Yleinen 3.7.2018
TEKSTI Selina

30

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Tänään minä täytän 30. Toki jaan kyseisen pyöreän merkkipäivän kaksossiskoni kanssa, kuten jokaisen syntymäpäivän aina tähänkin aina asti, ja tulevaisuudessa.

Ennen kuin täytin 30, minulle on tapahtunut todella paljon. Jonkun mielestä varmasti paljon enemmän kuin monelle muulle ikäiselleni – ehkä jopa elämänkerran verran. En vaihtaisi kuitenkaan päivääkään pois. Kaikki ne asiat, jotka olen näiden kolmenkymmenen vuoden aikana kokenut, ovat kasvattaneet minua ihmisenä. Tällainen minusta nyt sitten tuli!

30

30 vuotta on ihan kamalan paljon, mutta samalla se on taas tosi vähän. Mitä siitä kriiseilemään sen enempää, koska tunnen itseni eläkeläisyydestäni huolimatta vielä nuoreksi. Minusta tuntuu jopa, että minun pitäisi alkaa nyt oikeasti aikuistumaan, kun en ole enää kaksikymppinen – sellainen, joka saa anteeksi vain nuoruudellaan pienet ja ehkä jopa isommatkin töpit.

Nyt, kun olen 30-vuotias…

…voin sanoa, että olen löytänyt elämäni rakkauden.

Elämän rakkauden löytäminen ei sinänsä ole iso saavutus tähän ikään mennessä ja uskon, että aika moni kolmekymppinen pystyy sanomaan samaa jopa useaan kertaan, mutta kohdallani olen ollut hänen, sen oikean, elämäni rakkauden ja nykyisin aviopuolisoni kanssaan puolet elämästäni. 

En olisi silloin 15-vuotiaana koskaan osannut arvata, että se sama punatukkainen poika jää rinnalleni sairaudestani huolimatta. Siinä hän edelleen kuitenkin on, tosin ilman sitä punaista tukkaa ja nyt aikuisena miehenä. Ja voi miten valtavasti tätä miestä rakastankaan!

…olen saanut lähes kaiken mistä haaveilin.

Lapsena tein erilaisia haavelistoja, joihin saattoi aluksi lipsahtaa ura menestyneenä näyttelijänä tai kuninkaallinen elämä prinsessana prinssin puolisona – ja se puoli valtakuntaa tietenkin. Kun ikää tuli enemmän, haaveetkin muuttuivat hieman realistisimmiksi.

Teininä haaveilin miehestä ja timanttisormuksesta vasemmassa nimettömässäni (CHECK), omasta kodista (CHECK), koirasta (CHECK x2), lapsista (CHECK x2) ja opettajan työstä. No tämä osa hieman ontuu, mutta kaikesta huolimatta pystyn osallistumaan perheemme talouteen tasa-arvoisesti puolisoni kanssa. (1/2 CHECK?)

Ainoa (realistinen) asia, mitä en siis ole 30-vuotisen elämäni aikana saavuttanut on koulutus. Minä, nyt kolmekymppinen bloggaaja-äiti, olen eläkkeellä. Minulla ei ole mitään koulutusta eikä ammattia, ei edes ylioppilastutkintoa. Lukion päättötodistuskin jäi 25 kurssin päähän ja rehellisyyden nimissä ylioppilaaksi en olisi varmasti koskaan siinä terveydentilassa edes päässyt. Koulutukseni on siis peruskoulu.

Mutta se ei haittaa minua enää – ei läheskään niin paljon kuin ennen. Ikä tuo varmuutta, tai ehkä se on se tunne, että nyt pitäisi viimeistään olla oikeesti aikuinen ja unohtaa katkeruus koulujen käymättömyydestä. Se, kun ei ollut vain minusta kiinni.

Juuri nyt minua ei hävetä yhtään se, ettei oma graduni päässyt koskaan äitini, mieheni, kaksossiskoni ja kaksossiskoni miehen gradujen rinnalle lastemme mummilan kirjahyllyyn. Sinne, jonne on tulossa varmasti vielä gradu jos toinenkin niiden rinnalle.

Olen kuitenkin ihan riittävä ilman yliopistotutkintoa tai koulutusta. Olen riittävä, koska olen minä.

…olen hyväksynyt oman hölmöyden ja oppinut nauramaan itselleni.

Tämä on ehkä rajusti sanottu, mutta vielä kaksikymppisenä sitä halusi olla jotain enemmän – edes se ylioppilas – ja näyttää, että kyllä näidenkin renkaiden päällä on aivot täynnä ehkä jopa viisaitakin ajatuksia. Nyt kolmekymppisenä voin sanoa asiaan kuin asiaan, etten tiedä mistään mitään, mutta se ei enää haittaa!

…olen haastanut itseni.

Kun lähestyin kolmenkymmenen vuoden ikää, aloin haastaa itseäni kokeilemaan uusia juttuja. Perustin blogin, opettelin (opettelen edelleen) valokuvaamista, säästin järjestelmäkameraan ja ostin sen  (kahdesti), kuvasin lisää ja osallistuin kansalaisopiston lastenvaatteiden ompelukurssille. Nämä asiat kuulostavat pieniltä, mutta minulle ne ovat asioita, joita en olisi toteuttanut kaksikymppisenä.

Viimeisen viiden vuoden aikana minusta on karissut arkuus, joka piti minut kotisohvalla esikoisen nukkuessa päiväunia ja haaveillessani jostain, jota en edes itse tiennyt olevan olemassa. Ennen minun oli vaikea lähteä yksin autolla kauppaan, tai ylipäätään kotoa, mutta nyt se on paljon helpompaa.

…olen sairaalassa.

No tätä en kyllä ihan näin suunnitellut. En todellakaan. Suunnittelimme kaksossiskoni kanssa aikuisten karkumatkaa johonkin kylpylään, jonka sijaintia emme olisi paljastaneet kenellekään. Vain me kaksi, hemmotteluhoitoja, herkkuja ja rauhaa!

Tänä vuonna juhlimme kuitenkin sairaalassa. Eilen äitini ja kaksossiskoni tulivat katsomaan minua sairaalaan. Juttelimme niitä näitä ja taisin jopa kiukutella tilanteestani heille. Sitten aivan yllättäen isä tuli huoneeseen ja alkoi laulamaan kovaan ääneen onnittelulaulua meille kädessään iso lahjakassi. Meidät yllätettiin täysin!

Minua ja kaksossiskoani alkoi naurattamaan isän laulaminen ja äitikin pyysi, ettei isä laulaisi niin kovaa, onhan täällä muitakin potilaita, mutta ei. Isämme lauloi sydämensä kyllyydestä ja entistä kovemmin; ”paljon ooooonnnnnnneeeeeeeaaaaa TUPLAT. Paljon onnea vaan!”.  Ja hei, hyvin lauloikin!

He olivat äidin kanssa suunnitelleet tämän. Isä oli käynyt lempikahvilassamme ostamassa palat lempikakkujamme, minulle pehmeää hyydyke juustokakkua ja kaksossiskolleni porkkanakakkua, ja ne oli pakattu isoon lahjakassiin muiden lahjojen kanssa.

Siinä me sitten olimme ja söimme samasta rasiasta kakkupalojamme kertakäyttölusikoilla sairaalasänkyni äärellä ja meitä nauratti edelleen. Kaksossiskoni varasti juustokakkuni päältä mehevän pensasmustikan ja kostoksi minä kahmaisin lusikallisen porkkanakakun pehmeää kuorrutetta hänen kakkunsa päällä. Mihin me tavoistamme pääsisimme – edes oikeasti aikuisina!

30

”Kakkukippis” kolmekymppisille!

Nyt, kun olen 30-vuotias, olen onnellinen.

Tänään on ollut siis oikein kelpo syntymäpäivä. Kaikesta huolimatta.

A-murun antama syntymäpäivälahja.

Kiitos kaikille minua (ja kaksossiskoani) muistaneille!

Sanotaan, että äidiksi kasvetaan, mutta niin aikuiseksikin. Nyt koen, että olen aikuinen. Vihdoin. Ja minä niin tykkään siitä!

Paljon onnea minä, kolmekymppinen, ja tietenkin ihana rakas kaksossiskoni, joka on kulkenut rinnallani elämän joka käänteessä. Kaksosuus on lahja, joka palkitsee joka päivä!

Selina

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (22)

Siis minulla tuli nyt itku. Kiitos ihanasta ja niin kannustavasta kommentista! <3 <3 Ihana olet!

1 vastaus

Onnea hurjasti <3 teille molemmille

1 vastaus

Kiitos meidän molempien puolesta! <3

1 vastaus

Oi paljon onnea! ❤ niin ihanasti taas kirjoitettu postaus, josta huokuu onnellisuus kaiken keskeltä! 🙂

1 vastaus

Kiitos Nea! <3

1 vastaus

Lämpimät onnittelut ❤️

1 vastaus

Kiitos Elina! <3

1 vastaus

Paljon onnea!

1 vastaus

Kiitos <3

1 vastaus

Onnea aikuisille naisille!

1 vastaus

Kiitos Susanna! <3

1 vastaus

Lämpimät Onnittelut! Varmasti kuitenkin oli onnellinen päivä, niin ihanat onnittelijat siellä! Lämminhenkinen kirjoitus, hymy nousi näin lukijallekkin kun isäsi lauloi ym. Hyvää toipumista ja kaikkea hyvää sinulle!

1 vastaus

Kiitos Peppi! <3

Päivä oli tosiaan kaikesta huolimatta ihan kelpo synttäripäivä ja niinhän se sanontakin menee, että vieraat tekevät juhlan - niin tässäkin tapauksessa!

1 vastaus

Voi että <3 🙂 Tämä teksti sai hymyn huulille. Kolmekymmentä täytetään vain kerran ja monet haluavat niistä juhlista ikimuistoiset. Nyt taisi sullekin sellaiset pirskeet tulla? ;D
Paljon onnea <3 *Halaus*

1 vastaus

Haha, niin taisi! 😉 <3 Kiitos RvaJ! <3

1 vastaus

Älä tunne alemmuutta tutkinnon puuttumisesta. Sinä kirjoitat paljon paremmin kuin monet maisterit. 🙂

Äläkä vastaa tähän, jos se rikkoo yksityisyydensuojaa, mutta ihan mielenkiinnosta kysyisin, minkä niminen kaksossiskosi on? Selina on nimittäin aika epätavallinen ja kaunis nimi.

1 vastaus

Kiitos Vilijonkka! <3

Yksityisyydensuojasta johtuen en kirjoita tätä blogia omalla nimelläni. Selina ei siis ole minun nimeni, vaan vain bloginimi, joka toki on johdettu omasta nimestäni, joka sekin on tosin harvinaisempi nimiyhdistelmä. 🙂

1 vastaus

Paljon Onnea 30 v Aikuinen Nainen 🙂 olet hieno nainen/vaimo ja ihana äiti lapsillesi. Kaikkea hyvää koko perheelle ja enkeleitä ja voimia sinne!

1 vastaus

kiitos Saikku! <3

1 vastaus

Hei!
Muistelen,että olet kertonut ettet pysty syömään? Onnistuuko se siis nykyään?
Paljon onnea synttäreiden vuoksi!

1 vastaus

Hei,

en ole koskaan sanonut, etten voisi syödä mitään, mutta letkuruoka on se, millä elän. Pystyn siis maistelmaan, tai esikoiseni kutsuu sitä makusteluksi, eli maistelen ruokaa suussani ja syljen pois. Ruoan koostumuksesta riippuen pystyn myös nielemään pieniä annoksia. Koostumuksen pitää olla sosemaista, sileää ja pehmeää, mutta ei kovin löysää. Esim jogurtit ovat hitusen liian löysiä ja vaativat tarkkuutta, ja mehukeitto ei sovi minulle ollenkaan. Ruoan pitää olla myös viileää, mielellään kylmää, että aistin sen paremmin. Paras koostumus on viilissä, jonka nieleminen pieninä annoksina onnistuu parhaiten. Juoda en pysty ollenkaan. Nyt olen syönyt pieniä annoksia esim. munakasta, vanukkaita ja puuroja. Herkuttelen jäätelöllä, tikkareilla ja suklaalla. (Sen annan sulaa suussa pala kerrallaan) Syön suun kautta noin 2-5 dl päivässä.

Nieluni refleksit siis vielä toimivat, mutta eivät enää täysin dystonian vuoksi, joten en saa turvallisesti nieltyä ruokaa, vaan se voi mennä henkeen. Tämän vuoksi olen sairastanut muutaman aspiraatiokeuhkokuumeenkin. Jos tulee vielä kysyttävää, kysy rohkeasti!

Kiitos onnitteluista! 🙂

1 vastaus

Olet nyt vähän väärässä, nimittäin noiden toteutuneiden haaveiden suhteen. Ettetkö olisi opettaja. Olet sellainen opettaja, joita ei OKL:ssä kouluteta ja joita on todella harvassa. Upea ihminen, joka oman tarinansa jakamisella opettaa meille kaikille jotain arvokasta elämästä. Kiitos siitä <3

1 vastaus

Siis minulla tuli nyt itku. Kiitos ihanasta ja niin kannustavasta kommentista! <3 <3 Ihana olet!

1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kun äiti kelaa
Millaista mahtaa olla elämä lapsiperheessä, kun äiti kelaa? Tervetuloa lukemaan hieman erilaista, elämänmakuista ja välillä ihan sairasta perheblogia harvinaissairaan Selina-äidin elämästä, haaveista ja arjen haasteista. Mukana seikkailevat myös perheen isä ja sydänkasvoiset murumme A (-12) ja L (-17). Yhteydenotot: kunaitikelaa@outlook.com

Arkisto

Instagram

  • Tämä kuvassa hymyilevä tyyppi kävi eilen kotilomalla. Tämä päivä onkin mennyt sitten sängyssä hieman erilaisissa tunnelmissa, mutta oli se sen arvoista! 💙❤️ Eilen starttasi 7. sairaalaviikko. Rankkaa on ollut ja tulee varmasti vielä olemaan ennen kehoni jälleen korjaavaa leikkausta, mutta jo tämä muutaman tunnin piipahdus kotona antoi jälleen muistutuksen siitä, miksi jaksan taistella päivästä toiseen.

Ja taistelenhan minä. Loppuun saakka!
.
.
. 
#kunäitikelaablogi #äitisairastaa #erilainenäiti #crps #dystonia #sairaalassa #spoonie #hospital #kotiloma

kunaitikelaablogi

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: