Kuolemanpelkoa ja jäähyväiskirjeet läheisille

Teksti

Sitä päivää en tule unohtamaan koskaan – se päivä oli aivan hirveä. Tiedän, että tämän kaiken kokemani tuskan ja kivun käsitteleminen tulee kestämään vielä pitkään, mutta en olisi uskonut, että sairastamani bakteeritulehduksen vuoksi jäähyväiskirjeet läheisilleni tulisivat ajankohtaisiksi. Tai edes mieleeni.

Tämä on blogihistoriani henkilökohtaisin postaus, koska sinä päivänä olin varma, että kuolen.

Kuvituskuva.

Vain päivää ennen luulin kaiken olevan hyvin

Olin juuri päässyt teholta tavalliselle osastolle kuuden päivän sedaation jälkeen, mutta saamani uniaineet olivat sekoittaneet pääni enkä kyennyt enää nukkumaan ilman apua – kehoni huusi lääkettä, joka sammuttaisi kaiken. Keholleni se lääkitty pimeys oli paras vaihtoehto toipumiseen, täysi lepo, mutta minä kieltäydyin. En halunnut enää palata sinne. En vaikka olin vielä valtavan kipeä ja päässäni pyöri ahdistukseen asti teho-osaston kivuliaat tapahtumat.

”Yö meni kivuliaasti lääkkeen vaikutusta odottaen ja olin aivan jäässä, koska yön aikana minulle nousi korkea kuume. Silloin leikkauksesta oli kahdeksan päivää.”

Illalla oksensin rajusti. Mikään ei pysynyt sisälläni, minulla oli rytmihäiriöitä ja minulle poikkeuksellisen korkea verenpaine. Ajattelin kaiken johtuvan alle vuorokausi sitten puretusta sedaatiosta ja ahdistuksestani. Yritin vain levätä ja kerätä voimia.

Yö meni kivuliaasti lääkkeen vaikutusta odottaen ja olin aivan jäässä, koska yön aikana minulle nousi korkea kuume. Silloin viimeisimmästä leikkauksesta oli kahdeksan päivää enkä osannut kuvitellakaan, että seuraavana päivänä joutuisin pelkäämään jälleen.

jäähyväiskirjeet

Aamulla kuumeeni oli jo korkea ja soitin hädissäni itkien miehelleni

Kuume ja veriarvoni viittasivat tulehdukseen. Jälleen ja sitkeästi.

Osastollakin tuli hätä ja minulle tehtiin valtavasti erilaisia tutkimuksia. Lääkärit soittelivat eri asiantuntijoille ja miettivät yhdessä mitä kannattaisi tehdä, ja määräsivät taas lisää tutkimuksia.

Suurin huolenaihe oli, että aiemmat tulehdukset aiheuttanut bakteeri olisi kapseloitunut vatsaani ja nyt aktivoitunut jälleen, jolloin uusi stimu, joka toimi jo silloin hienosti uhkaisi taas henkeäni. Se oli täysin mahdollista, vaikkakin harvinaista.

Olin paniikissa. Me kaikki olimme.

Vointiani ja tulehdusarvojani seurattiin tarkasti, koska edellisillä kerroilla ne nousivat kehossani jylläävälle bakteerille tyypillisesti räjähdysmäisesti. Jopa 200 yksikköä vuorokaudessa. En voinut kuin odottaa, mitä seuraavat verikokeet näyttäisivät. Niin ja toivoa parasta.

”Suurin huolenaihe oli, että aiemmat tulehdukset aiheuttanut bakteeri olisi kapseloitunut vatsaani ja nyt aktivoitunut jälleen, jolloin uusi stimu, joka toimi hienosti uhkaisi taas henkeäni.”

Silloin pelkäsin kuolemaa enemmän kuin koskaan näiden sairaiden ja vaikeiden kuukausien aikana ja päätin hahmotella ensimmäistä kertaa elämässäni jäähyväiskirjeet läheisilleni sekä toiveet hoidostani ja siitä millaiset hautajaiset haluan. Olin aivan varma, ettei kehoni olisi kestänyt enää yhtään tulehdusta tai leikkausta. Ei pitkää toipumista eikä sitä kamalaa kipua. Se oli jo silloin niin kamalan heikko.

Tämän jälkeen katsoin sairaalan ikkunasta ulos. Ulkona paistoi vielä aurinko ja sinisellä taivaalla leijaili pilviä. Minulla oli vieläkin korkea kuume ja käsivarrestani oli juuri otettu päivän neljäs verinäyte. Oloni oli kuitenkin hieman erilainen kuin hetkeä aiemmin – edelleen ihan kamalan heikko, mutta olin paljon rauhallisempi.

Aloin heti järjestelemään asioita mielessäni

Hengitin syvään ja mietin millaiset hautajaiset haluan. Ei lainkaan kalliita kukka-asetelmia, polttohautaus ja lapsille valkoiset ruusut. Nimesin myös mielessäni ketkä saavat käydä minua katsomassa sairaalassa. En halunnut enää satuttaa ketään. Mahdolliset lopulliset hyvästit olisivat olleet asia erikseen.

”Odottaessani verikokeiden tuloksia ahdistukseni lisääntyi entisestään ja aloin hokemaan mielessäni kuin mantraa, että en anna tämän kamalan bakteerin tappaa minua.”

Sitten ajattelin  perhettäni, etenkin lapsiani, ja purskahdin taas itkuun. Kyyneleiden valuessa poskilleni, se aiempi rauha tuntui taas katoavan ja oloni oli entistä epätoivoisempi.

Lapseni….he ovat niin pieniä vielä! En kestänyt jälleen sitä menettämisen pelon tunnetta, josta olen opetellut päästämään hiljalleen irti, kun perheemme kuopus taisteli vastasyntyneenä ECMO:ssa hengestään ja lopulta selvisi. Minunkin oli taisteltava. En voisi vain luovuttaa!

Odottaessani verikokeiden tuloksia ahdistukseni lisääntyi entisestään ja aloin hokemaan mielessäni kuin mantraa, että en anna tämän kamalan bakteerin tappaa minua. En todellakaan ollut valmis lähtemään vielä. Lapseni eivät saa jäädä äidittömiksi eikä mieheni leskeksi.

Luopuisi kyllä stimusta ja oppisin elämään kivun kanssa, kunhan vaan saisin elää! En halunnut kuolla.

Itkiessäni mietin millaiset jäähyväiskirjeet kirjoittaisin lapsillemme

Esikoisemme on valtavan herkkä tyttö. Mietin miten tukisin hänen kasvuaan kirjeelläni ja kuinka voisin olla läsnä hänen elämässään, vaikka en olisikaan enää hänen lähellään. Kirjoitin ajatuksissani hänelle, kuinka paljon häntä rakastan ja kuinka erityinen hän onkaan. Äidin herkkä kaunis tyttö.

Kuopukselle pahoittelin, että äiti ei voittanut tulehdustaan kuten hän, mutta vakuutin, että taistelisin viimeiseen asti. Ajattelin kirjoittaa, kuinka hän on aivan erityinen pieni poika, kun hän selvisi siitä kamalasta keuhkokuumeesta ja kuinka vahvaksi se kokemus hänet tekikään.

Ajatus siitä, ettei kohta kaksivuotias muistaisi minua kunnolla oli jollain tapaa lohdullinen. Jospa kuolemani ei tekisi hänelle niin kipeää.

”Äidin menetys on epäreilua minkä ikäiselle lapselle tahansa ja sydämeeni sattuu edelleen se ajatus, jos juuri hän olisi joutunut pitelemään sitä valkoista ruusua kädessään…”

Kyyneleet vierivät poskilleni, kun mietin jälleen esikoistamme – hän muistaisi minut aina. Hän on jo iso tyttö, mutta silti samalla niin valtavan pieni ja tulisi kaipaamaan äidin syliä pitkään.

Äidin menetys olisi epäreilua minkä ikäiselle lapselle tahansa ja sydämeeni sattuu edelleen ajatus, jos juuri hän olisi joutunut pitelemään sitä valkoista ruusua kädessään…

Kuvituskuva.

Sitten ajattelin miestäni ja sitä kuinka paljon häntä rakastankaan

Kiitin häntä ajatuksissani siitä, että olen kelvannut hänelle aina. Hän on aina nähnyt minut kaiken tämän sairastamisen takaa.

Muistelin hymyillen yhteisiä hetkiämme. Sitä, kun laskimme teini-ikäisinä parkkihallin jyrkkää ajokaistaa alaspäin yhdessä pyörätuolillani riemusta kiljuen ja nauraen. Siinä olisi voinut käydä hassusti, mutta olimme niin nuoria ja niin valtavan rakastuneita, että meille kaikki oli mahdollista.

Muistelin sitä, kun menimme naimisiin, kun saimme tietää, että kannan sisälläni pieniä ihmeitämme ja kun näin heidät hänen turvallisessa sylissään ensimmäisen kerran. Kerroin ajatuksissani hänelle, kuinka upea isä hän on lapsillemme ja siitä, kuinka turvalliseksi tunnen oloni, kun hän sulkee minutkin lämpimään syliinsä.

”Itkin, kun ymmärsin, että kaikista vaikeuksista huolimatta olemme oppineet olemaan ihan valtavan onnellisia. En ollut valmis luopumaan siitä – en hänestä enkä meistä!”

Hän on silittänyt minut uneen, suudellut poskeani, kun olen ollut heikko ja rakastanut minua ja meitä ihan valtavasti ja pyyteettömästi yhteisen elämämme jokaisena hetkenä. Itkin, kun ymmärsin, että kaikista vaikeuksista huolimatta olemme oppineet olemaan ihan valtavan onnellisia. En ollut valmis luopumaan siitä – en hänestä enkä meistä!

Kirjoitin ajatuksissani hänelle kuinka ihmeellinen rakkaus onkaan, kun tunnen rakastavani häntä enemmän joka hetki. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Ikuisesti. Toivoin, että hän muistaisi elää lastemme, mutta myös itsensä vuoksi.

Juuri silloin halusin mieheni siihen vierelleni pitämään minua jälleen turvallisessa sylissään ja kuiskaamaan korvaani, että kaikki kääntyy parhain päin. Että selviäisimme tästäkin yhdessä.

Kirjoitin vielä mielessäni jäähyväiskirjeet muulle perheelleni ja ystävilleni

Kiitin ajatuksin isääni, joka on taistellut vuosia siitä, että saisin hoitovirheestä huolimatta hyvän elämän ja äitiäni siitä, että hän uskoi aina kaiken päättyvän hyvin. Pyysin anteeksi, että kehoni ei jaksanut enää ja kerroin rakastavani heitä aina.

Kiitin mieheni vanhempia siitä, että he ovat pitäneet minua aina kuin omana tyttärenään ja siitä, että he ovat kasvattaneet niin hienon ja ihmeellisen miehen, jonka rakkaus minua kohtaan on elämäni suurin ihme lastemme jälkeen.

”Halusin uskoa siihen, ettei enempää sanoja tarvittu. Että kaikki läheiseni tietäisivät kuinka valtavan paljon heitä rakastankaan ja kuinka kovasti minä yritin taistella.”

Lopuksi pyysin ajatuksin perheeltäni ja ystäviltäni, etteivät he unohtaisi elää ja muistaisivat hengittää. Enempään en enää pystynyt. Halusin uskoa siihen, ettei enempää sanoja tarvittu. Että kaikki läheiseni tietäisivät kuinka valtavan paljon heitä rakastankaan ja kuinka kovasti minä yritin taistella.

Sitten odotin ja pelkäsin. Pelkäsin ihan valtavasti.

Viimein iltapäivällä näin sairaanhoitajan kasvoilla hymyn

Veriarvoni olivat alkaneet parantumaan. Vauhdilla! Soitin miehelleni parhaat mahdolliset uutiset onnesta itkien ja uskalsin hengittää jälleen hieman vapautuneemmin. Vaikka minulla olikin edelleen kuumetta, selvisimme säikähdyksellä – se kamala bakteeri ei ollut aktivoitunut! Ei tällä kertaa eikä sinä kauheana päivänä, jolloin pelkäsin kuolemaa enemmän kuin koskaan.

Onneksi jäähyväiskirjeet jäivät sinä päivänä oikeasti kirjoittamatta, ja sain tänään jälleen suukottaa lapsiani laittaessani heidät nukkumaan. Niin ja kertoa heille, että rakastan heitä ihan valtavasti. Eniten maailmassa, kuten tähänkin asti!

Kommentit

24 kommenttia
Selina

Avatar

Tää koskettaa, niin paljon! En voi ikinä osata kuvitella mitä olet joutunut kokemaan. Niin onnellinen sun puolesta, ettei sinun noita kirjeitä tarvinnut paperille rustata.❤️

Selina

❤️ Kiitos! Olen myös onnellinen, että selvisimme säikähdyksellä.

Avatar

Voi Selina, koskettava postaus. Älä koskaan mieti, että postauksillasi ja aiheillasi ei olisi merkitystä. Niillä todella on merkitystä kaikille meille.

Selina

❤️ Kiitos Hanna! ❤️

Todella monesti tulee kieltämättä ajateltua juuri noin, mutta onneksi kerroit minulle tämän. Kiitos! ❤️

Avatar

❤️❤️❤️Tämä kyllä vie sanat…❤️❤️❤️

Selina

❤️❤️❤️ Aina ei sanoja tarvita. ❤️❤️❤️

Avatar

Voi Selina….❤️❤️

Selina

❤️

Avatar

Oon seurannut sun tarinaa ehkä pari vuotta, ja nyt päätin laittaa kommentin, että olen itse inspiroitunut sun kirjoituksista niin paljon❤️
En tiedä oikeasti, mitä kaikkea olet joutunut kokemaan, mutta aina luettuani sun tekstejä opin itse arvostamaan elämää ja terveyttä yhä enemmän, enkä pidä niitä itsestäänselvyyksinä. Olen oppinut olemaan kiitollinen jokaisesta päivästä, koska jos sinä kaiken kokemasi jälkeen osaat ammentaa iloa ja onnea arjesta ja läheisistä, pitäisi meidän jokaisen opetella myös☀️
Kiitos kun jaksat pitää tätä blogia, olet ainutlaatuinen ja inspiroiva persoona, toivon sille kaikkea hyvää❤️

Selina

Ihana kuulla, että kirjoitukseni ovat inspiroineet sinua! ❤️ Kiitos kauniista sanoistasi, minulla loppuu sanat tähän. Kiitos! ❤️

Avatar

niin kauniisti kirjoitettu, kyyneleet vaan valuu. oot niin vahva <3

Selina

Kiitos Niina! ❤️

Avatar

Voimia jokaiseen päivään. Onneks teillä on niin paljon rakkautta.

Selina

Kiitos! Rakkaus auttaa kyllä todella paljon! ❤️

Avatar

En koskaan ennen ole saanut kyyneliä virtaamaan mistään muusta blogikirjoituksesta. Voimia ja tsemppiä! Olet todella vahva!

Selina

💓 Kiitos tsempeistä! 💓

Avatar

💓

Selina

💓

Avatar

Välillä lukiessani sun tekstejä, mietin kuinka epäreilua maailmassa on ja kuinka sinulle kasaantuu ihan liikaa surua ja tuskaa, sekä kipua. Joku tarkoitushan sillä on, mutta epäoikeudenmukaiselta kuulostaa. Onneksi olet saanut paljon hyvää elämääsi ja ihmisiä, jotka pysyvät rinnallasi aina❤️

Selina

❤️ Yritän niin kovasti uskoa, että kaikella tällä on tarkoituksensa. Omat kärsimykseni voisin ymmärtää, mutta edelleen on todella vaikea keksiä miksi ihmeessä L:n piti sairastua. Mutta niin hän kuin minäkin selvisin ja olemme siitä valtavan kiitollisia. Jospa tästä alkaisi vihdoin meille se seesteinen vaihe elämässä – arki, jota olemme niin pitkään odottaneet ja jota saisimme kiitollisina elää.

Kiitos kommetista Pirjo! ❤️

Avatar

On jotenkin ahdistavaa lukea kuinka peloissasi oletkaan ollut 🙁 ..Ja yksin! Se on kauheinta! Kuinka moni oikeasti joutuukaan pelkäämään kuolemaa yksin? Kenenkään, ei kenenkään pitäisi joutua miettimään moista asiaa.
Olen niin onnellinen siitä, että arvosi lähtivät nousuun <3
Ja siitä, että sinulla on ihana perhe ympärilläsi <3

Selina

Olen samaa mieltä, ettei kenenkään saisi joutua pelkäämään kuolemaa yksin. Vaikka en sitä postaukseen kirjoittanut, en ollut yksin. Mieheni oli puhelimen päässä mukana pelossani hoitaessaan sairaita lapsiamme kotona, ja kaksossiskoni tuli sairaalaan hetkeksi tuekseni. Myös isäni tuli illalla luokseni työmatkansa jälkeen.

En siis ollut ihan yksin, mutta toisaalta ne hetken kun sänkyni vierellä ei ollut ketään olivat tarpeen, koska sain käytyä läpi asioita ja suunnitella jäähyväiskirjeet läheisilleni ja viimeisen tahtoni hoidosta. Rankkaa se oli, sitä en kiellä.

Halaus! ❤

Avatar

❤️

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä