jo kohtuuttoman paljon erossa äidistään. Hän kuitenkin alkaa jo ymmärtämään, miksen voi olla kotona. Lapset ovat ihmeellisiä.

Kaikkea hyvää teidän perheelle ja terveyttä! <3

ps. Omia murheita ja huolia ei saa koskaan verrata toisen murheisiin. Älä siis tunne huonoa omaatuntoa!

Avatar

Meidänkin perheessä on jouduttu tilanteeseen jossa hyvinkin pienille lapsille joutui selittämään aivan liian isoja asioita oman surun ja shokin keskellä. Ei ole helppoa kertoa tarpeeksi, kertomatta kuitenkan liikaa. Yksi muistisääntöni vaikeissa asioissa onkin ollut vastata lapsen kysymykseen, vain siihen kysymykseen eikä ruveta selittämään mitään ylimääräistä. Asiat helposti tulevat käsittelyyn vasta arjen ollessa taas normaalimpaa, tsemppiä ja hyviä hermoja niihin keskusteluihin! <3
Mutta ihana idea tuo tyttöjen ilta! Myös sairaalassa voi luoda tärkeitä hetkiä ja muistoja. Pitääköhän hauska ilta. Kahden pojan jälkeen odotan jo innolla että meidän kaksivuotias vähän kasvaa ja päästään tekemään kivoja juttuja yhdessä. 🙂

Selina

Tuo on Hanna todella hyvä vinkki! Siitä on apua minulle ja varmasti monelle muullekin, kiitos! <3

Avatar

Voi kyyneleet silmissäni 🙁
Tästä tekstistä huokuu äidinrakkaus ja se herkkyys joka tyttäressäsi on.
Tyttöjen ilta kuulostaa niin ihanalta ja teille kummallekin niin tärkeältä <3
Hiekka sängyssä, niin sekin saa vain hymyilemään kun olosuhteet ovat mitkä ovat. Ikävä, se on varmasti pahinta <3
Lapset ovat niin reippaita vaikka heillä on lähestulkoon yhtä paljon (enemmänkin) ajatuksia päässään mitä meillä aikuisilla.

Rakkautta ja voimaa sinulle S <3<3

Selina

<3 ikävä on kamala, mutta onneksi A on niin reipas!

Avatar

Meidän perheessä olemme järjestäneet kahdelle nuorimmalle lapsellemme mahdollisuuden jutella sairaudestani ja sen herättämistä tunteista perheen ulkopuolisen, ammattihenkilön kanssa kahden kesken. Nyt yläkouluun siirtyvä poikani kävi akakoulun alkuvuosina juttelemassa koulukuraattorin kanssa. 10- vuotias tyttäreni kävi viime talvena perheneuvolassa juttelemassa. Lapsella voi olla mielessä sairauden herättämiä tunteita ja ajatuksia, joita ei voi sanoa omalle vanhemmilleen. Näistäkin on tärkeää päästä puhumaan jonkun kanssa. Suosittelen!
Se, että vauva reagoi muiden vauvojen itkuun alkamalla itsekin itkeä, on kyllä ihan jokaisen vauvan sisään rakennettu ominaisuus, ei vain herkän vauvan herkkyyttä. Se on henkiinjäämistaistelun osa. Vauva luulee, että on tosi iso hätä, kun toinen ihminen itkee ja alkaa itsekin itkeä.
Tyttöjen oma aika sairaalassa on ihana idea. Nauttikaa teidän tyttöjenillasta!

Selina

Hienoa järjestelyitä teillä! Hyvä myös kuulla, että ne tuntuvat toimivan teidän perheessä. Lapsilla todellakin on paljon asioita mielessä ja sellaisia juttuja, joista ei voi/uskalla puhua omille vanhemmille.

Tuosta vauvojen sisäänrakennetusta ominaisuudesta uskallan olla hieman eri mieltä. Olen nähnyt ja kuullut, ettei kaikki vauvat reagoi itkemällä kuullessaan toisen vauvan itkua. Ja sekin on tietenkin täysin normaalia. En myöskään sano, että A oli vauvana erikoinen ja erityinen. Hän oli aivan tavallinen vauva, mutta herkkyyden vaan aisti. Voihan tässä olla kuitenkin kysymys myös äitiydestä – asiat, kun sumentuvat siinä äitiyden ytimessä, kun vauva on pieni ja ei vielä kunnolla ota kontaktia. Silloin siitä vain nukkuvasta ja syövästä pikkuisesta voi tehdä myös vääriä tulkintoja. Mutta on asia niin tai näin, koen, että A:sta pystyi aistimaan selvästi herkkyyden joka on edelleen näkyvissä jo pikkuvauvana.

Avatar

hei selina.

olen myöskin sairastava äiti, neljä noita muruja on. sairastuessani he olivat 5kk-, 5v-, 7v- ja 8v- vanhoja. tuo aika oli sameaa ja kaoottista. myös minä sain kuitenkin valtavasti iloa ja voimaa lapsista sen kaiken keskellä.

kerroimme heille avoimesti mitä äidille tapahtuu. mutta niin sameaa se aika oli, aamusta iltaan selviytymistä, että vasta ajan kuluessa on herännyt huoli heidän henkisestä voinnistaan. ulkoisesti he vaikuttivat tasapainoisilta ja tyytyväisiltä, pidimme huolen siitä että arki on mahdollisimman tasaista ja normaalia. mutta miltä heistä mahtoi tuntua kun vaikertelin kivuissani, äksyilin, itkin ja raivosin turhautumistani. tai lähdin ambulanssilla kotoa. tai lähdin käymään lääkärissä ja palasinkin kotiin vasta viikon kuluttua.

isompina koululasina he ovat saaneet puhua koulussa terkkarille, se on ollut turvallista. on voinut luottaa siihen että joku ulkopuolinen näkee heidät ja ohjaa muuhun tukeen tarvittaessa. on äärimmäisen raskasta kantaa syyllisyyttä, mitä jos olen pilannut lapseni. sen möykyn käsittelemiseen ja purkamiseen olen onneksi saanut ammattiapua.

kuitenkin rakkaus ja syli kantavat oikeasti, kirjoitat siitä kauniisti, kiitos. sitkeitä me ollaan ja aivan hulluista tilanteista selvitty!

voimia <3

Selina

Hei Annika,

kiitos, kun jaoit tarinasi ja kerroit avoimesti kokemuksistasi sairaana äitinä. <3

Pystyn niin samaistumaan kaikkiin viestisi tilanteisiin. Eniten tuohon, kun viisi viikkoa sitten esikoinen kysyi lähtiessäni sairaalaan, että olenko aamulla kotona, kun hän herää. Tiesin, etten ole, mutta en voinut yötä vasten sanoa hänelle, että jään hyvin todennäköisesti sairaalaan. Sen sijaan sanoin, että menen käymään lääkärissä, ja sillä reissulla ollaan edelleen.

A:lla on kuusivuotisneuvola ensi kuussa, joten pyydän miestäni ottamaan tukiasiat siellä puheeksi. Perheemme sai neuvolan kautta tukea myös kuopuksemme sairastumisen jälkeen.

Tuo sama syyllisyys lasten pilaamisesta on myös tuttua. Minä olen kaiken lisäksi saattanut tietoisesti heidät maailmaan tietäen että minulla on neurologinen vaikea sairaus. No enpä tätä tulehdusta osannut odottaa, mutta äitinä sitä löytää syyn itsestä hyvin helposti.

Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää! <3

Avatar

Mulla on kokemusta sieltä toisesta päästä. Siitä millaista on olla se herkkä pieni ihmisen alku, jonka oma äiti on pitkiä aikoja sairaalassa.
Mä olen toki ollut itekin pienenä paljon sairaalassa, mutta niin on mun äitikin. Olihan se vaikeeta, kun äiti ei ollut paikalla puhaltamassa pipeihin kun sattui (nelilapsisessa perheessä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista koko ajan 😀 ), halaamassa kun tuli tarve, lukemassa iltasatua ja annostelemassa just oikeeta määrää ruokaa. Mutta meillä oli isä. Meillä oli maailman paras isä, joka oli meille isä ja äiti sillä aikaa kun äiti oli parantumassa.
Mä olen ollut nelivuotias, kun äiti oli reuman takia jonkun aikaa pyörätuolissa. Nelivuotias lapsi luo jo pysyviä muistoja. Paitsi että en mä muista äitiä pyörätuolissa. Mä muistan vaan, että isä sanoi irrottavansa meidän kynnykset, jos äiti jää pyörätuoliin. Annettiin ymmärtää, että no tässä on tämmönen tilanne, mutta iskä hoitaa. Ei mitään hätää, aikuiset hoitaa tämänkin. (Oikeesti meidän vessaan ei ois mahtunut pyörätuolilla, ulko-oville oli portaat, ja pesutilat oli portaitten takana, että oishan niitä ongelmia ollu 😀 )

Mutta siis, mitä mä koitan tässä sanoa. Lapsen maailma on siinä hetkessä. On äitiä ikävä, mutta isä on paikalla ja kertoo että rakastaa, ja äiti kertoo sen puhelimessa. Ja äitiä voi käydä kattomassa sairaalassa. Arki pyörii ja se on tärkeetä.
Tärkeetä on sekin, ettei lapselle valehdella. Meille ei koskaan kukaan valehdellut, jos kysyttiin jotain siitä miksi joku meille rakas ja tärkeä on sairaalassa. Tottakai meille vastattiin sen mukaan, mitä me ymmärretään ja kestetään, mutta ei valehdeltu.

Selina

Kiitos kommentista ja kokemuksesi jakamisesta. Tämä oli erityisen arvokas ja lohdullinen kommentti minulle.

Sinun isäsi kuulostaa juuri samalta kuin mieheni ja lasteni isä. Lapsillani on niin hyvä ja turvallinen olla kotona hänen kanssaan.

Kiitos, että kommentoit ja kaikkea hyvää Sinulle ja perheellesi! <3

Avatar

En voi edes kuvitella, mitä käytte läpi. Mutta itsekin kahden lapsen äitinä haluan muistaa teitä rukouksissani. Kaikkea hyvää teille kaikille <3 Toivottavasti tilasi kohenee pian ja pääset kotiin perheesi luo.

Selina

Kiitos Maija! <3

Avatar

Kovasti voimia! Toivottavasti tarvittava aika kuluisi nopeasti ja siut saataisiin kuntoon ja takaisin kotiin rakkaiden lastesi luokse!

Mie olin kuusi kun siskoni sairastui leukemiaan ja (pääsääntöisesti) äiti vietti hänen kanssaan sairaalassa melkein vuoden käyden vain välillä kotona kääntymässä. Silloin ei ollut kännyköitäkään joten äiti soitti iltapuhelun, jos siskon viereltä pääsi ja osaston yleisöpuhelin sattui olemaan vapaana, eli ei läheskään joka ilta. Tilanne on tietysti aika eri kuin teillä, mutta vaikka miekin olin hyvin herkkä äidin tyttö, niin kaikki meni hyvin eikä vaihe jäänyt painamaan. Kun sisko oli parantunut ja päässyt kotiin ja elämä normalisoitui, kävin muutaman kerran juttelemassa neuvolassa ulkopuolisen työntekijän kanssa tuosta kaikesta ja se varmaan teki oikein hyvää. Suosittelen sitä A:llekin sitten kun aika on, koska me vanhemmat emme aina osaa kysyä niitä oikeita kysymyksiä eivätkä lapsemme aina uskalla kertoa meille kaikkea, mikä mieltä painaa.

Olen ihan varma, että selviätte tästä kaikesta hienosti loppuun asti. <3 Teillä on ihana, tiivis perhe ja varmasti hyvät, lämpimät ja kestävät suhteet, ne kannattelevat teitä kaikkia tämän vaiheen yli <3

Selina

Kiitos Minna, kun jaoit kokemuksesi lapsen näkökulmasta. Lapsen syöpä on varmasti kamala koettelemus lapselle ja lapsen vanhemmille, sisaruksille ja läheisille. Hyvä, että sait keskustella asiasta ulkopuolisen kanssa. Tätä kysyn myös neuvolasta, kun A menee kuusivuotistarkastukseen.

Uskon että meidänkin perhe selviää tästä, vaikka tilanne on eri kuin teillä silloin. Helppoa se ei ole, mutta onneksi meillä on tiivis tukiverkko ympärillämme. <3

Kiitos kommentista Minna ja kaikkea hyvää! <3

Avatar

Mun lukulistalle on jäänyt näköjään päivittymästä noin yli puolenvuoden tekstit. Yksi päivä tulit mieleen, kun tyttären kanssa juteltiin naisesta joka oli pyörätuolilla liikkunut kaupassa lapsi sylissään. Ja pieni 4 vuotiashan haluaa tietää ja oppia kaikesta kaiken.

Olen monesti tuntenut huonoa omaatuntoa omista suhteessa pienistä murheista. En ole koskaan pelännyt kuolevani, mutta tuntuu että nyt viimeisten kuuden vuoden aikana terveysongelmat ovat saaneet stressaamaan entistä enemmän. Jouduin kuopusta odottaessani yllättäen reilu viikoksi sairaalaan rajun keuhkokuumeen ja kuivumisen takia, tämä aiheutti silloin 2 vuotiaalle esikoiselle erilaisia pelkoja ja lääkäreistä ja sairaalasta tuli se pelottava asia, joka vei äidin pois. Näitä pelkoja on nyt käyty reilu 2 vuotta läpi, lääkärit valkoisine takkeineen on vieläkin kova pala ja yksin ei halua jäädä pimeään nukahtamaan mm. Aina kun flunssaa on liikkeellä, pelkään että nyt pneumonia iskee jälleen ja joudun osastolle (olen sairastanut sen nyt kahdesti ja lisäksi kahdesti on ollut epäily).

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä